Me varmaan jaadaan ihan ykslapsisiksi. Joskus pikkuvauva-aikana viela pyoriteltiin ajatusta toisesta lapsesta, vaikka se oli silloinkin sellaista "sitten joskus hamassa tulevaisuudessa tai ei koskaan"-vaihtoehtojen kanssa tuumimista. Nyt sitten mita isommaksi poika kasvaa, sita kaukaisemmalta ja vieraalta ajatus pikkuvauvasta tuntuu... Meilla mies on paljon lapsirakkaampi kuin ma, mutta nyt hankaan ei ole enaa pitkiin aikoihin edes puhunut mitaan pikkusisaresta. Mies itse on kuusilapsisesta perheesta, mutta ei hanen sisaruksillakaan ole kellaan isoa perhetta, yhdella veljella on kaksi tytarta, yhdella siskolla kaksi poikaa ja meilla poika. Muilla ei ole lapsia, vaikka kaikki ovat jo hyvinkin aikuisia. Toisaalta han tietaa mun ajatukset asiasta, joten mitapa tuosta puhumaan. Tavallaan hieman haikea olo miettiessa, ettei meille tule vauvaa enaa, mutta sitten kuitenkin helpottunut. Miksi lahtea yrittamaan toista, jos ei sita itse AIDOSTI halua? Toki olisi kiva, jos pojalla olisi pikkusisar ja leikkitoveri, mutta nyt on vain mentava talla kokoonpanolla ja keskitettava voimansa pojan kasvamiseen ja hyvinvointiin...