mammasmurffi
Näppärä viestien naputtelija
Kuulostaa niin tutulta, Ninnuli! Omien vaivojen lisäks vielä huono omatunto siitä, ettei pysty antaa esikoiselle ja miehelle kaikkee mitä haluis. Sille vaan ei voi mitään... Kiva että sinun miehesi on niitä hyviä miehiä jotka ymmärtää. Minullakin on, luulen niin.
Tänään on ollut kyllä huonoin päivä ikinä... tai nyt siis kotiutumisen jälkeen. Eilen päätin että imetän vauvoja mahdollisimman paljon yöllä että maitoa alkaisi tulla lisää. No, vauvat olikin melkein koko yön vuorotellen tissillä, enkä minä nukkunut paljon yhtään. Sitten koko aamupäivän tyttö huusi kuin palosireeni ja poika olisi halunnut olla jatkuvasti sylissä, söi hetken kerrallaan, nukahteli ja taas halusi syödä.
Olin ihan hermorauniona siis.
Sitten mieheni kaveri soitti. (jolle eilen soitin ja kysyin josko haluaisivat veljensä kanssa viettää poikien iltaa ja ottaa mieheni mukaan, vähän niin kuin myöhäisiä varpajaisia viettää. Lupauduin tarjoamaan oluet... Ajattelin, että mies olisi todellakin ansainnut pienen irtioton tästä rumbasta.) Yllätys meni siinä mutta niin oli tarkoituskin... olisi ollut vaikea suunnitella sitä salassa. Annoin luurin miehelle, ja suunnittelivat keskenään mitä missä ja milloin. Mies kuitenkin suuttui minulle, kun olin mennyt suunnittelemaan yllätystä - hänhän ei pidä yllätyksistä! - ja soittelemaan hänen kavereilleen. No, sori kun ajattelin että olisi ansainnut jotain kivaa!! :arghh: Itkeskelin sitten iltapäivän sitä eikä oltu puheväleissä.
Kun ilta alkoi luistaa vähän paremmin, kaverini kävi tyttönsä kanssa meillä kylässä ja esikoinen oli tohkeissaan... Sain lukiokaverilta viestin, että heidän 3kk vanhalla vauvalla on todettu parantumaton harvinainen sairaus, ja elinajan odote on korkeintaan 2v. Useimmiten sairauteen kuolee ennen 1-vuotispäivää. Nyt itkusta ei meinaa tulla loppua, ja olen ihan poikki. Miten tuollaista voi käsittää?? Ja pikkuoravat alkaa heräillä juuri iltaunilta ja pitäisi olla iskussa kohti seuraavaa yötä ja heräilyjä syötöille... Mistä tässä saisi revittyä voimia?
Tänään on ollut kyllä huonoin päivä ikinä... tai nyt siis kotiutumisen jälkeen. Eilen päätin että imetän vauvoja mahdollisimman paljon yöllä että maitoa alkaisi tulla lisää. No, vauvat olikin melkein koko yön vuorotellen tissillä, enkä minä nukkunut paljon yhtään. Sitten koko aamupäivän tyttö huusi kuin palosireeni ja poika olisi halunnut olla jatkuvasti sylissä, söi hetken kerrallaan, nukahteli ja taas halusi syödä.
Olin ihan hermorauniona siis.
Sitten mieheni kaveri soitti. (jolle eilen soitin ja kysyin josko haluaisivat veljensä kanssa viettää poikien iltaa ja ottaa mieheni mukaan, vähän niin kuin myöhäisiä varpajaisia viettää. Lupauduin tarjoamaan oluet... Ajattelin, että mies olisi todellakin ansainnut pienen irtioton tästä rumbasta.) Yllätys meni siinä mutta niin oli tarkoituskin... olisi ollut vaikea suunnitella sitä salassa. Annoin luurin miehelle, ja suunnittelivat keskenään mitä missä ja milloin. Mies kuitenkin suuttui minulle, kun olin mennyt suunnittelemaan yllätystä - hänhän ei pidä yllätyksistä! - ja soittelemaan hänen kavereilleen. No, sori kun ajattelin että olisi ansainnut jotain kivaa!! :arghh: Itkeskelin sitten iltapäivän sitä eikä oltu puheväleissä.
Kun ilta alkoi luistaa vähän paremmin, kaverini kävi tyttönsä kanssa meillä kylässä ja esikoinen oli tohkeissaan... Sain lukiokaverilta viestin, että heidän 3kk vanhalla vauvalla on todettu parantumaton harvinainen sairaus, ja elinajan odote on korkeintaan 2v. Useimmiten sairauteen kuolee ennen 1-vuotispäivää. Nyt itkusta ei meinaa tulla loppua, ja olen ihan poikki. Miten tuollaista voi käsittää?? Ja pikkuoravat alkaa heräillä juuri iltaunilta ja pitäisi olla iskussa kohti seuraavaa yötä ja heräilyjä syötöille... Mistä tässä saisi revittyä voimia?