Hormonihuuruisia ajatuksia äitiydestä

Mä mietin tässä yksi päivä tota samaa, että nyt pitää jo kasvattaa. Meillä ensimmäiset asiat ovat ne, että neidin pitää alkaa ymmärtää ettei kaikkea voi saada ja pitäisi oppia myös vähän odottamaan. Varmaan monen vuoden projekti. Meillä oma tahto on todella kova, ja sen kanssa tehdään töitä. Minulla oli sellainen ihanne, etten huuda lapselle, vaan selitän rauhallisesti miksi asia on niinkuin se on. Ihan täysin tämä ei ole toiminut, kun tyyppi raivoaa jos otan vaikka tämän iPadin siltä pois, on aika turha alkaa selittämään että miksi sen otin. En kuitenkaan ole huutanut, ehkä siksi, ettei se ole meille kummallekaan kovin ominainen tapa. Sen sijaan otan tiukan katsekontaktin ja sanon napakasti että "en anna" (koska yleensä tilanne on se, että neiti huutaa suoraa huutoa anna! Anna!), ja saan sillä tilanteen rauhoittumaan, sitten yritän rauhallisemmin sanoa, että sitä ei voi antaa vielä taaperoille tms.

Muuten sanoisin kuitenkin, tosin hyvin varovasti, että mielestäni elämä on vähän helpompaa nyt kuin vauva-aikana. Kommunikointi sujuu paremmin, eikä tarvitse arvailla mistä kiikastaa, tosin vielä kun oppisi kunnolla puhumaan niin helpottaisi. Neiti viihtyy ajoittain ihan itsekin, ja kun imetys on loppusuoralla, niin voin lähteä pidemmäksikin aikaa yksin jonnekin. Päivärytmi on säännöllisempi, mikä tekee päivistä jotenkin helpompia. Syömme samaa ruokaa. Saan nukkua yöllä. Jne.

Siivoojaa suosittelen lämpimästi kaikille työssäkäyville äideille. Meillä kävi ennen äitiyslomani sellainen kerran kuussa, maksoi 70 kuussa ja nyt saan siitä vielä verovähennykset. Ehdottomasti sen arvoinen palvelu, sitten saatiin viikonloput käyttää oikeasti yhdessäoloon. Mä otan sen heti takaisin, kun saan töitä. :)
 
Hmm, 1v. -synttäri on jo ihan ovella, mutta vieläkään ei tule mitään synnytysfiiliksiä pintaan, varmaan olen ihan tosissani pakannut ne ajatukset jonnekin aika kauas :grin Sen sijaan näistä harmaista keleistä tulee mieleen se, kun poika oli ihan pikkuvauva ja kävimme kärrylenkeillä niin, että juuri ja juuri saimme nautittua päivänvalosta, kun aamulla nousimme joskus 10.30 ja ulos päästiin ehkä joskus 14 jälkeen... Aika ihana ajatus nukkua 10.30 saakka, vaikka taisivat ne yöt olla aika paljon rikkonaisempia kuin nyt :) Ja joulun kieppeillä rytmi jo tasaantuikin ja poika alkoi heräämään lähinnä syödäkseen.

Kättäriltä tuli kuitenkin sellainen muisto mieleen, että mies karkasi sieltä osaksi päivää töitä tekemään jonain päivänä, ja minä söin hänenkin annoksensa kaalikääryleitä, joita sinä päivänä sattui olemaan ruokana. Kuka nyt synnytystä muistaisi, kun voi muistaa sen, mitä syötiin :p
 
Ajasta tasan vuosi sitten... Ei kovin selkeita mielikuvia. Herailtiin yolla 2-3 tunnin valein, lahempana joulua alkoi jo helpottaa hieman. Me kavimme ulkona pojan kanssa varmaan joka paiva, joskus pidempi lenkki ja joskus vain puoli tuntia. Noiden vaunulenkkien ihanasta kiireettomyydesta on mukavia muistoja. Aina oli tuttipullo mukana.
Noin muuten se tuttipullorumba oli ihan helvetillista. Jatkuvasti oli jossain likainen tuttipullo.
 
Mä taisin tasan vuosi sitten vielä ravata Kättärillä kokoarvioissa ja heti pari päivää myöhemmin ya-kontrollissa. Ja noin muutoin olin jo vähän epätoivoinen synnytyksen käynnistymisen suhteen, imuroin varmaan joka päivä ihan vaan urheilun vuoksi, ja söin anopin suosittelemaa ananasta (urheilua sekin, koittakaapa huviksenne syödä kokonainen ananas) :grin

Sen muistan, että etukäteen ajattelin pojan olevan sellainen potra, vilkas ja temperamenttinen marakatti. Kun hän syntyi ja lastenosastolla ollessa alkoivat kaikki hormoonit ja äitifiilikset vyöryä ylitseni, hän olikin jotenkin tosi pieni ja avuton ja suojeltava. Mutta nyt kun häntä katselee, niin se aiempi arvio on käynyt aika hyvin toteen :) Tosin hän enemmän on päättäväinen kuin helposti tulistuva, mutta vilkas, iloinen ja reipas melkein yksivuotias joka tapauksessa :Heartred
 
Mistä tää vauvakuume taas kumpuaa? Näin unta, että olin raskaana ja se oli vaan niin ihanaa. Oli kiva taas tuntee kuinka vauva masussa möyri. Hassua siinä unessa oli, että mun masu oli kasvanu niin vähän ja olo oli niin normaali, että olin unohtanu olevani raskaana. En ollu käyny missään ultrissa enkä neuvolassa, kun en ollu muistanu olevani edes raskaana. Sit olin ihan paniikissa, että jos lapsi onkin tosi vakavasti vammanen tai jotain. Nii ja unen lopussa kuulin odottavanikin kaksosia :D
 
Hurjan nopeasti on aika mennyt, raskaus on kohta jo puolivälissä!!! Ihanaa tuntea pikkuisen liikkeet. Välillä herkistää kaikki ihan hirveästi ja kerrankin meinasi itku tulla kun olin neidin seurana potalla, toinen siinä niin iloisena istui ja samalla tuntui kun pikkuinen mylläsi mahassa.. Voi että. Edelleen sitä välillä miettii antaakohan sitä neidille riittävästi huomiota ja mites sitten, kun vauva syntyy..
 
Tsemppia Salme ja Herne! Just noi pikkuisen liikkeet masussa ova niita harvoja asioita, joita muistan mielihyvalla omasta raskaudestani. :Heartred Ne ainakin olivat ihania muistoja, mutta en ole edelleenkaan varma, tulenko koskaan kokemaan samaa uudestaan.

Just tuossa yks paiva, kun laitoin taas vaihteeksi pojan pieneksi kayneita vaatteita pahvilaatikkoon. Mietin silloin, etta mita se minakin naista nyt turhaan saastan. Pukeutuuko naihin enaa koskaan joku toinen vauva?
About puolet vauvanvaatteista olen laittanut jo ajat sitten yhden paikallisen kristillisen jarjeston vaatekeraykseen. Minulle on ihan sama, kuka niita kayttaa, kunhan tarvitsevalle menevat. Puolet (eli parhaimmat) olen sailonyt pahvilaatikkoon. Meilla ei ole edes ketaan kaveria tai sukulaista, jolle niita voisi lahjoittaa. Jos ma itse en saa koskaan enaa toista lasta, niin ainakin joku muu saa joskus aika helkkarin mageita ja tosi hyvakuntoisia vauvanvaatteita. :) Varmaan jos mun veli ja sen avokki saa joskus vauvan, niin viimeistaan sitten heille kippaan kaiken saastetyn. Veljen avovaimo on kuviksen ope peruskoulussa, joten luulisin myos varikkaiden lastenvaatteiden olevan hanen tyyliin.
Joskus vaan tollanen vaatteiden hamstraus on aika turhauttavaa, kun tilaa ei ole paljon. Mutta en ma kaikkea halua kierratykseenkaan laittaa. Jos laittaisi ihan kaiken kierratykseen, niin se olisi ihan sama kuin 100% varma paatos, ettei toista tule koskaan. :rolleyes:
 
Miten te suhtaudutte lapsen kasvamiseen? Mun kaverit on kaikki ihan että "sniif, nyt ei ole enää vauvaa", "miksi nää kasvaa niin nopeasti" jne. ja mä mietin että onko mussa jotain vikaa kun oon ihan että :cool05. Mun mielestä on ihan huippua kun on taapero, sen kanssa on paljon hauskempaa kun vuorovaikutus on helpompaa eikä tarvitse tehdä eri ruokia eikä valvoa öitä jne. Että onhan vauvat söpöjä mutta kyllä taaperotkin on...? Mun kaverin vauva täytti vuoden ja kaveri oli ihan maassa, itse olin lokakuussa ihan että jes, vauvavuosi takana, kaikki hengissä ja avioliittokin kunnossa. Job well done!
 
Mä en niinkään kaipaa sitä pikkuvauva-aikaa, parasta mun mielestä on ollut siitä lähtien kun poika alkoi oppia "isoja asioita" eli sanotaan että jostain 7 kk iästä lähtien, ja koko ajan paranee. Nyt mun mielestä on se ikä kun lapsi on vielä ihan pikkiriikkisen vauva, sellaisia "vauvakohtauksia" tulee välillä, ja se näyttää ihan vauvalta kun se nukkuu <3 mutta kuitenkin jo iso poika joka on sosiaalinen, taitava ja koko ajan itsenäisempi yksilö. Tätä aikaa tiedän tulevani kaipaamaan, vaikkei tämäkään helppoa aina ole. Joka iässä on omat haasteensa mutta näen tässä iässä paljon ainutlaatuisia ja suloisia asioita, minkä pelkään katoavan kun pojalle tulee ikää. Mutta eiköhän tulevat vuodet tuo tullessaan toisenlaisia, yhtä suloisia asioita. Niitä odotellessa! :)
 
Mä odotan innolla sitä, että tuo oppii puhumaan kunnolla ja kasvaa sen verran, että sen kanssa voi puuhailla esim. leipomisia ja pelata lautapelejä. Ja aina kun näkee jotain neljä-viisivuotiaita jotka selittää vanhemmilleen kovin tohkeina tyyliin "äiti/iskä, että..." niin meille tulee miehen kanssa ihan sellainen oi, kohta tyttökin sanoo meille noin.
 
Mulla oli juuri mielessä tulla kertomaan, miten hienoa on huomata pojun muuttuvan "isoksi" :p Motoriikka on hyvää, vaikka kiipeily yms aiheuttaa sydämen tykytyksiä, poju juo mukista, syö itsenäisesti (joo sotkua tulee ja kaikkea ei malteta itse lusikoida), sanoja tulee valtavasti, poju ymmärtää hirveästi puhetta ja yksinkertaisia ohjeita, poju leikkii hienosti autoilla, osoittaa jonkinlaista huumorintajuakin, hölmöilee ja pelleilee tietoisesti ( onhan se ärsyttäävääkin :wink ) ja ja ja...

En ikävöi vauva-aikaa, mutta olen tajunnut sen, että se pikkuvauva-aika on toosi lyhyt loppupeleissä. Pojusta on kuitenkin nyt enemmän seuraa ja voidaan koko ajan puuhastella enemmän juttuja niin, että pojullekin on touhuilusta iloa :)

Ja pojun kasvamisesta kertoo sekin, että enää hän ei ole päiväkotiryhmänsä nuorin!!:grin
 
Muokattu viimeksi:
Mulla on tosi ristiriitainen olo pojan kasvamisesta. Toisaalta se on ihan hirveän haikeaa, toisaalta taas ihanaa juuri niistä syistä, mitä te kaikki edellä luettelitte (paitsi että meillä ei juurikaan puhuta oikeita sanoja). Ja tänään pääsin just sanomasta miehelle, etten mitenkään erityisemmin innolla odota tulevaa pikkuvauva-aikaa ja kaikkea siihen liittyvää, kuten jatkuvaa imetystä... enemmän se on sellaista aikaa, jonka olen valmis lusimaan, kun kerran olen leikkiin lähtenyt :grin

Vaikka totta sekin, että aika menee ihan älyttömän nopeasti, tai ainakin meni edellisellä kierroksella :) Ja sitten viime kädessä mietin, että pahin aika oli ihan loppuraskaudesta ja synnärillä ollessa, kun pääsi kotiin alkoi elämä voittamaan ja ne raskauden jälkeiset hyvät puolet (kuten se, että pystyy nukkumaan vatsallaan tai selällään :grin) tasoittivat paljon kaikkea väsymystä ja muuta, mitä alkuvaiheeseen kuului. Rutiinitkin syntyivät lopulta aika äkkiä, vaikka nyt tulevasta ei tietenkään voi sen perusteella tehdä mitään ennusteita...
 
Miten älytön haikeus voi iskeä, kun kaivelin jemmasta pieniä vaatteita. Suhteellisen reilusti on kaikkea vaaleanpunaista, joille siis ei käyttöä enää ole. Kymmenen (!!!) pientä tai hieman suurempaa mekkoakin löysin, en ollut älynnytkään miten monta niitäkin lopulta oli.. Melko vähälle käytölle jäivät, kun tuntuivat meistä jotenkin epäkäytännöllisiltä. Ihan pieniä bodeja löytyi iso pino, saapa nähdä ovatko käytössä yhtä pitkään kuin neidillä olivat (epäilen).

Tänään on ensimmäinen äitiyslomapäivä. Hurjaa vauhtia on aika mennyt! Maha on minusta ihan valtava, saa nähdä kuinka paljon ehtii vielä kasvaa. Ei vielä oikein osaa sisäistää, että ensi kuussa tämä syntyy ja toisaalta haluaisin jo tosi paljon tuon pienen myllääjän saada syliin. Jossain määrin tuntuu haikealta sekin, ettei rakas pieni neiti saa enää jakamatonta huomiota kuten tähän asti... Pää täynnä todella hormonihuuruisia ajatuksia.
 
Täällä me jännityksellä odotetaan Salmen poksahtamista :grin muista tulla kertomaan kuulumisia!

Tuli Salmen viestistä mieleen oma loppuraskaus, vasta viimeinen kuukausi tuntui raskaalta. Maha otti kasvussaan jonkin sortin loppukirin silloin. Ja ne pojan potkut mahassa koski kylkiin, ja kun koko mahan poikki meni selvästi jalka tai käsi laidasta laitaan. Jaiks, se oli jo epämukavaa! Eli voimia ja tsemppiä Salmelle :)
 
Kiitos. :) Tällä kertaa on maha kyllä kasvanut oikeasti paljon nopeammin kuin viimeksi, toki ei ihan kauhean pitkää aikaa ole edellisestä niin kai sekin vaikuttaa siihen kasvamiseen. Yläkäyrillä kasvaa mutta eipä niillä käyrillä ole merkitystä, pääasia että kasvaa johdonmukaisesti. Ihana tuo maha on vaikka välillä vähän hankalalta tuntuukin. :)

Neidin potkut tuntui kylkiluiden alla, tämä sätkii sinne tänne ja todella tarmokkaasti sätkiikin..
 
Ihana kuulla Salme teidän kuulumisia! Just mietin tänään, että pitää muistaa kysyä, sullahan alkaa olla viikkojakin jo rutkasti.

Onko taaperoarki sujunut mahan kanssa, tai oletko joutunut paljon miettimään kiertoteitä esim. tytön nostamiseen mahan kanssa? Vinkkejä otetaan vastaan :)
 
Taaperoarki on sujunut mahan kanssa ihan kohtuullisesti. Neitihän ei vielä kävele, joten monesti paikka on sitten sylissä ja jos kaksin ollaan vaikka rattaiden kanssa oltu liikkeellä, kannan neidin ja mahdolliset kassit kotiin, onneksi rappusia ei ole kuin yksi kerrosväli! Kun maha alkoi enemmän kasvaa, piti opettelemalla opetella pitämään tuossa vähän sivulla sylissä.
 
^ Mulla on sama taktiikka kantamisessa, sivulle vaan ja aika korkealle, niin oma tasapaino pysyy paremmin. Meillä ei onneksi ole portaita. Ja vaikka aina välillä valitan siitä, että poika on sellainen joka paikkaan kiipeävä tyyppi, niin nyt siitä on ollut ihan apuakin, kun ei enää tarvitse nostaa niin paljon. Ja apuna käytetään pieniä jakkaroita ym.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top