mammasmurffi
Näppärä viestien naputtelija
Kuulostaa niin tutulta, Ninnuli! Omien vaivojen lisäks vielä huono omatunto siitä, ettei pysty antaa esikoiselle ja miehelle kaikkee mitä haluis. Sille vaan ei voi mitään... Kiva että sinun miehesi on niitä hyviä miehiä jotka ymmärtää. 
Minullakin on, luulen niin.
Tänään on ollut kyllä huonoin päivä ikinä... tai nyt siis kotiutumisen jälkeen. Eilen päätin että imetän vauvoja mahdollisimman paljon yöllä että maitoa alkaisi tulla lisää. No, vauvat olikin melkein koko yön vuorotellen tissillä, enkä minä nukkunut paljon yhtään. Sitten koko aamupäivän tyttö huusi kuin palosireeni ja poika olisi halunnut olla jatkuvasti sylissä, söi hetken kerrallaan, nukahteli ja taas halusi syödä.
Olin ihan hermorauniona siis.
Sitten mieheni kaveri soitti. (jolle eilen soitin ja kysyin josko haluaisivat veljensä kanssa viettää poikien iltaa ja ottaa mieheni mukaan, vähän niin kuin myöhäisiä varpajaisia viettää. Lupauduin tarjoamaan oluet... Ajattelin, että mies olisi todellakin ansainnut pienen irtioton tästä rumbasta.) Yllätys meni siinä mutta niin oli tarkoituskin... olisi ollut vaikea suunnitella sitä salassa. Annoin luurin miehelle, ja suunnittelivat keskenään mitä missä ja milloin. Mies kuitenkin suuttui minulle, kun olin mennyt suunnittelemaan yllätystä - hänhän ei pidä yllätyksistä! - ja soittelemaan hänen kavereilleen. No, sori kun ajattelin että olisi ansainnut jotain kivaa!! :arghh: Itkeskelin sitten iltapäivän sitä eikä oltu puheväleissä.
Kun ilta alkoi luistaa vähän paremmin, kaverini kävi tyttönsä kanssa meillä kylässä ja esikoinen oli tohkeissaan... Sain lukiokaverilta viestin, että heidän 3kk vanhalla vauvalla on todettu parantumaton harvinainen sairaus, ja elinajan odote on korkeintaan 2v. Useimmiten sairauteen kuolee ennen 1-vuotispäivää.
Nyt itkusta ei meinaa tulla loppua, ja olen ihan poikki. Miten tuollaista voi käsittää?? Ja pikkuoravat alkaa heräillä juuri iltaunilta ja pitäisi olla iskussa kohti seuraavaa yötä ja heräilyjä syötöille... Mistä tässä saisi revittyä voimia?
Minullakin on, luulen niin.Tänään on ollut kyllä huonoin päivä ikinä... tai nyt siis kotiutumisen jälkeen. Eilen päätin että imetän vauvoja mahdollisimman paljon yöllä että maitoa alkaisi tulla lisää. No, vauvat olikin melkein koko yön vuorotellen tissillä, enkä minä nukkunut paljon yhtään. Sitten koko aamupäivän tyttö huusi kuin palosireeni ja poika olisi halunnut olla jatkuvasti sylissä, söi hetken kerrallaan, nukahteli ja taas halusi syödä.
Olin ihan hermorauniona siis.
Sitten mieheni kaveri soitti. (jolle eilen soitin ja kysyin josko haluaisivat veljensä kanssa viettää poikien iltaa ja ottaa mieheni mukaan, vähän niin kuin myöhäisiä varpajaisia viettää. Lupauduin tarjoamaan oluet... Ajattelin, että mies olisi todellakin ansainnut pienen irtioton tästä rumbasta.) Yllätys meni siinä mutta niin oli tarkoituskin... olisi ollut vaikea suunnitella sitä salassa. Annoin luurin miehelle, ja suunnittelivat keskenään mitä missä ja milloin. Mies kuitenkin suuttui minulle, kun olin mennyt suunnittelemaan yllätystä - hänhän ei pidä yllätyksistä! - ja soittelemaan hänen kavereilleen. No, sori kun ajattelin että olisi ansainnut jotain kivaa!! :arghh: Itkeskelin sitten iltapäivän sitä eikä oltu puheväleissä.
Kun ilta alkoi luistaa vähän paremmin, kaverini kävi tyttönsä kanssa meillä kylässä ja esikoinen oli tohkeissaan... Sain lukiokaverilta viestin, että heidän 3kk vanhalla vauvalla on todettu parantumaton harvinainen sairaus, ja elinajan odote on korkeintaan 2v. Useimmiten sairauteen kuolee ennen 1-vuotispäivää.
Nyt itkusta ei meinaa tulla loppua, ja olen ihan poikki. Miten tuollaista voi käsittää?? Ja pikkuoravat alkaa heräillä juuri iltaunilta ja pitäisi olla iskussa kohti seuraavaa yötä ja heräilyjä syötöille... Mistä tässä saisi revittyä voimia?
voimia sulle. 
) miksi esim sohvassa ne sohvatyynyt pitäisi olla sohvalla. Tai miksi ulkoilun jälkeen vaatteita ei jätettäisi pitkin lattioita. Tai tai tai... Sepä sitä kuuluisaa kärsivällisyyttä nimenomaan vaatiikin meiltä aikuisilta ja joskus se on niin pirun vaikeaa. 
Ajatuksesi yllättää miehesi oli kaunista. Tiedän vastaavaanlaisen tapauksen erään sivuston kautta ja olin / olen murheissani kyseisen perheen puolesta. En tunne heitä mutta tuntui niin väärältä lukea kun oli vauva syntynyt ja tämä tieto tuli heille yllätyksenä ettei elin vuosia ole paljoa.. 
Kohta se vauva-arki alkaa täälläkin... Tiiä sitten miten lähtee rullaamaan. 
Jostain syystä itselleni on nyt tullut vähän huoli vauvan terveydestä, koska kaikkihan ei näy ultrissa. Jotenkin jännittää, että mikäköhän sieltä tulee ulos ja onko kaikki sittenkin hyvin. Mutta eihän noille asioille mahda mitään ja suurimmalla osalla kaikki on hyvin. Mutta on se vanhemmille kova kohtalo menettää lapsensa noin pienenä ja "odottaa" sitä päivää.
Tänään onkin ollut parempi päivä. Kyllä ne on ne hormoonit, ja väsymys mitkä saa luulemaan että maailma romahtaa. Tänään ollu appivanhemmat auttelemassa ja oli pikkuoravien neuvola. Molemmat kasvaa hyvin eikä ole mitään huolestuttavaa. Taku pulauttelee vähän maitoja mutta ei kuulemma huolestuttavissa määrin. 
sulais nuo kaikki lumet pois äkkiä... tulppaanitki vois ruveta jo kasvamaan
En mä nyt kuitenkaan ensimmäinen tai ainoa nainen firmassa ole, joka on äitiyslomalla niin en nyt ymmärrä mikä tässä on näin vaikeeta.
Eilen oltais jo muuten päästy mut likalla kuulus joku sivuääni sydämestä mikä kuulemma johtui jostain suonesta mikä yleensä umpeutuu siinä kahden päivän ikäisenä ja ei ollut meidän neiti poikkeus tässä tapauksessa. Esikolle oli vaan kova paikka kun en eilen heidän kanssaan kotiin lähtenyt. Ulkona on niin ihana ja lämmin ilma etten meinaa malttaa sinne pääsyä. :) Mittari näyttää +11, ihana kun on aurinkoista ja kevät 
Kun ei likka suostun alkaa vielä tuleen ulos niin miepä kävin sitten pihaa laittelee kevät kuntoo.Haravoitu on,pensaita siistitty yms pientä puuhaa.Lämmintä piisaa terassilla ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Yksi pieni asia vaan näistä hienoista päivistä puuttuu....mutta kaipa se odotus palkitaan