Hormonihuuruisia ajatuksia äitiydestä

No niin, nyt tulee sitten sekavaa ja niin huuruisia settiä, ettei varmaan ota mitään selvää. Ehkä myös vähän "too much information" -osastoa myös, pahoittelen etukäteen.

Kaverille syntyi lauantaina poika. En ole vielä päässyt tulokasta näkemään, mutta odotan kauhulla että mitä jos tuleekin kauhea vauvakuume. Meidän neiti täyttää tänään viisikuukautta, mikä yhtäkkiä tuntuukin tosi paljolta verrattuna neljään. Kohtahan tuo on jo puolivuotias! :eek:

Ja sitten rupesin ajattelemaan että oon oikeestaan tosi kateellinen sille kaverille, kun muistelin miten pieni tuo oli vastasyntyneenä. Viime viikolla annoin toiselle kaverille pieneksi menneitä vauvan vaatteita, ja mietin, että tältä varmaan tuntuu lapsettomuudesta kärsivällä, jos on mennyt hankkimaan vauvan vaatteita ja sitten jossain vaiheessa tajuaa että ne pitääkin antaa pois...:smiley-ashamed008 Hei haloo! Mulla on viisikuukautta vanha vauva, ja ihan tosissani vertasin itseäni ihmisiin, jotka eivät ollenkaan voi saada lapsia. Niin hölmöä, etten kehtaa kertoa kuin teille ja miehelle. Hävettää ihan. Mutta kun annoin niitä vaatteita pois, niin iski tajuntaan se, ettei niille enää ole meidän perheessä käyttöä.

Yöllä heräsin vessaan, ja rupesin ajattelemaan asiaa toiselta kantilta. Että onpa helppo käydä vessassa...:oops: Että kaverilla on nyt tikit mitä pitää varoa ja jälkivuoto, josta en edes viitsi aloittaa. En halua kokea sitä enää ikinä. Seuraavaksi rupesin miettimään synnytystä, ja viimeistään tässä vaiheessa yöunet olivat menneet. En ole kirjoittanut tänne synnytyskertomusta, koska a) en saa aikaiseksi ja b) en halua muistella sitä. Mun synnytys oli varmaan normaalia vaikeampi, mutta ei niin vaikea kuin osalla teistä. Mulla on vaan se ongelma, että mä muistan kaiken. Naiset aina väittää, että synnytyskivun unohtaa, ja sosiaalisesta pakosta olen huomannut itsekin sanoneeni niin, mutta ei se ole totta. Kyllä mä muistan sen. Pahinta on se, että ponnistusvaiheen kipu tulee mieleen aina kun on kakkahätä, eli joka päivä. Ja muistan senkin, miten ponnistaessa tajusin, että tämä onkin mun ainoa lapseni, mä en enää ikinä halua synnyttää, vaikka kuinka väitetään että toinen on helpompi. Ja minä kun luulin, että omaan korkean kipukynnyksen, niin en omaa. Ja luulin, että leveästä lantiosta olisi kerran elämässä hyötyä, niin ei ollut. Ja vaikka synnytyksen vielä jonain päivänä unohtaisi, niin ihanko oikeasti muut naiset unohtaa synnytyksestä toipumisen? Tätä miettiessä tulin sitten siihen tulokseen, että en kuitenkaan ole kateellinen sille kaverilleni, kun itse en pystynyt kunnolla kävelemäänkään pariin viikkoon. Ja silti omaa vauvaa katsoessa onnistuin tirauttamaan pienen itkunkin, kun mietin että toista tommoista ei tule. Ja kuinka itsekäs mä olen, kun iso syy sille taitaa kuitenkin olla se, että minä en enää pysty rääkkäämään kroppaani niin paljon. Että kyllä on nuppi sekaisin täälläkin.

Ugh, olen puhunut. Kiitos ja anteeksi.
 
Kyllä täälläkin synnytys palaa mieleen joka päivä, synnytyssalin tapahtumista tulee flashbackeja heti jos esim mietin seksiä ja on muuten tällä hetkellä kaikista varmin ehkäisytapa. Ja se ponnistusvaihe, vaikka en kipua juurikaan tuntenut kiitos epiduraalin, niin se paineen tunne ja tunne että repeän kahtia kun lääkäri repi vauvaa imukupeilla ja pihdeillä... Se ei tule unohtumaan varmaan koskaan. Vieläkin itken aina välillä kun muistelen poikaa keskoskaapissa ja kun hän teki imuliikkeitä suullaan ja haki selkeästi kontaktia, mutta ei saanut ekojen päivien aikana maitoa eikä juurikaan olla sylissä. Apua... taas tulee itku...

Toista vauvaa kun mietin, tsemppaan itseäni että toisen vauvan synnytys on varmaan helpompi. Kuten varmasti myös raskaus koska nyt meillä on englantia puhuva lääkäri, CMV positiivisuus on tiedossa, ja tiedän riskin saada raskausdiabeteksen. Ja varmasti on muutenkin erillaista kun osaa suhtautua ja varautua asioihin ihan eri tavoin. Mutta nojoo.. senhän näkee vasta sitten jos tuolle sisko tai veli päätetään tehdä :)
 
Mä olen alkanut pelkäämään synnytystä vasta nyt, kun on itse sen kerran kokenut (vaikka ihan ok:han se loppu peleissä meni...). Mutta nyt oon vasta tajunnut, että mikä kaikki voisi mennä pieleen. Normaali alatiesynnytys ei todellakaan ole itsestäänselvyys!

Oon nyt katellut Subilta torstaisin tota Pieniä ihmeitä -sarjaa, ja se näyttää suht realistisesti, mitä kaikkea synnytyssaleissa tapahtuu (ja lisää mun pelkoa synnytystä kohtaan). Erilaiset äidit oli aina vaan että "ja hups, lapsi syntyi".

Loppujen lopuksi, itsestä ei ole niin väliä, mutta jos syntyvän lapsen henki tai terveys menee synnytyksessä... Paljonhan nuo vauvat kestää ja ensiapu on hyvää, mutta.
 
Muokattu viimeksi:
En mäkään osannut pelätä synnytystä ennen kuin olin itse sen kokenut. Menin sinne hyvillä mielin, kuvittelin ettei tässä mitään, äidilläni on mennyt neljä synnytystä suht hyvin ja ollaan niin samanmallisia, niin luulin että mulla menee samalla tavalla. Pelkäsin kahta asiaa: vihreää lapsivettä, koska haaveilin altaasta, ja epiduraalia, koska ajatus siitä, että mun selkään laitetaan jotain enkä näe sitä tekee pahaa. Ja kuinka kävikään? Lapsivesi oli vihreää, yritin sinnitellä ilman epiduraalia, ja kun viimein uskalsin sen ottaa, niin se ei toiminutkaan. Ja kätilöillä kesti kaksi tuntia tajuta, ettei se ole auttanut, ja lopulta mulle laitettiin epiduraali kahteen kertaan. Ja sitten se, mitä en tajunnut edes pelätä, niin mulla oli kuumetta koko synnytyksen ajan. Mä vaan luulin että kuumeen mittaaminen synnytyksen aikana on ihan normaali toimenpide, mutta tosiasiassa lääkäri olikin pohtinut että jaksanko mä synnyttää ollenkaan vai mennäänkö sektioon. Eli aika moni asia meni huonosti, ja jos toinen tulisi niin melko todennäköisesti olisi helpompaa, mutta silti en halua kokeilla onneani.
 
Sama täällä, mahdollinen seuraava synnytys pelottaa nyt enemmän, kun on käynyt sen pitkän kaavan mukaan kokemassa. Ja oikeastaan moni asia mietityttänyt nyt vasta myöhemmin, itse tilanteessa ja ekoina viikkoina synnytyksen jälkeen ei jotenkin osannut pelätä tai kovin jäsennellysti miettiä koko asiaa. No, ehkä ajatukset eivät vieläkään ole niin jäsentyneitä, mutta olen myös miettinyt useaan otteeseen, oliko sektio lähellä - siitä ei kukaan synnärillä maininnut mitään. Samoin olen tajunnut, ettei mun kanssa käyty synnärille tullessa tai missään muussa vaiheessa keskustelua synnytykseen liittyvistä odotuksista ja toiveista (ei sillä, ei niitä kauheasti ollutkaan kun en osannut mitään tiettyä odottaa, mutta jos sellainen keskustelu sairaalan proseduuriin kuuluu, niin olisihan se syytä hoitaa). Se saattoi tietty johtua siitäkin, että menin käynnistykseen yliaikaisuuden vuoksi, mutta olisi ollut tietysti kiva, jos olisi saanut jotain ymmärrystä siitä, mitä on odotettavissa. Ehkä tietyiltä osin vähän jurppiikin toiminta sairaalassa.

Ja Latteäiti, tämä foorumi on just sitä varten, että voi vuodattaa ne huuruisimmat ja hölmöimmiltä tuntuvat ajatukset tänne vertaisryhmälle, eli anna tulla vaan! :)
 
Kiitos. Jotain apua on jo siitä, että tietää etten olekaan ainoa, joka vielä kelaa sitä mielessään. :)

Ja herne, tuo on yksi asia mitä mietin kanssa jatkuvasti. Itse sain neuvolasta sellaisen lapun, mihin piti kirjoitella toiveita ja ajatuksia synnytykseen liittyen. Täytin sen huolella ja ajan kanssa, mutta kukaan ei missään vaiheessa vilkaissutkaan sitä. Siinä se oli pöydällä koko 22 tuntia, josta mies sitten laittoi sen roskiin kun haki meille syötävää. Ja se paperi oli kuitenkin HUS:n sivuilta niiden itse tekemä, niin oisi luullut että jotain olisi se kiinnostanut. Meillä oli kivat kätilöt ja olin heti synnytyksen jälkeen tosi tyytyväinen siihen henkilökuntaan, mutta nyt jälkeenpäin olen kyllä miettinyt että ei mua hirveesti siinä kuunneltu.

Ja ehkä sitten se fyysisen koskemattomuuden menetys. Kun joku tulee vaan ja sanoo että nyt mä katetroin, nyt mä laitan sulle tälläisen puudutuksen jne. Ja kun synnytti opetussairaalassa niin siellä oli niitä opiskelijoita kattomassa koko ajan, ja niitä alatutkimuksia tehtiin vielä enemmän kuin olisi ollut pakollista. :sad001 Enkä tajua kun sillon se ei mua häirinnyt ja kun kysyttiin että saako ne opiskelijat olla mukana niin olin ihan että siitä vaan. Niin miksi se nyt on ruvennut harmittamaan. :confused:
 
Nimenomaan tuo fyysinen koskemattomuus tuntuu tosi ikävältä. Se jalat pystyssä oleminen niin kauan ja kaikki hoitajat vilkuili sinne vähän väliin kun mua parsittiin kasaan.. Ja että mut jätettiin siihen jalat levälleen ja pystyyn kun pojan hengitys katkesi ja kaikki juoksi tietenkin poikaa virvoittelemaan. Oli kiva maata siinä vuotavana ja yksin ja kauhuissaan että kuoleeko poika. Sama fiilis myös tuosta että vasta jälkeenpäin on alkanut ahdistaa tosi paljon se että kaikki tuijotti ja sörkki koko ajan. Ja heillehän se on arkipäivää, mutta mulla on nyt jälkeenpäin tosi paljastettu olo. Ei tulisi vieläkään mieleen mitään suuseksiä miehen kanssa, vaikka hän miten kinaa ja sanoo että mun paikat on ihan samannäköiset ja tuntuiset kun ennen. No hyvä, mutta kyse ei olekaan fyysisestä olosta vaan siitä psyykisestä.

Kiitos, että täällä saa uudestaan ja uudestaan purkaa murheitaan, kun ei oikein muut jaksa ymmärtää että mitä mä vieläkin valitan. Ja ikävä että muilla on samanlaisia fiiliksiä mutta toisaalta helpotus etten ole yksin näiden ajatusteni kanssa.
 
Mä sain oikeestaan hirveesti itseluottamusta synnytyksestä, koska näin, että pystyin siihen ja meni hyvin jopa ilman kivunlievitystä ja ne asiat, mitä olin pelänny, osoittautui olemaan vähiten pelättäviä. Sain synnyttää haluamassani asennossa ja koin sen omakseni. Eli tiedän, mitä tahtoa ja tehdä.
MUTTA. Toisaalta konkreettisesti tajus, mikä kaikki voi mennä pieleen. Ja synnytyksetkään ei oo samanlaisia, voihan olla, että laps jääkin perätilaan tai tulee jotain suunnittelemattomia komplikaatioita. Ja seuraava pelottaa sen takia, että olen jo äiti ja on yksi pikkuinen huolehdittavana ja entä jos ...
Se alapäänsä vilauttelu oli iso pala nieltäväksi. Ei kuulu harrastuksiini & varsinkin raskauden myötä näytti varmaan aika kolholta, niin piti tosissaan niellä ylpeytensä joka kerta, kun otti housut pois. Laskeskelin, että plussaamisen ja jälkitarkastuksen välillä yli 10 eri ihmistä kävi tiirailemassa/(suurin osa) tunkemassa sormiaan mun sisään. Kai siihen jotenkin alistui ja tottui ja synnyttäessä oli yks hailee montako silmäparia siellä on (4!) kun halus vaan vauvan pihalle.
Sit synnytyksestä edelleen keskeneräinen palautuminen on suuri miinuspuoli. Kuulemma esim kohdun laskeuma on VIELÄ kipeempi toisen raskauden ja synnytyksen jälkeen. :'(
Suhde omaan kroppaan on muuttunut ja seksuaalisuus kanssa ja se kaivaa railoo meidän parisuhteeseen. Olo on paljon hauraampi?!!
No ajatuksia nääkin. Kuitenkin sen kaiken alottaa alusta melkein positiivisin mielin, kun tietää, millainen nyytti on palkintona.
Jos kaikki olis menny alusta asti päin mäntyä, niin voisin kirjoittaa ihan eri asenteella. Onneksi nyt näin.
 
Meilla ei ole hirveesti jalkojen valiin tuijoteltu koko "projektin" aikana. :grin RV12 tehtiin ultra sisakautta. Sen jalkeen sai olla koko raskausajan housut jalassa, ei mitaan sisatutkimuksia koko aikana.
Seuraavan kerran alakertaan katsottiin vasta synnytyssairaalassa, kun synnytys kaynnistettiin.

Ja minahan sain synnyttaa melkein yksin, jippii. Miehen kanssa istuttiin kaksin huoneessa. Joku katilo kavi toisinaan katsomassa kayria, mutta jalat nostettiin jalkatukiin vasta siina vaiheessa kun vauvan paa nakyi. Paikalla oli se samainen katilo. Perassa marssi laakari ja toinen hoitsu. Koko toimenpiteen aikana salissa oli meidan lisaksi kolme henkilokuntaan kuuluvaa naista.

Sitten kun vauva annettiin minulle, katilo pesi hieman paikkoja ja katosi toisen hoitsun kanssa. Paikalle jai vain laakari yksikseen parsimaan paikkoja. Mies jutteli leppoisasti sen laakarin kanssa. Ma olin lahinna keskittynyt vauvaan. Se laakari oli tosi kiva.

Laakari lahti pois ja me jaatiin miehen kanssa fiilistelemaan jalleen tyhjaan huoneeseen kolmistaan vauvan kanssa.
Ehdin siina valissa soittaa kotiin aidille. Paljon myohemmin paikalle tuli taas sama katilo pesemaan mua pesusienella. Sitten tuli miespuolinen sairaanhoitaja karraamaan minut sangyssa takaisin osastolle.

Ma en oikeastaan mieti synnytysta enaa lainkaan. Minulle ei ole jaanyt fobioita. Seksi sujuu hyvin. Ei ole negatiivisia fiiliksia fyysisen koskemattomuuden rikkoontumisesta tai siita, etta kaikki tuijottaa. Tietenkin sen kivun muistan koko loppuelamani, mutta en ole enaa katkera siita, etten saanut epiduraalia. Tai siita, etta meidat jatetiin sinne oman onnemme nojaan ja kaikki meni niin nopeesti. Se on kaikki ollutta ja mennytta.
 
Miten on? Muistatteko viela synnyttyksessa mukana olleiden henkiloiden kasvoja tai nimia? :) Ma olen jo unohtanut kasvot. Kuka tahansa heista saisi tulla kadulla vastaan ja ma en tunnistaisi!!! Laakarin nimeakaan en muista... Katilon nimen muistan sen takia, etta hanen nimensa oli syntymatodistuksessa, mutta kasvot olen unohtanut...
Mika lie synnytys-dementia. :grin
 
Mulla taas on vähän erillainen kokemus ton ronkkimisen suhteen, en jaksa edes laskea kuinka moni käpelöi/tuijotti alapäätä koko raskauden aikana :D Nauroinkin tuossa joku aika takaperin kaverille että silloin oli sellanen "joo siis täähän on jo turistikohde, että siittä vaan!"-asenne... :DDD Hyvä etten jo odotushuoneeseen saapuessa tempassu housuja nilkkoihin ku ties, että kohta ne pitää kuitenki riisua. Ehkä awkwardein tilanne ikinä oli synnytystapa-arvio. Minä pöydällä p*llu paljaana, toisen naisen sormet haarusvälissä melkeen huudan kun sattuu niin -tanasti, vieressä seisoo toinen mies ja tuijottaa (onnettomuuden jälkeinen ortopedini, joka oli läjännyt lantion) ja vieressä istuu oma mies... :D En tienny oikeen oisko pitäny itkeä vai nauraa jälkeenpäin :"D
 
Latteaidille viela, etta ihan normaaleja nuo tuntemukset vaikuttavat olevan. Nettimaailmassa on paljon juttua aiheesta "sekundaarinen lapsettomuus". Joillakin vauvakuume voi nousta ekan lapsen jalkeen jopa kovemmaksi kuin kokonaan lapsettomalla.

Ma en tunne kateuden tunteita pikkuvauvojen aiteja kohtaan, mutta saan joskus kateus-pistoksia niita kohtaan, joiden pikkulapset leikkivat puistossa, keinuvat, potkivat palloa... Oman kanssa ei juuri voi leikkia mitaan sen kummempaa. Vastavuoroinen suhde vauvaan on hyvin alkeellinen. Tulee semmonen turhautunut olo, etta koska tuo oikein meinasi kasvaa isommaksi??? Vauva juu on kaikin puoli ihana, mutta siita huolimatta... :rolleyes:
 
Mä muistan tietenkin oman gynen joka hoiti pojan ulos, sen verran tiuhaan käytiin hänen luona ennen synnytystä. Muistan myös sen kätilön joka väkisin survoi sen tabletin kohdunkaulan läpi. Ja muistan sen toisen kätilön joka yritti ystävällisesti ohjeistaa mua ponnistuksessa sitten kun oltiin miehen kanssa yritetty kolme tuntia kahdestaan. Jos mulla ei olisi ollut kädet niin tarraantuneina niissä kahvoissa niin olisin varmaan tempassu sitä kotkaa päin näköä. Ja muistan sen mieshoitajan joka kärräsi mua edes takas osastolta omaan huoneeseen, höppänä vanha ukko. Ja sen nuoren lastenlääkärin joka hoiti meidän poikaa ekan yön ja tuli tasaisen välein kertomaan meille että pojalla kaikki hyvin. Hän vasta symppis olikin :Heartred Muistan ne inhottavat hoitajat siellä lasten teholla joiden sympatia ei riittänyt kenellekkään. Ja muistan sen ihanan hoitajan joka auttoi meitä pääsemään alkuun imettämisen kanssa. Ketäs muuta siinä oli. Niin ja ne hoitajat jotka tuli vaihtamaan mun sänkyyn alustaa kun lapsivesi räjähti mun gynen päälle kun hän ei uskonut että vedet oli mennyt, siitäs sait :laughing002 En usko että tunnistaisin muita kun gynen jos kadulla tulisi vastaan, nuo naamat kun ovat niin siitä tilanteesta "tuttuja".
 
Mua ei niin vaivannut se, että useampi henkilö oli tuijottelemassa alapäätä tai tekemässä sisätutkimuksia (mikä lie ekshibitionisti olen :p), opiskelijoistakin ajattelin, että eivät ne opi jos eivät harjottele. Ja opiskelijoiden kunniaksi on todettava, että mun kohdalla kaikki olivat todella varovaisia, eli opiskelijat eivät tehneet yhtään kivuliasta sisätutkimusta. Enemmän harmitti ehkä se yleinen kontrollin/vaihtoehtojen puute ja erityisesti se, että tieto kulki sikäli huonosti, etten oikein tiennyt missään kohtaa, mitä milloinkin tapahtuu tai voi tapahtua. Sama jatkui myös osastolla, vaikka sieltä on sitten toisaalta myös erittäin positiiviset muistot parista meitä hoitaneesta kätilöstä.

Mutta opiskelijoista, oudoin kokemus oli äippäpolilta pari viikkoa ennen synnytystä, kun lääkärin mukana oli nuori kandipoika. Poika oli mua ehkä vajaat kymmenen vuotta nuorempi kun tosiaan itse olen jo kolmenkympin tuolla puolen, mutta valehtelematta hän näytti silmissäni noin yläasteikäiseltä. Tilanne oli hieman kiusallinen, kuvitelkaapa yläasteikäinen poika tutkimaan... :eek: (tai älkää kuvitelkokaan, se on varmaan laitonta). Eikä se tietty sen kandin vika ole, kun näytti nuorelta, korkeintaan oma vikani kun en tajua, että en ole enää kaksikymppinen :grin
 
Tiedän kyllä pari sellaista tapausta, että toista lasta ei olekaan toiveista huolimatta tullut, silloin kyse kai onkin sekundaarisesta lapsettomuudesta. Meidän tapauksessa kyse ei ole siitä, ihan oikeasti en itsekään ainakaan nyt halua toista. Ja miehen kanssa on siitä paljon puhuttu, että jos mieli muuttuu niin katsotaan uudelleen. Mun on vaan vaikea hyväksyä omia tunteitani (tulee väkisin mieleen putouksen Antsku, "siul on oikeus siu omii tunteisii":rolleyes:), kun aina on kuvitellut ne kaksi lasta, olin miettinyt sille toiselle jo kummit ja nimiäkin... Ja sitten kun huomaa ettei haluakaan sitä, mitä aina luuli haluavansa, ettei oikeastaan olekaan se ihminen, joka luuli olevansa. :confused: Saakohan tästä mitään tolkkua. o_O

Mulla on tosi hyvä muisti, erityisesti kasvomuisti. Joskus on vähän kiusallistakin, kun kaupungilla näkee ihmisiä joista muistaa heti että tuo oli entiseltä työpaikalta eri osastolta, tuo on uimahallin kassa, tuo oli katsomassa samaa leffaa, tuo istui viereisessä ravintolan pöydässä... Pitää ihan sanoa itselleen että nyt et moikkaa, kun eihän nuo sua tunne. o_O Väitän, että tuntisin aika monet niistä, tosin niitä opiskelijoita oli aika paljon, enkä niitä kaikkia kerennyt noteerata. Mutta onneksi ne ei kävele vastaan, kun ovat Helsingissä ja minä en enää ole. :grin
 
Minulla ei ole itse synnytyksestä mitään hampaankolossa ja voin sanoa kyllä kivun unohtuneen melkein täysin. Tai no, olisihan se ollut hienoa saada neiti syliin heti synnyttyä, mutta toki vauvan terveys ja vointi menee kaiken edelle. Vauvatehon väki oli jotain ihan mahtavaa, niin sydämellisiä ihmisiä joka ikinen!
Sisätutkimuksia tehtiin raskausaikana kaikkiaan neljä, jos ei olisi ollut paria kontrollikäyntiä silloin lasketun ajan tienoilla niitä olisi ollut vain kaksi. Ainahan se on epämiellyttävää kun alakertaa tutkaillaan, mutta tuossa tilanteessa sille vaan ei ole paljon vaihtoehtoja. Viimeiset tutkimukset synnytyksen ollessa käynnissä tekivät kyllä kipeää, mutta silläkin oli tarkoituksensa.
Hyvin on jäänyt kätilöiden ja kaikkien muidenkin naamat mieleen. Yhtenä päivänä käveli yksi jostakin tuttu naama vastaan ja hetken mietittyäni välähti sen olleen kätilö, jonka rohkaisemana uskaltauduin kokeilemaan rintapumppua ja voi sitä riemua kun sain irti muutaman tipan maitoa! Hän myös opasti meitä kylvetyksen saloihin viimeisenä iltana sairaalassa.
Ainut mikä on jäänyt kaivelemaan niin ettei unohdu varmaan koskaan, on ikävä ultraaja viimeisellä rakenneultrakäynnillä. (lienee turha mainita, että se naama varsinkin on jäänyt mieleen) Äitipolikaan ei pelkkiä ruusuja ansaitse, melko epäselvää meininkiä oli sielläkin.. Aina eri lääkäri ja aina jäi joku askarruttamaan, ja syntymään asti luulin tosiaan meille olevan tulossa joku pikku kirppu, mutta tulikin ihan normaalin kokoinen vauva.

Toisaalta on ihan älyttömän haikeaa että aika on mennyt näin nopeasti ja neiti on kasvanut hirveästi, ei ole enää pikkuinen vauva... Toisaalta odottaa hirveällä innolla kaikkia uusia juttuja mitä on tulossa, istuminen, ryömiminen, konttaaminen... Toisaalta pieni vauva olisi ihana, mutta toisaalta haluaisi nähdä tämän ihmeellisen ja ainutkertaisen esikoisen kaikki uudet kujeet niin, että voisi olla keskittynyt vain ja ainoastaan häneen. Huomenna jo viisi kuukautta ikää, voi äly että tämä aika rientää!!!
 
Meinasin kirjotella eka tän tonne "K-18 tominta jne.."-ketjuun, mutta passaakin paremmin tänne.

Mää itse asiassa viime yönä tutkailin itseäni ja mietin asiaa haluanko edes JOSKUS toista lasta.. Vastaus on edelleen sama kuin aikaisemmin :P En vois kuvitellakkaan rupeavani mokomaan rumbaan uudelleen, kunhan tän yhen kans nyt selvitään niin se riittää.
Oon alkanut näin jälkipuinneilla miettiin sitäkin, että ärsyttää toisaalta kun petin lupaukseni itselleni, lupasin joskus nuoruudessani että yhtään lasta en tähän maailmaan tee, en halua ketään laittaa läpikäymään samoja asioita. Ja mitäpä tein? Nyt haluan sitten varmistaa, että tuo poika sais mahdollisimman tasapainoisen elämän, mutta ilman lellimisiä. Enpä tiiä miten onnistun.. Oon aina ollu kauhian itsekriittinen ja tässä se perfektionismi vielä oikeen ylikorostuu. Kaiken pitäs olla niiiiiiiiiiiiiiin saatanan täydellistä ja hienoa, muttaku ei asiat vaan toimi niin.
Yhden kaverin kanssa tuossa puhuttiin, hän on jo vuosikausia sanonut että lapsia ei ole eikä tule, nyt miehen suku painostaa että naimisiin ja lapsia kun saivat yhteisen navetankin pihaan pystyyn. Minä pätevänä sanoin heti, että älä saatana :D Mutta ei oikeasti, ei tää oo kaikkien juttu. Eikä kaikkien tarvi tehdä montaa lasta. Mua ottaa niin saamaristi ohtalohkosta kun kysellään "millos toinen" ja ei ikinä-vastauksen jälkeen alkaa vaan se "ootahan muutama kk, kyllä se vauvakuume sieltä alakaa"-lässytys. VOI SAAKUTTA, ratakiskostako se pitää vääntää että mies on hyvä ja lisääntyy jonku toisen akan kans ihan keskenään jos lisää kakaroita haluaa, mulla on jätkä ja se riittää! Haluan olla tälle ainokaiselleni mahdollisimman täydellinen äiti, saada hänet tuntemaan itsensä rakastetuksi ja tarjota hänelle se koti, joka itseltäni on lapsuudesta puuttumaan jäänyt! Jos valihten, että haluan rakastaa vaan yhtä lasta, onko se väärin? Onko se sitten jotenkin huonompi vaihtoehto kuin se, että pitäis kuumeilla ja pitäs pyöräyttää yhen kymmenen päätä lisää? Oi että ootan sitä kesäkuun ortopedin keikkaa, hankin teleskooppipampun ja sen avulla kiristän sen puoltavan lausunnon.. Sitteppähän voi näyttää rehellisesti pitkää naamaa näille tyypeille, -kele.

Ai että oli taas sekavaa, en mää vissiin ihan elävien kirjoissa oo vieläkään... :laughing021
 
Millos toinen -kysymys tuli esille varmaan jo ennen kuin poju oli ees 1kk!

Jokaiselle on se oma "paras lapsiluku". En ole lainkaan pettynyt, jos meille ei enää toista lasta tule. Tuntuu, ettei enää jaksaisi kokea uutta raskautta, synnytystä ja tätä pikkuvauva aikaa. Muutenkin sitä on tässä kuluneitten kuukausien aikana oppinut itsestään yhtä ja toista.

Pojalle olisi kyllä mukavampi, jos olisi sisko tai veli. Serkkujakin kun on vaan 2, eikä taatusti enempää tulossa. Jotenkin sitä ajattelee, että niistä omista sukulaisista voisi olla tukea ja turvaa tulevaisuudessa poitsulle, vaikka eihän se oikeasti välttämättä niin mene.

Täytyy tosiaan miettiä sitäkin, pystyykö tarjoamaan lapselle, saati kahdelle, hyvän elämän alun ja tasapainoisen kodin, vaikka elämässä sattuisi mitä. Ja tylsintä on ajatella sitä raha-asiaa, mutta sekin on huomioitava... Pakko sanoa, että 2 teiniä ei halvaksi tule :eek:
 
Ihan samoja ajatuksia täälläkin. Me ollaan laskettu, että kahteen vielä oisi varaa, mutta kolmanteen ei.

Ja aina sanotaan, että sisaruksille on seuraa toisistaan jne., mutta meillä on miehen kanssa täysin vastakkaiset kokemukset siitä. Mies on veljensä kanssa todella läheinen, nykyisin myös hänen vaimonsa on minulle tärkeä ystävä, melkein kuin oma sisko. Ja se oma sisko taas... on ehkä elämäni vaikeimpia ihmissuhteita. En ehkä rupea hirveästi avautumaan, mutta me olemme sen verran erilaisia, että jos olisimme olleet esim. luokkakavereita, niin tuskin olisi oltu samoissa porukoissa ja varmasti emme pitäisi yhteyttä. Ja mun siskoni ei ole vielä edes nähnyt meidän vauvaa! :eek: Mä olen oikeasti aika loukkaantunut tästä, kun kerran oltiin jopa samassa kaupungissa samaan aikaa, mutta rouvan aikatauluihin ei mitenkään käynyt (oli tapaamassa opiskelukavereitaan, jotka sitä paitsi melkein kaikki tuntevat minut ja olisivat ihan varmasti ymmärtäneet). No mä en jatka tästä enempää, kun nousee turhaan agressiot pintaan. :mad: Mutta mä suhtaudun tähän väitteeseen "sisaruksille on seuraa toisistaan" vähän varaukselle, kun ei voi oikeesti tietää käykö niinkuin miehellä veljensä kanssa, vai mulla siskoni kanssa.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top