Hormonihuuruisia ajatuksia äitiydestä

Näin unta viime yönä että synnytyin pienen tyttövauvan, 3,1kg ja 49cm. Tyttö oli meidän poikaa tummempi, eli enemmän isänsä näköinen. Ihana pakkaus :Heartred Kun tyttö oli saatu helposti, nopeasti ja kivuttomasti maailmaan niin lääkärit olivat ihan että hyvin meni ja valmista ollaan. Intin vielä seuraavanakin päivänä että istukka on vieläkin kohdussa, että se pitää saada pois mutta kukaan ei uskonut mua. Mutta nyt haluan toisen vauvan ja sen hurmaavan tytön :love7
 
Mä muuten näin raskausaikana tosi usein unia, jossa vauva syntyi, ja alkoi heti puhumaan. Yleensä se arvosteli meidän vauvanhoitoa... :laughing021Ja tää tuli nyt mieleen, että aika hassua, kun tuo nähtävästi alkaa puhumaan aika varhain. :eek:
 
Mä en nähnyt raskausaika oikeastaan mitään unia vauvasta, ja poikakin oli varmaan 4kk ennen kuin rupesi satunnaisesti esiintymään unissani. Mietin, että liittyyköhän se jotenkin siihen, ettei äiti-identiteetti ollut vielä niin juurtunut, että äitiys tulisi uniin asti. Pari kertaa olen nähnyt unta, että olen menossa synnyttämään, mutta olen samalla tiedostanut, että poika on jo olemassa vaikka se on ollut nimenomaan hän, jota olen mennyt synnyttämään. Kerran olen unissani ollut myös menossa synnyttämään pojalle kaksoissiskoa, ja poika siis unessa muutaman kuukauden vanha :grin Ja hyi, kerran näin unta, että jätin pojan vaunuihin odottelemaan, hän kiipesi niistä ulos ja putosi vieressä olevaan (!) grilliin :sad001 Ja unessakin säikähdys oli ihan kamala, vaikkei pojalle sitten tapahtunut mitään kummempaa. Ja joskus on ollut niitä unia, että joku yrittää varastaa vauvan...
 
Mä näinkin viime yönä unta että oltiin pojan ja miehen kanssa pienessä lentokoneessa, ja sieltä piti sitten hypätä. Ei ollut laskuvarjoja, mutta kuulemma Pampersit kävivät ihan hyvin. Laitoin sitten itselleni yhden ja pojalle, ja sidoin pojan itseeni kiinni. Ei sitten oltukkaan enää lentokoneessa, vaan kallionkielekkeellä josta mies hyppäsi eka ja ihan totta! Pampersista tuli liitovarjo jolla mies pyöri siinä meidän edessä hetken. Me ei sitten lopulta hypätty pojan kanssa kun olin vähän epävarma jos nuo vaipat oikeasti toimii.
 
Huh, katselin äsken kuvia pojasta ihan vastasyntyneenä ja ensimmäisten viikkojen aikana. Apua, miten se on siitä kasvanut ja muuttunut!! Ihan kuin niissä vanhimmissa kuvissa olisi joku ihan vieras vauva :eek:
 
Joo, minäkin aina hämmästelen miten älyttömän pieni neiti on ollut! Vaikka pieneltä tuo tuntuu edelleen, sitten äimänä kuuntelee kun ihmiset kommentoi että onpas kasvanut.. Eipä sitä kasvamista samalla lailla huomaa, kun on koko ajan neidin kanssa. Ihanaa kun on otettu paljon kuvia ihan alusta asti, valtavasti on kyllä muuttunut ensimmäisistä ruttunaamakuvista. ♡♡♡
 
Ma muistan, kun poika oli silloin joskus niin pieni, etta sylissa olkaa vasten pidettyna sen jalat ylsivat rintojen kohdalle. Nyt samassa asennossa pidettyna sen takapuoli on rintojen alla ja jalat lantion kohdalla.
Ja silloin joskus kaikki vaatteet olivat liian suuria, nyt ne jaa kaikki pieniksi ja ihan viikottain joutuu hyllyttamaan jonkun vaatekappaleen. Tai sitten ma kutistutan kaikki pyykkikoneessa. :grin
 
Mä katselin juuri videoita pojasta ihan pienenä. Olen pyrkinyt kuukauden välein kuvaamaan vähän poikaa ja niissä huomaa kyllä hyvin sen kehityksen. Parin kuukauden ikäisenä raukan kädet ja jalat vaan hakkasi vispaten, kun nyt tarttuu jo ihan pieniinkin esineihin tarkasti :)
 
Oon itse jotenki järkyttyny ku katon kuvaa, joka on otettu marraskuussa kun jätkä pikkusen vajaa 2kk jossa on mun sylissä ja vertaa vastaotettuihin kuviin... Kauhea että onkin pikkumies muttunu ja kasvanu!
 
Mä aloin eilen ihan tosissaan miettimään jos sitä luovuttaisi munasoluja. Kun kerran omaa geenit joissa ei suurempia vikoja pitäisi olla, niin miksi ei laittaa niitä eteenpäin? Mä en oo enää yhtään varma että haluan uudestaan tähän samaan rumbaan, mutta joku toinen voisi käyttää mun munasoluja ja saada sen kaipaamansa vauvan. Mulle taitaa riittää tämä yksi duracell-pupu.
 
Ma en ole varma pystyisinko luovuttamaan munasolujani. Minusta on aika ahdistava se ajatus, etta minulla olisi biologisia lapsia jossain maailmalla joidenkin toisten hoidettavana ja ma en koskaan tuntisi heita tai edes tietaisi heidan olemassaolostaan. Alkaisinko ma sitten kyttia kaupungilla kaikkia vastaantulevia lapsia, jotka muistuttavat itseani tai poikaa?
Ja miestakin kohtaan se tuntuisi petturuudelta. Jos jossakin on joku lapsi, josta puolet on minua eli hanen vaimoaan ja puolet jotain toista miesta, toisen miehen siittioilla hedelmoitetty.
Myos poikaa kohtaan se tuntuisi epareilulta. Poika ansaitsee oman, tayssisaruksen, jonka kanssa jakaa lapsuus ja koko loppuelama. Varmaan jonkun mielesta aika itsekasta, mutta no can do...
 
Mä ajattelin sen niin että en ole biologinen äiti koska vauva ei ole mun mahassa kasvanut enkä ole häntä synnyttänyt, ainoastaan perimä on multa. On tietysti totta että vauva voi olla ulkonäöltään mun kopio, mutta kaikki muu on sitten oikeiden vanhempien aikaansaannosta. Tällaista päätöstä ei toki voi tehdä yksin, eikä muutamassa päivässä joten antaa sen siis hautua pari vuotta, yläikäraja kun on 35v :)
 
Ja me ollaan jatetty se toisen lapsen hankinta melko avoimeksi. Vaihtoehdot "ei koskaan" tai "sitten hamassa tulevaisuudessa". Joitakin parempia vaatteita (tai tunnearvoltaan korkeampia) olen sailytellyt, mutta ei niidenkaan lopullista kohtaloa ole sinetoity. Meilla saatetaan joskus vitsailla ja naureskella ajatukselle toisesta lapsesta, mutta kumpikin tietaa, ettei toinen ole tosissaan. Saattaa olla, ettei mun voimavarat vaan riita uudestaan samaan rumbaan...
 
Mä olen lapsellisen itsekäs, mutta syy miksen luovuta, yllämainittujen lisäksi on tietysti sairastami pco, jossa munasoluja on muutenkin vaikea metsästää, mutta myös siitä seuraava kipu. Todella moni sanoo, että munasolujen talteen kerääminen on yksi kivuliammista lääketieteen toimenpiteistä :( Harmi sisänsä, sillä niin moni joutuu elämään lapsettomuutensa kanssa, koska munasoluja ei luovuteta tarpeeksi..

Tästä tulee mieleen, että tiedän yhden tutun, joka on saanut lapsen lahjoitetun munasolun avulla, eli siis hänen oman miehensä siittiöitä on käytetty, mutta munasolu on ollut tuntemattoman. Olemme perhetuttuja, eikä tästä hedelmöityshoidosta tiedä juuri kukaan, niin on hieman vaivaannuttavaa seurata vieressä, kun joku sanoo, että onpa lapsi äitinsä näkönen ja ihan on kuin äitinsä ymym..
 
Mä näin unta, että sain tyttövauvan jonkun ihan vieraan miehen kanssa :eek: Mutta olin siis edelleen naimisissa oman mieheni kanssa, ja unessa oli sellainen kauhea tilanne, että jouduin valitsemaan, kerronko vauvasta miehelle (omalle siis) ja todennäköisesti menetän hänet, vai pidänkö salaisuuden ja annan lapsen pois. Logiikka ei tietenkään pelannut sen vertaa, että jos olisin ollut raskaana, niin tuskin se olisi jäänyt mieheltä huomaamatta :grin Aika ahdistava uni joka tapauksessa!
 
Mä luen sellaista kirjaa, mikä sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan. Siinä nuori nainen tulee raskaaksi naimisissa olevalle miehelle, joka ei sitten enää hirveästi välitäkään sen naisen kohtalosta. Jotenkin kyllä mietin sitä, että jos ajattelee kaikkia naisia sekä menneisyydessä että nykyään eri kulttuureissa, niin olen kuitenkin käsittämättömän onnekas. Lähtien siitä, että olen ollut toivettu lapsi vanhemmilleni, eikä sukupuoli ole vaikuttanut siihen. Olen päässyt kouluun ja voinut hankkia korkeakoulututkinnon. Olen saanut ihan itse päättää menenkö naimisiin, milloin ja kenen kanssa. Olen saanut lapsen avioliitossa, mutta kukaan ei olisi välittänyt, vaikka emme olisi olleet naimisissa. En kuollut synnytykseen enkä lapsivuoteelle, eikä sitä edes tarvinnut pelätä. Saan päättää haluanko lisää lapsia vai en. Mieheni jakaa vastuun lapsesta. Minulla on omia tuloja, ja pystyn ruokkimaan sekä itseni että lapsen (mieskin saa toki ruokaa). Saan äänestää. Halutessani saan ajaa autoa. Jne. Jne. Nämä asiat tuntuvat usein itsestään selviltä, mutta esimerkiksi meidän isoäideille läheskään kaikki näistä ei ollut, ja jossain maissa vieläkään moni asia ei ole. Ehkä joskus on hyvä miettiä sitäkin, että oikeastaan kaikki on todella hyvin. :cheers
 
Ja herne, on kyllä ahdistava uni. Se on hassua, miten uni voi jäädä vaivaamaan, ja itselleni saattaa jäädä ahdistus unen takia päälle, vaikka minkä sitä ihminen unilleen mahtaa.
 
Okei, tää on ihan typerää, mut mua on alkanu vaivaan yks juttu..
Erityisesti nyt kun menin töihin, sen huomaa selvemmin. Kun tuun kotiin, tyttö on tosi onnellinen (samoin kun isi tulee, eilen tyttö konttas hirveellä vauhdilla eteiseen ja istahti polvilleen hihkumaan riemusta ja TAPUTTAAN KÄSIÄÄN spontaanisti :) ) mut sit se haluu mun syliin ja kaivautuu heti rinnalle.
Kun mennään päikkäreille tai yöunille, jos mä oon siinä, niin se ei kertakaikkiaan suostu nukahtaan ilman, että on melkein loppuun asti rinnalla. Mummo saa nukutettua sen ja isikin toisin.
Aina, kun tyttöö harmittaa joku toooosi paljon, se haluu jommankumman syliin, mutta mulla alkaa yleensä hapuilla rintaa.

Siis tiedän, että imeminen&tuoksu&maito&tottumuskin luo turvaa ja rauhottaa, mut oonko mä sen silmissä sitten pelkät tissit? :'/ On hassu ajatus, mut musta ois kiva, jos se rakastais mua ihan äitinä, eikä vain maitotuotantolaitoksena.. Kyllä varmaan rakastaakin, mut silti..
Rauhoittuu se toki syliinkin ja välillä jo pelkästään näkemisestä ja kuulemisesta.
Ja mietin oonko antanu liian herkästi rintaa silloin pienempänä, jos nyt ei muu oikein kelpaa. Hankaloittaa sit muittenkin elämää, esim mä oon ainoo (tisseineni) joka saa sen nukahtaan yöllä uudestaan. Ois mullekin helpompaa, jos ei tarvitsisi olla aina se, joka menee nukuttaan.

Oisko vinkkejä? Tassukoulutus nukuttamiseen toimi muuten pari kertaa ja sen jlk se on vain saanut valtavan raivon, joka voisi jatkua vaikka kuinka pitkään.
 
Mä olen kyllä miettinyt samaa. Mies arveli, että jos se alkaa pikkuhiljaa tajuta, että tissittelystä pitäisi luopua, ja reagoi siihen niin, että vetää tissiä kuin viimeistä päivää. En tiedä. Annan nyt pari kuukautta olla tissihiirenä, sitten jos ei ole itse lopettanut, niin alan vieroittaa.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top