Raskaus ja Tunteet

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Mimii
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Oon jo nyt huomannu kun on tätä omaa tulevaa vanhemmuutta pohtinu, että alkaa paska taas nousemaan pinnalle. Monta vuotta ne on aika hyvin pysyny haudattanu, kun yrittänyt tehdä kaikkensa unohtaakseen. Mua ahdistaa kuinka syvälle lapsuuden kokemukset ovat juurtuneet. Niistä puhuminen voisi varmasti helpottaa, mutta mulla tulee siinä luonne vastaan. Kun on opetettu pärjäämään yksin niin on tosi vaikea hakea apua.
 
Lälly sanoi:
Niistä puhuminen voisi varmasti helpottaa, mutta mulla tulee siinä luonne vastaan. Kun on opetettu pärjäämään yksin niin on tosi vaikea hakea apua.
Click to expand...

Mie kannatan puhumista. Itsekin samoilla kannoilla Lällyn kanssa ollut aina, itse pitää pärjätä, niin on opetettu.
Noh, vanhat padotut jutut leimahti sitten pintaan jo aika alkuraskaudessa. Sen kerran kun romahdin neuvolassa (ensin olin romahtanut kotona miehen syliin), neuvolahoitaja suositteli neuvolapsykologia...
Minähän ensin olin etten minä sellaista tarvitse, yksin tässä on pärjätty, mutta mies puhui ympäri. Ennen uutta vuotta kävin ekan kerran ja voi että. Voin kertoa, että sellaset tyypit ei turhaa työtä tee. Olo helpottui ja menen ainakin vielä toisen kerran.
Joten Lälly, aina ei tarvitse pärjätä yksin. Joskus voi myöntää, että tarvitsee apua.
Mie ainakin apua sain ja miusta nyt jo tuntuu, että muutuin vanhempana huimasti parempaan, vaikka lastakaan ei vielä ole.
Rohkeesti vaan, minua se ainakin auttoi.

Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
 
Mie suosittelen myös psykologia! Kun olin nuorempi häpesin että olen joutunut joskus käymään juttelemassa.. 2. Kerran tein sen jo itseni sekä lapsen takia, ettei menneisyys varjosta meidän arkea.
Mulla oli hyvä kuuntelija, jolle itsekin nousi välillä melkein tippa linssiin..
Hän loi muhun uskoa, että olen samanarvoinen kuin muut, hyvä äiti, vaikka menneisyys on mustaa..
Mulle ei riittänyt lause "se mitä on menneisyydessä ei liity tähän hetkeen mitenkään", koska mulla oli niin paljon pahaa oloa sydämmellä, hoin tuota lausetta mielessäni monta kertaa ennen jutteluapua..
Psykologi sanoi hyvin: "et edes olisi täällä tänään juttelemassa ilman sun vanhempien tuomaa tuskaa, on ikävää että niin moni tässä maailmassa tarvitsisi oikeasti jutteluapua (tarkoitti siis narsisteja ja muita mielenhäiriöisiä), mutta heitä ei ikinä saa hoitoon ja silloin voi jo jonkun toisen henkinen hyvinvointi tai jopa fyysinen hyvinvointi olla uhattu"..
Itse pelkäsin synnytyksenjälkeistä masennusta, mutta psykologi sanoi että mun silmät loistaa iloa mun omasta nyytistä, että mulla oli vaan se menneisyys jolle halusin saada asiantuntijan näkökulmaa..
Vielä 3 vuotta sitten vähättelin ajoittain "eikai se mun lapsuus nyt näin kamala ole voinut olla", mutta psykologi sanoi juuri sitä että narsistien lapset poljetaan niin maihin että he epäilevät kaikkea itsessään - niin hyvää kuin huonoa oloaan!
Mun mielestä pieniinkin ongelmiin voi hakea apua, siellä käy isossa asemassa olevia, köyhiä, taviksia.. Me kaikki ollaan ihmisiä ja avun hakeminen ei ole hävettävää.. (Mun äiti opetti mulle että "psykologit ei tiedä mistään mitään, siellä vaan ahdistuu enemmän..ja se on nöyryyttävää".. Olisin tarvinnut jo 16-vuotiaana ekan kerran apua kun äitini otti minun aikanani yliannostuksen lääkkeitä.. Mutten hakenut, olin niin nuori ja tyhmä.. Se vaikutti opiskeluun, kaikkeen.. Sairastin myös syömishäiriön 17-18-vuotiaana, se toi kontrollintunteen kaikkeen.. En onneksi ole kuuteen vuoteen edes ajatellut niitä ajatuksia mitä silloin oli, että sekin oli menneisyyden aiheuttamaa oireilua..
 
Kannattaa hakea ongelmaan apua nyt. Vanhemmuudessa tulee joka tapauksessa vastaan niitä tilanteita, joista kyllä "pärjäisi yksin." Mutta haluatko lapsellesikin tuon mallin lopulta? Vai kun lapsesi sinua tarvitsee, haluatko sinä, että hän osaa pyytää sinulta apua? Eikä ajattele kuten sinä, on pärjättävä yksin? Sanat eivät merkitse mitään, jos oma esimerkki on jotain muuta.

Ja ei, en sano, ettet pärjäisi yksin. Varmasti pärjäisit, olet siihen jo hyvin harjaantunut. Mutta yritä pehmentää sydämesi ja pyytää apua. Se helpottaa, oikeasti. Kun sitä apua osaa pyytää ja vielä kun osaa ottaa sitä vastaan (se on ollut itselleni vaikeinta - olen suorastaan huutanut apua, ja sen jälkeen työntänyt auttajat kauemmaksi). Itselläni se vaati fyysisen loukkaantumisen ja täydellisen tulojen puuttumisen kuukausikaupalla, ennen kuin kehtasin pyytää apua. Se oli paras asia, mitä olen itselleni (ja lapselleni) ikinä tehnyt. Vielä siinä on arjessa opettelemista, en edes omaa miestäni kehtaisi pyytää avuksi. Vaikka hän mielellään auttaisi, jos tietäisi. Kaikki pitää tehdä yksin...
 
Mielenkiintoista kuulla erilaisia tarinoita!

Vaikka liii-saaa:n psykologi sanoikin, että helposti sitä vähättelee omia kokemuksiaan, niin kyllähän sitä aina silti välillä ajattelee, että eihän mulla asiat niin huonosti ole tai huono lapsuus ollut. Välit äitiin ovat kuitenkin aina olleet hyvät, onneksi on edes yksi täysjärkinen vanhempi. Enkä ole koskaan joutunut kärsimään alkoholismista tai (fyysisestä) perheväkivallasta. Onneksi vanhempani erosivat hyvin aikaisessa vaiheessa, niin ei tarvinut heidän riitelyään seurata sivusta. Yhden-kaksi välienselvittelyä muistan hämärästi. Tuntuu todella pahalta teidän puolesta, jotka olette joutuneet pärjäämään ilman kummankaan vanhemman tukea. :(

Helppohan se olisi poistaa mieltä myrkyttävät ihmiset elämästä laittamalla välit poikki, mutta jotenkin se on todella vaikeaa, kun kyseessä on oma vanhempi. Jotain mätää mun lapsuudessa kaikesta hyvästä huolimatta oli, sillä muistan monesti toivoneeni, että isäni kuolisi. En siis nähnyt mitään muuta ulospääsyä tilanteesta. En uskaltanut kieltäytyä viikonlopputapaamisista ja 18-vuotiaaksi asti ne olivat ns. pakollisia. Sen jälkeen en ole hänen kuolemaansa toivonut, koska tiedän ettei minun ole pakko sietää hänen käytöstään. Mutta nyt kun hän alkaa olla jo vanha, olen alkanut pelätä, että kun hänelle lähtö tulee, niin se tapahtuu silloin kun välimme ovat tulehtuneet ja jään potemaan tästä moniksi vuosiksi huonoa omaa tuntoa.

Esikoinen on siis tänne tulossa ja samat ajatukset kuin sulla aikanaan liii-saaa! Mies on suositellut mulle terapiaa, jossa hänen oma siskonsakin aikanaan kävi esikoisen synnyttyä myöskin huonon isäsuhteen vuoksi. Tosin mun silmissä heidän isänsä on 100 kertaa parempi isä kuin mun isä, mutta enhän tietenkään täysin heidän menneisyytensä taustoja tiedä. Onneksi tuo mies on jo alkanut tajuta kuinka pimeä mun isä on, niin häneltä saan paljon tukea asian kanssa. Ulkopuolinen kun harvoin voi ymmärtää narsistin käytöstä, ja sitä on tosi raskasta selittää aina uudelleen ja uudelleen, että miksi muka näin pienestä asiasta on saatu riita pystyyn. Ei sitä normaalin ihmisen kanssa saisikaan.

Tsemppiä liii-saaa:lle, Lällylle sekä Nipsumukille! Liii-saaa oletkin ilmeisesti aika hyvin saanut asiat käsiteltyä, toivottavasti muutkin vielä pääsevät sinuiksi menneisyytensä kanssa, jottei se kummittelisi enää myöhemmässä elämässä. Itse harkitsen tuota terapiaa ihan vakavissani. Tuntuu vaan kauhean "hankalalta" mennä ihan vieraalle ihmiselle selittämään monien vuosien aikana muotoutunutta tilannetta. Ehkä pelkään, että samalla minustakin löytyy jotain vikaa, vaikka mies vakuuttakin, ettei niin ole. Mutta eivätköhän ammattilaiset osaa asiansa.
 
Mulla on myös lapsuus, josta en sen enempää tässä kirjoittele, kuin heitteille jättö ja hylkääminen ilman alkoholismia. Tai no kyllä kotona juotiin joka lauantai ja bileitä vietettiin, mutta vanhemmat pystyivät lopettamaan siihen. Suhde omiin vanhempiini oli todella huono ennen lasta, erityisesti äitiini, vaikka isä on yhtä paljon vastuussa lapsestaan kuin äitikin. Jotenkin vain ajattelen, että eikö äiti viimekädessä aina tekisi lapsensa edun mukaan.

Mietin usein, että en koskaan voisi tehdä lapselleni vastaavaa. Raskausaikana ajattelin kostavani vanhemmille, niin et he eivät saisi osallistua lapsenlapsensa elämään.
Lapsen synnyttyä, häntä sairaalassa katsellessani sain ihan ihmeellisen "rauhan" asian kanssa. Ajattelin, että meidän suvussa on riidelty sukupolvesta toiseen ja kohdeltu lapsia huonosti. Mä en halua, että se jatkuu tämän lapsen elämässä.
Jotenkin katkeruus on hävinnyt ja oon antanut anteeksi vanhemmilleni, esikoinen saa nauttia mummoista ja vaareista, ilman menneisyyden luurankoja. Se näköjään on mahdollista!

Rakkaus omaa lasta kohtaan saa omien vanhempiensa teot tuntumaan käsittämättömiltä. Vanhempani nyt ovat aivan onnessaan isovanhemman roolistaan ja " palvovat " lapsenlastaan. Se ei kyllä selviä mulle koskaan, että miksi minä ja siskoni emme olleet sen arvoisia.

Mieheni ei voi ymmärtää miten olen sinut asian kanssa, häntä vaivaa vanhempieni yltäkylläisyys esikoista kohtaan ja sanoo vanhempieni olevan tekopyhiä. Oon ihan samaa mieltä, mutta menneisyyttä ei pysty muuttamaan vaan tulevaisuutta parantamaan. Siispä pidän huolen, että lapsillani on turvallinen koti ja vanhemmat läsnä.
 
Päätin kuunnella neuvojanne. Kävimme tänään neuvolassa läpi voimavarakyselyä, johon olin rehellisesti vastannut. Menin täysin lukkoon, kun terveydenhoitaja kyseli tarkemmin mistä on kyse. En saanut sanaa suusta ja olin purskahtaa itkuun. En tiedä johtuiko siitä, että mies istui vieressä ihan hämillään vai onko minun oikeasti niin vaikea puhua asioista ääneen, joten terkka ehdotti, että voisin keskustella mieheni kanssa näistä asioista. Olen joskus yrittänyt, mutta kun ihminen joka tulee täydellisestä kiiltokuvaperheestä ja pahin lapsuuden muisto on kun on pakotettu siivoomaan legot lattialta, niin ei sitä ymmärrystä ja tukea ihan hirveästi heru. Täti varmaan luki ajatukseni, ja mainitsi seuraavaksi neuvolapsykologin. Sinne ei nyt vielä toistaiseksi kirjoitettu lähettettä, koska neuvola on muuton vuoksi vaihtumassa.

On vaan niin ristiriitaiset fiilikset. Muistan itsekin joskus päättäneeni, että jos ikinä tulen saamaan lapsia, en vie heitä lähellekään omia vanhempiani. Nyt kun vanhempani tietävät tulevasta lapsenlapsesta ja ovat siitä mahdottoman onnellisia, niin en voi kuin ihmetellä moista käytöstä, varsinkaan oman äitini joka on minulle suoraan sanonut, että olemme hänen elämänsä suurin virhe. Tänä päivänä välimme ovat kuitenkin jotenkin kunnossa, vanhempani ovat unohtaneet, minä en. Mietinkin haluanko avata nämä haavat uudelleen vai keskittyä tulevaisuuteen ja antaa katkeruuden pikkuhiljaa hälventyä.
 
Muokattu viimeksi:
Lälly, asiat voi unohtaa hetkeksi, mutta narsismi pahenee ihmisillä iän myötä.. Eli jos sinun vanhempasi ovat sinne suuntaan niin käy puhumassa vain!

Minäkin "annoin" anteeksi vanhemmilleni kun sain esikoisen syliin.. Kunnes tajusin että he alkoivat vain pahentua entisestään..
Äitini piti viedä minut synnytyslaitokselle, mutta oli niin kännissä ettei voinut.. Sitten hän soitteli kännissä sinne synnärin puhelimeen "ylidramaattisesti" tyylinsä mukaan "onko mun tyttö kunnossa, kertokaa!! Mun tyttö synnyttää yksin".. Oli kiva kun olin juuri ponnistanut vauvan pihalle ja lapsi oli ollut sylissä hetken niin kätilö tulee sanomaan "anteeksi, mutta voisitko soittaa äidillesi kun hän soittelee humalassa tuonne meidän puhelimeen".. Ja myös samaan aikaan kun synnytin hän myös uhkaili siskoani että laittaa sossut siskoni perään vaikka siskoni on hyvä äiti.. Tuollaista, kun sitten taas "vauvapöhnästä" heräsin niin ymmärsin mitä oli taas tapahtunut, äitiini ei voinut luottaa edes tuossa.. Se todisti viimeistään mitä he ovat.
Ja isäni tuli luokseni kännissä huutamaan kun esikoinen oli 3 kk että "mene töihin kun täällä vaan koneella istut ja tuskin edes leikit lapsesi kanssa", näin he toimivat. Ja puoli vuotta ennen noita sekoiluita menetin lapseni isän, he eivät edes ajatelleet "tsemppaan vähän kun tytär on nyt ihan yksin vauvan kanssa".
En anna anteeksi , koska heiltä puuttuu empatia täysin..

Muista jutuista mitä esikoisen syntymän jälkeen he ovat tehneet: niitä on satoja juttuja. He loukkaavat, pilkkaavat, mutta esittävät Facebookissa unelmaisovanhempia..
Isäni on pitänyt esikoistani ehkä 5 kertaa kylässä koko esikoisen 3,5 vuoden aikana.. Ja hän kehuu kylillä kuinka paljon hän puuhaa poikani kanssa.. Suuret puheet, pienet teot! Onneksi koko kylä tietää ja isäni työpaikka ettei isäni pitänyt minuakaan itsellään paljon äitin ja hänen eronsa jälkeen :D

Lapsille jos he joskus vittuilevat, niin se on vika tikki. Siihen vedän
rajan, sitten välit on ikuisesti menetetty..

Ainiin, ja tosiaan isäni ei ole puistojuoppo eikä äitinikään..
Isä ollut monta vuotta paikassa töissä, jossa parhaimmillaan saa 3000-4000 e / kk ja äitinikin on ollut työelämässä, välillä hyvin tienaten ja välillä taas alkoholismi on vienyt häneltä työpaikan.. Silti molemmilla toistaiseksi omat talot, autot jne..
 
Muokattu viimeksi:
Joo ei toi alkoholismi aina ulospäin näyttäydy. Minunkin molemmat vanhemmat hyvin tienaavia, on isot talot ja kaikkea mitä voi toivoa. Isäni ei ole ikinä juopotteluaan salannut, että jos nyrkki heilahti saatoin laittaa asian sen piikkiin. Äitilläni pullot olivat aina jemmoissa ja luuli salaavansa juomisen. Mutta kyllähän sen lapsikin huomaa milloin oma äiti on kännissä. En tiedä nyky tilannetta kun olen viisi vuotta omillani asunut, mutta tuskin uskallan ikinä jättää omaa lastani kummallakaan yökylään. Tuskin mikään kuitenkaan todellisuudessa muuttunut vaikka niin uskotellaan.
 
Hyvä Lälly, että pääsit askeleen eteenpäin asian käsittelemisessä! Oletko siis yrittänyt puhua miehesi kanssa kokemuksistasi useampaan otteeseen vai kertaluontoisesti?
Meillä miehellä kesti jonkin aikaa, ennen kuin hän ymmärsi ja "suostui" puhumaan asiasta. Vaikka hänellä ei mikään kiiltokuvalapsuus olekaan, niin välit vanhempiin ovat nyt aikuisiällä erittäin lämpimät. Vanhempien riitaisa ero ajoi hänet erilleen isästään nuoruudessa, mutta nyt ovat todella paljon tekemisissä. Aluksi sain mieheltäni lähinnä kommentteja, että miksi et vain sano isällesi näin ja näin tai että pitäisikö sun mennä puhumaan asiasta jollekin. Sinänsä hyvä neuvo - mennä puhumaan ammattiauttajalle - mutta haluan pystyä myös kotona käymään läpi vaikeita asioita ja saamaan sieltä tukea akuuteissa riitatilanteissa. Että joku tukee ja lohduttaa, kun isäni jälleen saa mieleni mustaksi. Viimeisen vuoden sisällä mieheni on kuitenkin päässyt lähempää seuraamaan useampiakin yhteenottoja ja hän on alkanut käsittää, kuinka hankala ihminen isäni on. Että se "sano sille näin ja näin" ei todellakaan auta. Tällä hetkellä mieheni on äitini lisäksi paras tuki tässä asiassa ja olen todella onnellinen siitä. Toki pahimmat solmut kannattanee mennä avaamaan ammattilaisen luo.

Mutta siis, haluan kai sanoa, että jos Lälly haluat pystyä puhumaan asiasta kotona, niin kannattaa olla sinnikäs. En tiedä auttaako se mitään, mutta omassa tapauksessani vei aikaa, ennen kuin mieheni heräsi asian suhteen. Aikaisemmin hänen asenteensa oli lähinnä luokkaa, että on tässä vaikeaa ollut itse kullakin.

Liii-saaa:n kokemuksia kun lukee, niin pistää kyllä hiljaiseksi. Käsittämätöntä käytöstä vanhemmiltasi. Tuohon verrattuna olen kaiketi päässyt aika helpolla. Isäni pitää vaan mykkäkoulua, sen sijaan että tulisi kotiini asti vittuilemaan. Mutta onhan niitä monia tapoja olla v-mäinen.
 
Onpahan sakkia...

Omilla vanhemmilla oli maatila ja olin tosiaan neljäs lapsi, joten mitään kovin spesiaalikohtelua ei herunu. Menin siinä joukon jatkona. Teininä olin asiasta jotenkin katkera, mutta myöhemmin olen ymmärtäny että kyllä sitä tukae ja huomiota olisin saanu jos tarvetta olisi ollut. isä oli jäyhä, vanhankansan mies, eikä meillä mitään halailu-soittelu-isä-tytär-suhdetta ollut koskaan. Oli kuitenkin kiinnostunu mun kuulumisista ja esikoisesta. Isän kuoleman jälkeen mulle oli kauheen iso juttu, etten pystyny viimesen kerran sairaalasta lähtiessäni sanomaan sille heihei ku itketti niin hirveesti. Kävin hyvästelyn tekemässä sitten kun laitettiin arkkuun ja se vähän helpotti. Äidin kanssa ei mitään ongelmaa. Lapset muuttais vaikka sen luokse asumaan ja mä antasinkin, mutta eihän se kauaa jaksa noitten kanssa.

Miehen vanhemmat onkin ihan toinen luku. Isänsä palasi kuvioon vasta, kun mies täysi-ikäsenä otti itse häneen yhteyttä. Iso virhe! Nyt on sitä mieltä, että häntä pitää "kunnioittaa" isänä, koska on geeninsä luovuttanut. Huoh. Vaikuttaa olevan jatkuvaa kisaa siitä tykkääkö lapset enemmän papasta vai mummosta. Lapsille on kuitenkin tärkeä ihminen ja niiden kanssa osaa käyttäytyä, joten mäkin pystyn aina sen pari tuntia kestämään, kun harvoin käy.

Anoppi taas... No se osaa kans ton "onpa sulla HIRVEEN iso maha" " paljon on tullu jo painoa?". Kova on touhuamaan ja höösäämään. Väsähtää lasten kanssa kyllä päivässä ja sit kehuskelee, kuinka tekivät sitä ja tätä, vaikka puolet ajasta menee siihen, että "katotaas nyt tätä telkkaria niin mummo vähän lepää". Aika harvoin sekin käy ku asuu toisella puolella Suomea (onneksi). Nyt vaan olettaa, että meijän pitäis vierailla hänen luonaan useammin. Joo onhan se tietty meijän helpompi pakata 3 muksua, koira ja kaikki maholliset tilpehöörit matkaan, istua 6 tuntia autossa ja ahtautua nauttimaan vkonlopusta hänen kaksioonsa... Lisäks asuvat vielä appiukon kanssa lähekkäin, joten sitten kellon kanssa kytättäs sitä kumman luona ollaan enemmän.

No tämmösten ominaisuuksien kanssakin pystyy elämään. Mua vaan on alkanu mietityttämään toi miehen lapsuus. Vaikka ollaan oltu yli 10 vuotta yhdessä ei ole pahemmin siitä mulle puhunut. Välillä vaan paljastuu jotain "muistan ku soitin pienenä naapurirapun kivalle tädille ja kipasin sitten sen luokse loppuyöksi ku äiti olikin lähteny baariin". Just. ja sekin kertoo paljon, että mies ei jätä meidän lapsia omalle äidilleen hoitoon yön yli tai muutenkaan kovin pitkäksi aikaa jos paikalla ei ole toista aikuista. En viitti asiata kuitenkaan kysellä, koska ymmärrän ettei sitä ole kiva muistella. mies kertoilee sitten kun siltä tuntuu.

Tulipahan taas tarina. Mutta näin meillä. Oikeestaan mulle ja miehellä taitas olla sama vaikka noi anoppi ja appiukko lähetettäs raketilla kuuhun, mutta lapsille ovat tärkeitä ihmisiä, joten sen vuoksi ovat meille tervetulleita. Sit jos lasten kanssa toimiessa tulee jotakin ni sitten ei tarttekaan enää tulla.
 
Painaisin tykkää- tai jotain muuta nappia, mutta ei ole oikein mitään sopivaa. Kiva / mielenkiintoista lukea näitä erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia, kokemuksia perhesuhteista. :)
 
Neljän suora, mullakin vähän ristiriitaiset ajatukset mun anopista. Kovasti yrittää tyrkyttää omia neuvojaan ja mielipiteitään lapsiin liittyen. Hänenä en paljon neuvoisi,kun ottaa huomioon miten on omaa lastaan (miestäni) kasvattanut ja millaisen lapsuuden antanut. Ollut silloin itse ihan lapsi vielä kun mieheni sai, keskittyi vaan ryyppäämiseen ja kaikkeen muuhun kuin lapsen kasvattamiseen turvallisesti. Miehen isä oli samanlainen,nyt kylläkin jo kuollut. Ja väkivaltaa ja agressiivisuutta kuulemma ollut yllin kyllin. Ihme että miehestäni on tullut niinkin täysjärkinen aikuinen kuin on. Kerran olen anoppini vasta nähnyt ja muutaman kerran puhelimessa puhunut, mutta koskaan en ole kuullut sen olevan selvinpäin. Asuu onneksi melkeen tuhannen kilometrin päässä niin ei ole pelkoa että olisi häiriöksi asti neuvomassa.

Oma lapsuuteni on ollut sitten ihan päinvastainen, todella hyvä ja onnellinen, molempiin vanhempiin on todella läheiset välit. Vanhempani erosivat kun olin muutaman vuoden ikäinen ja siitä eteenpäin sitten elin täysikäiseksi asti isäni kasvattamana. Näin kuitenkin äitiäni pari-kolme kertaa vuodessa. Useamminkin olisin varmaan mutta pitkä välimatka hidasti. Hiukan harmittaa nyt että omat vanhemmat asuu niin kaukana meistä kun sitten eivät näe tätä tulevaa lapsen lasta niin usein kuin haluisivat.
 
Vaikkei saisi yleistää, niin miehet usein ei niin avoimesti juttele "paskasta lapsuudesta", näin olen huomannut useammankin miehen kohdalla.. Joutuu kaivelemaan, jos haluaa tietää ja itsekkään en esim. Exääni halunnut ahdistella enempiä, hänellä oli myös huono lapsuus.. :/

Onneksi nykyiseni äiti on ihana, samoin miehen isä.. Se vielä puuttuisi kun he olisivat kuin omat vanhempani.. :D
 
Pihla sä kyselit ollaanko ikinä mieheni kanssa keskusteltu mun lapsuudesta. Sillon ku tavattiin kaheksan vuotta sitten ja asuttiin molemmat vielä porukoilla ni mun oli aika alussa tehtävä selväksi että meijän kotona ei sitten tulla viettämään aikaa. Mies silloin ihmetteli, että mikä vialla kun äitini antoi itsestään aina niin lämminhenkisen ja mukavan kuvan. Aivan kuten narsistit tekevät. Hänelle aika nopeasti selvisi totuus, kun monet kerrat itku silmässä yöllä pyysin yösijaa kun en kestänyt olla kotona. Silloin valoitin vähän taustoja. Muutimme yhteen jonkin ajan kuluttua ja emme asioista sen koommin keskustelleet.

Eilisen neuvola käynnin jälkeen mieheni taisi kuitenkin tajuta, että asiat vielä painavat minua. Itsehän en olisi ottanut asiaa välttämättä enää esiin, mutta niin hyvin toi yks mun tuntee, että otti asian iltasella puheeksi. Oli helpottavaa kertoa hänelle peloistani ja tunteistani tulevasta vanhemmuudesta. Tuntuu, että kivi vierähti sydämeltä. Tiedän, että jos minulla tulee heikkoja hetkiä, minulla on hänet tukemassa ja auttamassa. Tahdon vielä kiittää kaikkia, jotka ovat tarinansa jakaneet ja rohkaisseet minua tekemään oikeita ratkaisuja.
 
Hienoa Lälly että saat mieheltä tukea kun sitä tarviit! Kyllä tollasista asioista vaan kannattaa puhua vaikka se tuntuiskin vaikeelta. Jos on oikee keskustelukumppani niin kyllä se vaan helpottaa oloa kummasti!
 
Hieno lukea kaikkia erilaisia perhetaustoja, on todella niin että totuus on tarua ihmeellisempää!
Itsellä oli hirveä nuoruus "raamatun alla", tietyissä piireissä kun ei nuoruuteen kuuluvista asioista; seksistä, ihastumisista, sekoiluista, päihteistä jms virheistä pystytä ääneen puhua..tästäkös sitten kasvaa kieroutunut itsetunto ja -tuhoisuus kun kaikki ajatukset ja teot on ns syntisiä. syömishäiriö, itsemurha-ajatukset, pahat sekoilut täytti nuoruusvuodet. jotenkin kummassa sitä silti selvisi koulusta ja elämästä ylipäätään, kauas piti tosin mennä.
vaati vuosia päästä väleihin oman äidin kanssa, ihan niin että pystyi anteeksiantamaan ja kaunan heittämään. ja tänäpäivänä nautin suuresti seurastaan, omien resurssien mukaan sitä hänkin on aikanaan vanhemmuutta suorittanut..eikä meidän enää tarvitse menneitä vatvoa. on hirmu helpottavaa päästää katkeruus ja pehmittää oma sydän. toisille ihmisille kun ei mitään voi, itselle vain. itsellä oli(on) ihana ystävä jonka kanssa kaikkea jakaa, ilman sitä tukea olisi varmaan ollut vähän erilainen lopputulos.
Mutta on vaikea kasvattaa omaa vanhemmuutta kun mallit on sellaiset joita itse ei halua jatkaa, paljon tekee virheitä ja ylilyöntejä tässä haparoivassa menossa. Täytyy vaan toivoa ettei kukaan omista lapsista traumatisoidu liian pahasti oman toiminnan johdosta:rolleyes:, täytyy sallia ja tunnistaa omat virheet jo hyvissä ajoin!
Tuli levotonta tekstiä--kiitos kaikille omista tarinoistanne!
 
Mitkä on nää seksihalut??? Tai siis kyllä ennen raskautta oli seksihalut kans iha jeessit.. Mut ny apua! Tekee miel jokapäivä, mut se ei auta ko mies ei oo innostunu yhtään.. Hyvä nykyää jos kerran kahes vkoa saa.. Hälp. No kai se helpottuu itelläki ko synnytyksen jälkee alkaa kuivakausi.. :rolleyes:
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top