Hormonihuuruisia ajatuksia äitiydestä

^ Mä pelkään jo etukäteen sitä, miten itse selviän vieroituksesta, samoin kuin unikoulusta (vaikka mies hoitaiskin silloin ne heräämiset). Kun tuon pojan itku, tissin hamuaminen yöllä ja siihen rauhoittuminen on jotenkin niin primitiivistä, että mulla särkyy sydän kun hän joutuu siitä luopumaan. Ja muutenkin mulla meinaa aina itseltäni päästä itku, kun poika itkee :oops:

Imetystä sinänsä tuskin jään erityisemmin kaipaamaan, varsinkaan öisin :p
 
Mullekin se imetys on tärkee enkä aio lopettaa, sitäpaitsi on hyvä olla olemassa supervoimia kun iskee huuuuuutoooooo, heti saa hiljaseks. ;) Mut kuitenkin se herättää ristiriitaisia tunteita. Miehelle en viitsi näistä puhua, ku se on vähän imetysvastainen ja sitä mieltä, että voisin alkaa jo lopetteleen. No eipä kuulu sille tippaakaan! Lopetan sit ku tyttö niin tahtoo. Uskoisin.
 
Tasan vuosi sitten meikäläinen pötkötteli synnärillä oksitosiinirasituksessa lukemassa Kodin kuvalehteä superhankalassa asennossa. :)
Neiti kävi justiin päikkäreille ja on vaan niin mielettömän suloinen näky kun heijaan sylissä vähän aikaa ennen sänkyyn laskua, kun pieni uuvahtaa ja sulkee silmät. Voi että...
 
Ja meikäläinen kävi kontrollissa kättärillä, jossa sanottiin, ettei ole mitään merkkejä siitä, että vauva aikoisi syntyä moneen päivään. Kävelin sieltä sitten itkua pidätellen kotiin, kävin kaupassa ja säälin itseäni niin paljon, että ostin sekä suklaata että Texas-pullan... :p Ja vielä sain odotella kolme päivää.
 
Vuosi sitten tahan aikaan ma kavin viimeisilla voimillani toissa ja olin muutenkin huonossa hapessa. En tehnyt kotona muuta kuin makasin sohvalla ja nukuin, nukuin ja nukuin... Mammalomalle jain muistaakseni 11.10. Poika syntyi 21.10. Olin koko ajan ihan tosi vasynyt, en oikeastaan jaksanut huolehtia itsestani, vaan makoilin, soin ja lihoin koko ajan.
Ihan mieluusti unohtaisin koko loppuraskauden. :cool:
 
Mä sen sijaan vuosi sitten aloin olemaan koko raskauden aikana parhaissa voimissa, kun se järkyttävä tiputukseen vienyt pahoinvointi oli ohi ja osastoajasta päälle jäänyt liikkumiskielto vihdoin kumottiin. Ainoana muistan ne illat, kun nukkumisesta ei meinannut tulla enää mitään vauvan potkiessa jo tooosi lujaa :)

Mutta täytyy sanoa, että mulla on jopa hieman haikea olo, kun pohdin vuoden takaista aikaa..
 
Kun mietin viime vuotta, niin jostain syystä tulee ensimmäisenä mieleen tv-sarja Rillit huurussa. Katsottiin sitä miehen kanssa joka ilta, ja odotin jonkun juonen käänteen ratkaisua. Joka ilta sanoin että näänköhän seuraavaa jaksoa, ja varmaan se selviää sitten kun en enää näe. Ja aina kun se alkoi olin vähän pettynyt etten ollut vieläkään synnyttämässä, mutta toisaalta tyytyväinen että sain vielä rauhassa katsoa telkkaria... Vähän hölmöä. Ja mä siis silloin kun supistukset oli jo säännöllisiä soitin kättärille, ja sitten sanoin vähän nolona, että mä tulisin vasta tunnin päästä kun haluan vielä katsoa Rillit huurussa... :D mutta se olikin niiden mielestä tosi fiksua, että jos vaan jaksaa ja on mielekästä tekemistä, kyllä sen sitten tietää jos on kiire. :D :D
 
Mä varmaan kärvistelin tuskissani että hel--tti VIELÄ KOLME VIIKKOA laskettuun aikaan :) Ja varmaan tässä vaiheessa raiskasin miestä ja litkin teetä hulluna ja mitä kaikkea niitä keinoja olikin :)
 
Vuos sitten mulla oli jo masu yliaikainen (la 5.10) ja huumori vähissä. Siinä viime viikkoinahan mulle suunniteltiin jo ennenaikaista käynnistystä maksa-arvojen takia, mut viikko ennen laskettua aikaa se peruttiin. Olin ehtinyt neuvolaankin jo ilmottaa, että meen lokakuun ekoina päivinä käynnistettäväksi ja sit vähän häpeillen jouduin soitteleen yliaikaistarkastusta vielä.

Pitääkin selata noita vanhoja ketjuja, että muistaa missä mentiin milloinkin.
Hah, ihan niinku muka joskus unohtuisi joku synnytys, sen verran järisyttävä kokemus. :D
 
8.10.2013 olen kirjoittanut:

"Vauva riehui siihen malliin viime yönä ettei kukaan muukaan nukkunut. Vauva ei todellakaan oo kiinnittynyt tai rauhoittumassa synnytystä varten. Potki niin kovaa että välillä kuului ihme poksahduksia, ilmeisesti kalvot paukkui.. Siinä oli sitten kiva yrittää nukkua kun ajatteli et kohta ne vedet räjähtää ympärinsä, samalla kun iskuja sateli joka suuntaan...

Tää päivä taitaa taas mennä vaihdellen vi*utuksen, masennuksen ja tylsistymisen merkeissä. Hurraa."

Eli ei tuo eilinen veikkaus kovin kaukana ollut :)
 
Tasan vuosi sitten meillä oli laskettuaika ja odoteltiin jo aika malttamattomina. Minä kun olin ollu ihan varma vielä, että tytsy syntyis jo ennen laskettua. No tämäpä antoi vielä odottaa 11 päivää. Mutta, kun tyttö oli syntyny ymmärsin miksi se siellä vielä viihty. Typy oli niin pikkanen, että halus kasvsaa vielä. Typy 49cm ja 2880g.
 
Meillä oli poika 4pvä "vanha", oltiin edellisenä päivänä päästy kotiin :) mulla oli aika hirveä olo, väsytti saatanasti, tissejä särki, mahaa särki mutta kossi oli hurrrrrrjan söpö <3
 
Mullakin oli vuosi sitten tässä kohtaa vielä reilu pari viikkoa laskettuun aikaan. Mutta muistikuvat ovat, että oli ihan hyvä fiilis, ulkoilin kauniissa syyskelissä koirien kanssa joka päivä eikä harmittanutkaan kun vasta joskus LA:n ylittymisen jälkeen kun mitään synnytykseen viittaavia oireita ei ollut. Ilmeisesti aika on totisesti kullannut muistot, minunkin täytyy varmaan käydä katsomassa, mitä on vuosi sitten tullut maristua :grin
 
Vuosi sitten oli myos ihan julmetut selkakivut. Valissa tuntui, etta ihan koko kroppa hajoaa just siihen paikkaan. Henkinen pahoinvointi, epatoivo, stressi ja pelko olivat kuitenkin pahempia kuin fyysinen taakka.
 
Kävin katsomassa vuoden takaisia Facebook-päivityksiä. Kavereiden vaatimuksesta päivitin joka päivä jotain "ei vielä", "kotona edelleen" -tyylistä. Ja siis ennen laskettua aikaa appiukko soitti miehelle, että ollaanko me unohdettu kertoa lapsen syntymästä, kun mä en ollut pariin viikkoon päivittänyt statusta. :rolleyes: Totesin, että mulla ei vaan ole mitään kerrottavaa. Sitten yksi yö olin nähnyt unta, että Ruotsin kuningatar Silvia ja prinsessa Victoria soittivat mulle ihan vaan kysyäkseen että eikö vieläkään olla synnyttämässä. :laughing021
 
Mulla on ollut ihan "synnytysfiilis" parina päivänä. Sää on ajoittain ollut just niin harmaa ja tihkusateinen, kuin päivänä, jolloin lähdettiin sairaalaan. Se on ihan kumma tunne. Mutta noin muuten mun on ihan mahotonta uskoa, että noin vuosi sitten oon muka tuottanut maailmaan tommosen hulivilin! :eek: Denial... :wink
 
Nostan hattua niille, jotka ovat lisaantymassa heti uudelleen. Ma en varmasti jaksaisi ollaa viimeisilla raskaana kaikkien vaivojen kanssa ja samalla huolehtia viipertavasta taaperosta. Koko ajatus tuntuisi vain niin hullulta, koska ma en loppuraskaudessa jaksanut tehda kotona muuta kuin hoitaa pakolliset kotiaskareet, maata sohvalla ja nukkua. Ei siihen yhtaloon oikein mahdu toisesta lapsesta huolehtiminen. Toisaalta ihminen kykenee ihan uskomattomiin ponnistuksiin pakon edessa kaikilla elamanaloilla, mutta silti...
 
Littlered, oon ihan samaa mieltä! Tähän yhtälöön vielä raskaus, kun otetaan huomioon pojan odotus jossa en edes saanut liikkua... ei toimis. Syntys varmasti ennen rv 30. Parempi siis kaikille etten lisäänny enää :D
 
Samat fiilikset oli perjantaina, ja tänäänkin mietin sitä, että viime vuonna päästiin kotiin ja miten epätodelliselta se olo tuntui, vaikka oltiin vauvan kanssa jo oltu niin ihan hassulta tuntui kun se oli kotona. Siinä se nyt vaan oli, makasi sohvalla ja tuhisi. :love7​
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top