Minä koen, että esikoisen syntyessä olin kyllä ihan valmis äidiksi, taisin käydä asiat läpi kun veljeni sai lapsia, puhuimme silloin veljen kanssa paljon omasta lapsuudestamme, vanhemmistamme ja siitä, mitä todellakaan emme halua seuraavalle sukupolvelle siirtää. Jos neuvolassa olisi esikoiseni raskausaikana tyrkytetty psykologinkäyntiä, en olisi tykännyt yhtään.
Esikoisen syntymän jälkeen olin kyllä itkuinen, siksi, että olin uskonut kaiken imetyspropagandan, enkä ollut lainkaan valmistautunut siihen mahdollisuuteen, että imetys ei onnistu, vaikka on kaikki mahdolliset resurssit, apu, tieto ja vahva päätös siitä, että omasta panostuksesta asia ei ainakaan jää kiinni. Kaikkiallahan sanotaan, että imetyksen epäonnistuminen on niin harvinaista, ettei se ainakaan sinun kohdallesi osu ja yritä vain entistä kovemmin niin varmasti onnistut, ja minähän tuon uskoin, koska en osannut kuvitella, ettei tästä asiasta saa neuvolasta tai sairaalasta puolueetonta tietoa, vaan pelkästään kaunisteltua epärealistista bullshittia. Kun selitetään, että kyllä vauvalle riittää ihan vähän ja ensimaito on niin vahvaa, että sitä riittää vain muutama pisara, niin voin ihan kokemuksesta sanoa, että ei, ei todellakaan riitä. Syytin itseäni kuukausien ajan siitä, että uskoin tuota paskaa ja annoin vastasyntyneen vauvani nähdä nälkää kunnes ei enää pysynyt tajuissaan, ja vasta jälkikäteen minulle selvisi, että vauvani oli silloin hengenvaarassa, ja tämäkin tieto oli minulta pimitetty, sekä sairaalassa että neuvolassa. En olisi ikinä osannut uskoa, että sairaala ja neuvola (ja sitä kautta myös yhteiskuntamme) kusettavat vastasyntyneiden äitejä näin pahasti, jotta saisivat heidät tilastoihinsa täysimettävänä äitinä.
Sen itkuisuuden takia neuvola passitti minut masennusta ehkäisevään ryhmään, mikä oli todella hyödyllinen yleisellä tasolla. Siellä käsiteltiin tapoja tunnistaa ja päästä irti negatiivisista ajatusmalleista ja sitä, miten yksittäisillä pienillä teoilla saa itselleen paremman mielen. Nuo olivat minusta niin hyviä oppeja, että ne pitäisi opettaa kaikille suomalaisille jo peruskoulussa.
Eipä tuo tietenkään millään tavalla vaikuttanut siihen suruun, että luotettavaksi kokemani taho (neuvola ja sairaala) olivat pettäneet minut valehtelullaan ja olin sen vuoksi kiduttanut puolustuskyvytöntä vauvaani (kyllä, nälässä pitäminen lasketaan ihmisoikeuksia rikkovaksi kidutukseksi). Masentuneeksi en itseäni kokenut ollenkaan, sen olen kokenut aikaisemmin ja tämä ei ollut sitä. Suru vain piti käsitellä ajan kanssa, ja yrittää oppia siitä sen, mikä opittavissa on:
Älä koskaan luota lapsesi hyvinvoinnin suhteen keneenkään perheen ulkopuoliseen -- muille ei sinun lapsesi hyvinvointi tai henki paljon paina, kunhan voivat käyttää sinua ja lastasi ideologiansa edistämiseen, ja sinä olet ainoa, joka ajaa yksinomaan lapsesi asiaa. Edes julkinen terveydenhuolto ei kerro asioista aina koko totuutta, vaikka yleensä kertoisivatkin. Heillä on siellä mittarit siitä, kuinka monen palikan tulee mennä ympyränmuotoisesta reiästä läpi, ja samasta reiästä sinunkin on mahduttava, vaikka olisitkin neliskulmainen palikka.
, luovutusvoitto. 
Päivät ja viikot voi tuntua pitkiltä, vielä pitkään. Riippuen siitä mikä nyt kenellekin on se etappi, joka viimein valaa uskon hyvään. Onnea ja jarrusukkia.
