Mua ehkä ihan vähän pelottaa. En pelkää kipua enkä synnyttämistä sinänsä, vaan sitä että meneeköhän kaikki hyvin ja mitä jos lapselle käy siinä jotain, ja sitten sitä (varmaan aika typerä pelkäämisen aihe) että on muiden armoilla. Ihan suojattomana siellä jalat levällään ja kuka tahansa ketä siinä prosessin mittaan tarvitaan, voi tulla ronkkimaan ja sorkkimaan. Joo, tiedän, kuuluu synnytyksen luonteeseen.
En ole kovin hyvä sietämään epävarmuutta, haluan tietää kaikesta mieluiten etukäteen. Vihaan yllätyksiä, niin hyvässä kuin pahassa. Ja kun synnytys nyt vaan ei ole sellainen tapahtuma jolle voisi olla käsikirjoitusta. Ei se kenenkään syy ole, ja ne ihmiset tekevät sitä työtä liukuhihnalla, ei se niille ole iso juttu mutta minulle on.
Mulle kävi yhdessä ultrassa niin että lääkäri joka siinä ultrasi (sisäkautta) soitti toisen lääkärin paikalle ihmettelemään näkymää. Toinen lääkäri marssi sisään, ei sanonut minulle edes mitään, tuikkasi vaan sen ultradildon sisään ja jatkoi ihmettelyä sen ekan lääkärin kanssa. Se oli ikävää siksi etten tiennyt mikä on pielessä eikä kukaan kertonut, ja siksi että tuntui ettei minua oikeastaan ole olemassa muuna kuin reikänä johon kuka tahansa yhtäkkiä paikalle saapuva lääkäri tulee tuikkimaan jotain ultrakeppejä. Asentokin oli huono, pöytä oli jotenkin niin että tuntui kuin olisin pää alassuin, alkoi oksettaa ja pyörryttää yhtäkkiä, hirveän kuuma tuli, pidättelin oksennusta ja itkua ja toivoin että ne sanoisivat että kaikki on hyvin. Se tilanne tuntui kestävän ikuisuuden.
Arviolta vartin verran kahteen pekkaan pällisteltyään lääkärit tulivat siihen lopputulokseen että kyseessä on harmiton verenpurkauma. Josta ne olivat koko ajan vain kahden kesken keskustelleet helposti väärinymmärrettävän kuuloisesti: "ei näy olevan sykettä eikä virtausta..." Mä luulin koko ajan että vauva on kuollut.
Miksei ihmiset voi synnyttää turvallisesti yksin niin kuin kaikki muutkin nisäkkäät tekevät. Se on tää perhanan pystyasento, ahdas lantio ja evoluution suurentama pää.
En ole kovin hyvä sietämään epävarmuutta, haluan tietää kaikesta mieluiten etukäteen. Vihaan yllätyksiä, niin hyvässä kuin pahassa. Ja kun synnytys nyt vaan ei ole sellainen tapahtuma jolle voisi olla käsikirjoitusta. Ei se kenenkään syy ole, ja ne ihmiset tekevät sitä työtä liukuhihnalla, ei se niille ole iso juttu mutta minulle on.
Mulle kävi yhdessä ultrassa niin että lääkäri joka siinä ultrasi (sisäkautta) soitti toisen lääkärin paikalle ihmettelemään näkymää. Toinen lääkäri marssi sisään, ei sanonut minulle edes mitään, tuikkasi vaan sen ultradildon sisään ja jatkoi ihmettelyä sen ekan lääkärin kanssa. Se oli ikävää siksi etten tiennyt mikä on pielessä eikä kukaan kertonut, ja siksi että tuntui ettei minua oikeastaan ole olemassa muuna kuin reikänä johon kuka tahansa yhtäkkiä paikalle saapuva lääkäri tulee tuikkimaan jotain ultrakeppejä. Asentokin oli huono, pöytä oli jotenkin niin että tuntui kuin olisin pää alassuin, alkoi oksettaa ja pyörryttää yhtäkkiä, hirveän kuuma tuli, pidättelin oksennusta ja itkua ja toivoin että ne sanoisivat että kaikki on hyvin. Se tilanne tuntui kestävän ikuisuuden.
Arviolta vartin verran kahteen pekkaan pällisteltyään lääkärit tulivat siihen lopputulokseen että kyseessä on harmiton verenpurkauma. Josta ne olivat koko ajan vain kahden kesken keskustelleet helposti väärinymmärrettävän kuuloisesti: "ei näy olevan sykettä eikä virtausta..." Mä luulin koko ajan että vauva on kuollut.
Miksei ihmiset voi synnyttää turvallisesti yksin niin kuin kaikki muutkin nisäkkäät tekevät. Se on tää perhanan pystyasento, ahdas lantio ja evoluution suurentama pää.
Itse pidin yhtä lääkäriä mielettömän tökerönä, joka vain mitään sanomatta survaisi sen ultrakapulansa paljoa mitään varottamatta sisään. Onneksi tämä oli vain tämän yhden lääkärin tapa toimia ja olin tietoinen etukäteen, miten ultra tehdään. Jos en olisi ollut en tiedä miten olisin reakoinut!
