Endometrioosista johtuvien kipujen vuoksi en tiedä pystyisinkö edes noihin lapsettomuushoitoihin.
Mä mietin monesti, onko nämä kivut oikeasti kaiken tämän vaivan ja ajan arvosta?
Välillä käy mielessä, että oon hullu kun uhraan mun kehoni ja mieleni "vain" sen takia, että saan perheen. Mutta tää halu ja alkukantainen toive ja haave omasta lapsesta vesittää kaiken muun. Jopa niiden suurimpien kipujen keskellä, kun tekis mieli luovuttaa, mies tukee mua ja kannattelee ja yhteinen unelma yhteisestä lapsesta saa kummasti taistelutahtoa lisättyä.
Tässä kierrossa oon ollut yhtä kipeä kuin ennen hormonien alotusta endoon. Oon itkeny enemmän kuin koskaan, mun keho on ku pahan pahoinpitelyn jäljiltä, oon henkisesti aivan puhki. Mutta me halutaan lapsi. Me halutaan yhteinen perhe. Ja me ollaan valmiita kokeilemaan kaikkea, mitä se vaatii.
Koska jos tämänkään jälkeen ei tärppiä käy, me voidaan sanoa, että ollaan tehty oikeasti kaikkemme tän asian eteen. Ja jollakin tasolla tieto ja ajatus siitä, että ollaan kuitenkin kaikkemme tehneet, on helpottava. Ei oo niin syyllinen olo.
Mä toivon, että kuulun siihen joukkoon, joilla endo ei reagoi niin hurjasti IVF hoitojen hormoneihin.
Mä toivon, että kuulun siihen joukkoon, jolla raskaus helpottaa endoa.
Mä toivon, että kuulun siihen joukkoon, joka raskautuu heti ensimmäisellä hoitokerralla.
Paljon on oikeasti kiinni pienistä epävarmoista asioista, mutta koskaan ei ole kuitenkaan se oikea aika ja aina jokin asia on pielessä tai haraa vastaan. Tietynlaista epävarmuutta pitää sietää
