En tiedä pelottaako mulla niinkään synnytys, ennemminkin se mun pelko on sellaista suurta epäluottamusta siihen että kaikki menisi hyvin. Ei vain osaa olla varautumatta pahimpaan. Sekin vähän jarrutellut tätä osallistumista keskusteluun, kun omaan raskausaikaan ja äitiyteen yleensäkin liittyy niin vaikeita ja kipeitä juttuja, ettei haluaisi säikytellä ensisynnyttäjiä. Ehkä nyt kuitenkin kirjoitan vähän, ei kannata lukea enempää jos järkyttyy helposti.
Mulla oli myös ongelmia synnytyksen käynnistyksen kanssa. Ballongille ei ollut aikaa, mutta lääkäri ärsytti mekaanisesti kohdunsuuta, eli käytännössä survoi sisääni jotain pitkulaista esinettä ees taas ja se aiheutti todella kovaa kipua. Lapsen isä seurasi toimitusta järkyttyneenä vierestä ja jälkikäteen kuvaili sitä raiskaamiseksi. Cytotecit teki kamalat kivut ja uuvuttivat minut täysin ilman että synnytys varsinaisesti käynnistyi. Onneksi kuulin niiden riskeistä vasta myöhemmin, se olisi ollut liikaa jos olisi pitänyt kaiken muun lisäksi vielä pelätä kohdun repeytymistä. Oksitosiinitipallakaan ei ollut oikein vastetta ja on piirtynyt hyvin muistikuviin kun kätilö turhautuneena rullailee tippaa jatkuvasti kovemmalle kun se ei toimi.
En saanut liikkua kun oli jokapuolella letkuja ja anturoita, en päässyt vessaan tai voinut vaihtaa asentoa. Alkusynnytys mentiin ilman kipulääkitystä oman toiveen mukaan, kunnes menin liian kovasta kivusta shokkiin ja sen jälkeen multa ei enää kyselty mitään. Mullakin epiduraali epäonnistui, puudutus oli vain osittainen.
Nyt minulla on toisenlainen ajatus synnytyksestä, suurin toive on että lapsi saisi syntyä luonnollisesti sitten kun on valmis. Ne omat supistukset olivat paljon inhimillisempiä kuin lääkkeiden aikaansaamat. Toivon etten saisi tällä kertaa raskausmyrkytystä, niin olisin itse paremmissa voimissa, ehkä synnytys ei silloin olisi niin suuri koettelemus.
