Ai meitä onkin näin monta jakamassa "lapsivihaansa".
Luulin myös olevani ainoa, joka ei syty lapsiin.. En voisi kuvitellakaan olevani työssä, missä pitäisi olla koko ajan lasten kanssa, esim perhepäivähoitaja.. Karmein työharjoitteluni oli esikoulussa 2 vkoa. Vannoin, etten IKINÄ halua omia lapsia. Sitä paitsi useimmat lapset vierastavat mua. Muutamasta sukulaispenskasta tykkään tiettyyn pisteeseen (känkkäränkkäpisteeseen). Ja jos joku asia alkaa jurppiin, puran sen töksäyttelynä alaikäisiin.. murrosikää lähestyvä neiti, joka seuraa joka paikkaan, kyselee ja puhuu intiimeimmätkin asiat saa parin tunnin jälkeen hulluuden partaalle. Mieheni osaa ja tykkää leikkiä ja riehua sukulaislasten kanssa, mä oon se tormakka, joka pitää kiinni säännöistä ja rajoista ja komentaa tarvittaessa. Sama ilmiö meidän koiraa kohtaan, muuten.
Kannatan lapsiperheiden herjaamia Tjäreborgin 'vain aikuisille' -lomia, mulkoilen kiukkuisesti vanhempia, jotka antavat lastensa esim kaupassa mellestää, juosta ympäriinsä kiljuen ja törmäillen muihin asiakkaisiin ja räkäsillä sormillaan kaivella irtokarkkilaareja saaden lähinnä kehuja!!? :O Ymmärrän toisaalta, ettei aikuiset pysty kontrolloimaan varsinkaan uhmaikäisen lapsen käytöstä ja puheita, mutta... Kestän vieraita lapsia iässä 0-1,5v & 14-18v, mutta en rehellisesti pidä kaikkia automaattisesti suloisina ja söpöinä. Mikä onni, että (lähtökohtaisesti) jokaisella lapsella on biologinen äiti, joka on ohjelmoitu ehdoitta rakastamaan lastaan joka iässä. Ehkä suvaitsevaisuus tulee ymmärryksen myötä.
Raskauden alkaessa näkyyn oon tuntenut jotenkin velvollisuudeksi ilmaista sympatiaa lapsiperheitä kohtaan ja harjoittaa huonosti osaamaani lepertelyä. Se on tietoinen valinta, ei luontaista.
Tuon purkauksen jälkeen ihmettelen itse eniten vauvakuumettani, joka tuli itsepintaisesti ja vankasti kuin tsunami pieneen maailmaani mullistaen sen totaalisesti. Naimisiin mennessä emme mieheni kanssa kumpikaan halunneet lapsia ja jaoimme yllä mainitsemani mielipiteet 100%. Kun miehelleni parin vuoden jlk tuli jonkin asteinen vauvakuume, nauroin makeasti ja epäuskoisesti..kunnes se iski itseeni. Nyt rakastan jo masuasukkiani täydestä sydämestä, malttamattomana odotan jopa yöheräämisiä ja ensimmäistä itkupotkuraivaria tavaratalon leluosastolla.
En tule olemaan sellainen unelmaäiti, joita on televisiossa, jotka uhraavat kaiken lapsensa tähden ja ovat herttaisia 24/7. Mutten myöskään hirviömamma, tai kylmä. Rajoja ja rakkautta. :) Tietyt periaatteet meillä on päätetty, mutta olemme mieheni kanssa sopineet, että vaikeudet käsitellään sitä mukaan kun ne tulevat vastaan. Sen verran uskon ymmärtäväni äitiydestä, että osaan odottaa odottamatonta. Mielestäni olemme mieheni kanssa hyvä tiimi, täydennämme toisiamme ja vaikka temperamenttia löytyy, olemme edes vuorotellen rauhallisia. Eniten pelottaa se, miten jaksan olla kopioimatta lapsen mielialaa ja lähtemättä mukaan pahaan päivään. En oo tunne-elämältä mitenkään kallio ja välillä vähän äkkipikainen. Aika ..?!
Olen hankkinut kasan kestovaippoja ja aion imettää ainakin vuoden vanhaksi, mutten tunnustaudu ekoäidiksi, ennemminkin taloudelliseksi. Haluaisin olla lapseni kanssa kouluikään saakka, mutta jos nykyolosuhteet kestävät, joudun palaamaan vähintään osa-aikatyöhön ensi kesänä. Monessa asiassa teen varmaankin samoin, kuin minut on kasvatettu, mutta sovitellen ja joustavasti. Tämä kun on eri vuosituhat, kuin omassa lapsuudessani. Lapseni ei saa uusinta muotia niskaansa, ei pääse harrastamaan kalliisti viitenä päivänä viikossa, mutta voi olla varma, että äiti ja isi antavat aikaansa ja huomiotaan ja kaiken tarvittavan.
Erityisesti odotan ikävaihetta, kun voin puhua lapseni kanssa kuin aikuisen kanssa. Se on ollut palkitsevinta omassa äitisuhteessani, saada ystävä ja tuki, kun olen melkoisen nuorena lähtenyt lapsuuden kodista toiselle paikkakunnalle. Mutta nyt aluksi odotan vain, että pikkuiseni syntyisi, katsoisi minua ja ajattelisi: "RUOKAA". Ja minä katsoisin häntä ja ajattelisin "voi ei, sittenkin ihan mun näköinen, tuotako kannoin sisuksissani kaikki nämä kuukaudet"! Ja antaisin itseni latautua äitihormoneilla ja olisin valmis puolustamaan lastani ja ajattelemaan, että ainakin hän kiljuu kovimmalla äänellä koko vauvaosastolta.
Tämä on <<plan A>>. Tiedän olevani menossa vähintäänkin <<plan C>>:ssä jo ennen kuin toukka täyttää 2. Voihan sitä päättää ja haaveilla..
Kumpa tietäisi, miten rivoja ajatuksia/unia mun päässä välillä liikkuu, niin rapisisi viimeisetkin pyhyyden rippeet 