Raskaus ja Tunteet

Mimii

Asioista perillä oleva
Toukokuunmammat 2014
Kaikki varmaan tietää, että raskausaikana hormonit vaikuttavat tunteisiin ja mielialat vaihtelevat usein, ääripäästä toiseen.
Mutta miten teillä muilla on ollut, valtaako mielen välilä negatiiviset tuntemukset raskauden/lapsen saamisen suhteen?

Välillä, kun itse herää taas jälleen uuteen pahoinnin täyteiseen päivään, on vaikea olla onnellinen ja iloinen raskaudesta, ja välillä sitä jopa ajattelee että mitä on tullut tehtyä, kannattiko sittenkään....
Ihan hirveän paljon ei tällasista asioista mielestäni kirjotella vauvapalstoilla, ainoat huolenaiheet tuntuvat olevan että meneekö raskaus kesken, tai syntyykö terve lapsi jne.

Muuten se on sitä onnellista viikkojen "poksumista" ja mahakuvien ottoja, vauvanvaatteita ja muita hankintoja jo mietitään, innolla ootetaan koska voi kertoa läheisille, ja neuvola/ultra-aikoja jännäillään, miehen kanssa intoillaan ym ym. Jopa pahoinvoinnista "nautitaan" kun oireet kertovat että vauvalla kaikki varmasti hyvin.
Mielialojen vaihtelut ovat lähinnä sitä että joko ollaan onnen kukkuloilla tai sitten itketään mainoksille tv:ssä.

Mutta mitä jos tulee välillä hetkiä, että koko vauvahössötys ahdistaa? Jatkuva pahaolo ja oma muuttuva kroppa masentavat ja ahdistavat? Haluaisi sittenkin elää vapaata elämää, vielä hetken?
Saako sellaisista asioista puhua, vai pitääkö vain poksua viikkojen kanssa ja olla onnesta soikeana ja suorastaan hehkua kaikenaikaa?

Mitä jos ei edes ole mitään "nimeä" vielä lapselle, tarkoitan "pötkylää", "papua", sinttiäistä" tai muuta vastaavaa??
Järkyttävää tunteettomuutta varmasti sekin :)

Saako näitä tunteita tulla, jos on itse lasta halunnut ja yrittänyt??

Kertokaa huolista, v*tutuksista, negatiivisista fiiliksistä!
Vai olenko ainoa, joka niitä kokee....
 
Kaikki tunteen on sallittuja, ja noi on aika yleisiäkin, harva niistä vaan ääneen puhuu. Meillä ei yhdelläkään vauvalla ollut mitään lempinimeä ja joskus tuli negatiivisiä ajatuksia, mutta silti noi kolme kun tossa jaloissa pyörii, niin ei onnellisempi voisi olla :) Mutta lapsi on niin iso muutos, että eihän se ihmekkään ole, että välillä ehkä ahdistaa, ja miettii jo, että tuliko sittenkin tehtyä virhe. Elä murehdi turhaan, hormoonit ne siellä vaan jyllää :D
 
Anteeksi kun tulen tänne kuokkimaan, mutta on mielenkiintoinen aihe. Kaikki tunteet on sallittuja ja pitäähän ne käsitellä, ettei jää sitten vaivaamaan.

Täytyy kyllä myöntää, ettei miulla oo ihmeemmin mitään ahdistuksia. Vähän ärsyttää painonnousu mut enempi sitä vaan silittelee mahaansa tyytyväisenä. Tärkeämpi olis nyt pystyä keskittymään juuri niihin positiivisiin puoliin, sillä negatiivisuudella kun ei kuitenkaan pilaa kuin oman mielialansa (ja läheisten). Toki asiat pitää puhua, jotain kauttahan ne tunteet muuten aina purkautuu.

En mäkään oo osannu tohon vauvahössötykseen lähteä mukaan, vaikka oma papu on sintti ja kölliäinen ja milloin mitäkin niin tuntuu, että miulla se on enemmän eufemismi vauvalle ku en halua vauvasta puhua, se kuulostaa niin kamalan vaativalta. Ylpeet äidit laittaa kuvia kauniista lapsistaan ja miusta ne on samanlaisia rumia ruttunaamoja ja pullaposkia kaikki enkä oikein osaa innostua. Mies ihan kiusallaan tyrkytti viimeksi eilen tuttavaparin vuoden vanhaa tyttöä miun syliin. "Katotaan mitä tapahtuu." En suostunut ottamaan, hän on luonteva lasten kanssa - mie vaivaannun ja jäykistyn niin että mukulatkin alkaa lähinnä itkeä. :P

Mie oon kyllä eläny vapaata elämää varmaan useammankin ihmisen edestä tähän ikään asti eikä sillä lailla katumuksen tunteita ole. Kyllähän tuo välillä mietityttää, miten elämä tästä eteenpäin - toisaalta se halu saada lapsia ja mielellään useampi lapsi on niin voimakas, että kun hetken itseltään kyselee, niin on kyllä taas ihan varma, että tämä oli oikea ratkaisu. Juokseeko siinä sitä lasta vai omaa sitoutumiskammoaan karkuun? Ennemmin tai myöhemmin ne omat syvimmät toiveet on kohdattava jos haluaa elää täyttä elämää eikä vaan yrittää täydentää sitä elämää "turhilla" elämyksillä tyhjyyden paikkaamiseksi. Ehkä kaikista ei tunnu sit samalta, itselle vaan lapset on ollut se elämän tärkein asia murrosiän alusta asti niin toki se lisää myös paineita.

Ehkä noita positiiviseksi miellettyjä tunteita korostetaan täällä palstalla negatiivisten sijaan, koska kaikki näitä ajatuksia miettii. Ja lopulta päätyy siihen, että kaikki se on ehdottomasti vaivan arvoista. Ja tavallaan pakkohan se on niin ajatella ellei oikeasti ala tilanne ahdistaa niin paljon että antaa mieluummin sen lapsen pois, oisko sekään sit hyvä lopulta kenellekään?

Itellä ei oo ihmeemmin pahoinvointeja ollut, etovaa oloa vaan. Mut muutenkin löysät lonkat ja selkä vaivaa jo nyt, päänsäryt, käsien nivelet tuntuu turvonneelta, reidet on muuttunut keskiverto tukkia muistuttaviks paitsi löysemmiks ja tästä eteenpäin kun meillä on parisuhteessa yhteistä aikaa muutenkin miehen töiden takia vähän niin sitä aikaa kahdestaan on jatkossa entistä vähemmän. Miusta tuntuu, että tää miettiminen on vaan osa sitä luonnollista prosessia, joka on käytävä läpi ennen sen lapsen syntymää. Ja kun ajoissa miettii niin se jaksaa sitten kestämään ne negatiivisetkin tunteet, väsymyksen, suuttumuksen jne. sen lapsen synnyttyä.

Itseäni lohduttaa, että elämässä lopulta kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu. Tuo ei oo mikään fakta vaan ihan elämänfilosofia, siihen kun uskoo, se kummasti toteuttaa itseään, ja kaikelle löytää syynsä. Se helpottaa tota omaa elämistä ja olemista huomattavasti. :)
 
Äitini on koko raskauden ajan kutsunut mua pastoriksi, koska jostain syystä mun ennestään vahvat mielipiteet ovat vain vankistuneet raskauden aikana. Mä siis julistan ja saarnaan, enkä osaa enää keskustella normaalisti. Todella ärsyttävää, koska mä rakastan kunnon keskusteluja ja väittelyitä. Ja nykyään kaikki joko lopettaa "keskustelemisen" kanssani tai se äityy riidaksi, kun mä en osaa oikella tavalla ilmaista mielipiteitäni.

Toinen inhottava juttu on pitkäkestoinen, täysin ylitsevuotavainen vitutus. Sellainen kokonaisvaltainen yleisvitutus. Se kohdistuu kaikkiin ja kaikkeen. Tekisi mieli välillä olla ensi toukokuuhun asti itse rakentamassa majassa makuuhuoneen nurkassa eikä tavata ketään.
 
Ymmärrän teidän tuntemuksia. Musta on ihana nautiskella siitä, että on raskaana, mutta en tykkää hössötyksestä.

Mikä mua oikeestaan vaivaa, on se miten paljon pohdin, mitä tää raskaus aiheuttaa meidän työpaikalla: sijaisen hankkiminen, kollegoille lisätöitä? yms.. Ymmärrän, että mulla on "oikeus" olla raskaana, kuten kellä vaan, mutta pelkään sitä, että kaikki sanoo "arvattiihan se, että kohta toi on paksuna!"
 
Elmiina tuossa sanoikin hyvin että "Ehkä noita positiiviseksi miellettyjä tunteita korostetaan täällä palstalla negatiivisten sijaan",

Ja tämä tuntuis olevan totta kaikilla vauvapalstoilla sekä myös äitien omilla Facebook ym sivuillaan. Välillä saa kovinki ruusuisen kuvan odotuksesta ja pikkulapsiajasta kuvien, tilapäivitysten ja viestien perusteella. Mutta kai toisaalta hyvin sen ymmärrän, tuskin itsekkään alkaisin avautumaan negatiivisesta puolesta varsinkaan jossain FB:ssä.

Kaipaisi vaan välillä sellasia tosi rehellisiä mielipiteitä muilta siitä, miten stressaavaa ja pelottavaa ja suorastaan kauhistuttavaa tämä koko odotusaika voi olla, että tietäisin etten ole yksin!! :)
Että tietäisi, ettei ole mikään poikkeava ja täysin hullu kun välillä kaduttaa, vituttaa, masentaa jne!

Tietysti, välillä oon hyvinkin onnellinen, ja tyytyväinen, toivottavasti ei saa sitä käsitystä että olisin jatkuvasti k--- otsassa täällä :D

Se on jännä, miten omat tunteet niin kovasti ailahtelevat nykyään.

Raskausaikaan ja myös äitiyteen tuntuu kuuluvan vieläkin se oletus, että pitää olla onnellinen tai jos et ole niin älä ainakaan puhu negatiivisista fiiliksistä.
Paljon enemmän kuitenkin puhutaan miehen peloista ja muista, on jotenkin "sallitumpaa" että mies epäilee haluaako sittenkään isäksi ja että mies kaipaa entistä vapauttaan.

En tiedä oonko ihan nyt väärässä, mutta tältä itsestä tuntuu :) Ja kiva kirjotella tänne kun kuitenkin on edes joitain jotka tuntee välillä samoin!
 
Mimi: Tällaiseen törmäsin sattumalta yksi päivä:
http://www.vauva.info/foorumi/topic/11887-raskaus-ja-ikaevaet-tunteet/

Musta tuntuu, että iso osa näitä negatiivisia ja pelottavia tunteita on jonkinlaista kasvua vanhemmuuteen. Itse yllätyin ainakin, kuinka paljon henkisiä resursseja tää raskauden vatvominen vaatii. Koulujutut tuppaa jäämään vähän hunningolle, kun fiilistelee ja mietiskelee ja koettaa varautua kaikenlaisiin skenaarioihin.
 
Mulla on tosi paljon negatiivisiakin tunteita vaikka oon myös onnellinen tulevasta pienokaisesta. Oon oikeestaan koko nuoruuteni kärsiny enemmän tai vähemmän vakavassa vaiheessa olevista syömishäiriöistä ja siks onkin aika suuri ihme että oon edes ylipäätään raskaana kun oli sellanenkin vaihe ettei kuukautisista ollu tietoakaan moneen vuoteen ja painoindeksi tais huidella jossain alle 15. Mieli ei oo koskaa täysin parantunu ja ajatus mahasta, raskausarvista ja pulleista reisistä saa mut voimaan tosi pahoin. Sain itteni just viime kesäks elämäni kuntoon ja tuntuu jotenkin tosi väärältä tehä näin mun vartalolle nyt. Oon välillä tosi pettyny siihen että nyt en voi enää täysin kontrolloida peilissä näkyviä muutoksia ja siks ne on tosi vaikee hyväksyä.

Toinen asia mikä ahdistaa on se että pitäis kertoa tästä raskaudesta ihmisille. Oikeestaan kukaan ei siis vielä tiedä. Tuntuu siltä että oon ainoo ihminen joka on tyytyväinen mun kumppanivalintaan, koska saan ihan liian usen kuulla kyselyitä siitä että miks ihmeessä hukkaan aikaani sellasen miehen kanssa. Kyllähän me ollaan kun yö ja päivä, mutta ei se oo onnen tiellä kun ei anna olla!! Turhauttaa vaan tollaset kyselyt eikä sellasille ihmisille huvita tosiaan kertoa että juuri sille miehelle odotan lasta.

Muitakin huolis on vaikka muille jakaa kun ei meillä oo rahaa eikä kummallakaan ns vakituista työpaikkaa ja itelläni on sellanen tilanne vielä etten voi työssäni jatkaa kovin pitkään enkä varsinkaan voi siihen enää synnytyksen jälkeen palata niin tulevaisuus näyttää varsin epävarmalta ja välillä tosi pelottavalta kun oikeen rupee ajatteleen asiaa. Kaikesta huolimatta haluun tän lapsen ja haluun sen nyt ja just sen ihmisen kanssa kenen kanssa se on tulossa. Mutta en kiellä ettenkö olis epäilly koko homman järkevyyttä...


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
mulla ei ole syömishäiriöitä ollut, mutta todellakin tunnen ahdistusta muuttuvasta kropasta, ja pelkään, etten tuu enään ikinä näyttämään samalta. En halua mitään tiikeriraitoja vatsaan, roikkuvia rintoja ja löysää mahanahkaa tai muuta. Joo, varmasti tosi pinnallista ajatella näin, ja tärkeintähän on se lapsi sitten. Mutta silti suren jo sitä että menetän kroppani sellaisena kun oon tottunut sen olevan.
 
Muokattu viimeksi:
Hyvä että aloitit tän ketjun! Oikeasti. Kiitos.

Mulla tää on toivottu ensimmäinen raskaus ja miehen kanssa menee erittäin hyvin. Silti mulla on paljon sellaisia tunteita, joita en osannut odottaa. Olin ottanut ehkä liian tosissani ne ikuiset ylistyslaulut siitä, miten raskaus on elämän ihaninta aikaa.

Tää alkuraskauden epävarmuus käy todella pahasti hermoille. Koko ajan pitää muistaa keskenmenovaara, mutta samalla sitä ei saisi ajatella liikaa, etten tule hulluksi. Pitäisi syödä ja liikkua hyvin mutta suunnilleen kaikki ruoka ja liikunta löytyy jostain kiellettyjen listasta. Väsymys rajoittaa elämää. Ärsyttää ihan hirveästi, että mies ei joudu kärsimään kaikkea tätä epämukavuutta ja näitä rajoituksia. Se on epistä.

Samana aamuna, jolloin varasin ekan neuvola-ajan, mun äiti kertoi että sen parantuneeksi luultu syöpä on uusinut. Nämä asiat tapahtuivat noin 10 minuutin päässä toisistaan. Äidin ennuste on huono ja me puhutaan varsin paljon kuolemasta; toki äiti on myös hyvin onnellinen tulevasta lapsenlapsesta, ensimmäisestä. Mun omien tunteiden ymmärtäminen on ihan mahdotonta: jos mua itkettää, johtuuko se raskaudesta vai äidin sairaudesta? Onko se hormonaalista vai "aitoa"? Mies yrittää pyytää että puhuisin tunteistani, mutta on vaikea tietää mistä puhuisin kun sisällä velloo jotain tunnistamatonta.

Kuten tuon linkatun ketjun alussa sanotaan, mäkin olen tottunut olemaan hyvin itsenäinen tyyppi, ja on vaikeaa luovuttaa kontrolli itsestä jollekin uudelle ja vieraalle.

Joka päivä joku puolituttu kysyy, mitä kuuluu. Silloin tekee mieli vastata, että oon raskaana ja mun mutsi saattaa kuolla ennen lapsen syntymää, ja tää on ihan perseestä. En toki sano niin, koska se ei olisi sivistynyttä, enkä sitä paitsi tietenkään halua kertoa raskaudesta vielä kaikille.

Mutta kaiken ylläluetellun lisäksi mä olen valtavan onnellinen tästä ja hahmotan, että vähä vähältä sopeudun tilanteen vaikeisiinkin puoliin. Kriiseilen jo vähemmän kuin viikko sitten, ja luulen sanovani tämän rehellisesti enkä vain psyykatakseni itseäni jaksamaan eteenpäin. Jotenkin on mahdollista olla ahdistunut ja helpottunut yhtä aikaa.
 
Voimia HKI00550! Aivan hirvittävä tilanne! On varmaan vaikea olla onnellinen raskaudesta kun äidilläsi on tuo tilanne. Uskoisin että itse kärsisin sinuna ikään kuin syyllisyydestä olla onnellinen tai tyytyväinen mistään. Toivon sydämeni pohjasta että äitisi näkee ensimmäisen lapsenlapsensa! Kyynel poskelle vierien on kuitenkin todettava että siinä on elämän kiertokulkua julmimmillaan mutta myös toisaalta kauneimmillaan :Heartred
 
Raskaushan muuttaa kroppaa aika paljon. Pylly ja reidet tulee selluseks ja tissit roikkuu. Nää ei mua uudes raskaudes tietenkää haittaa, koska sain ne jo edellisessä. Mua eniten ahistaa synnytys ja toipumisaika. Synnytys oli kaunis tapahtuma ennenku plussasin uudestaan ja tajusin että se on taas eessä EIII ! Mimi2013 voi olla etä palaudut täysin samoihin mittoihis, tai sitten voi olla että sulle jää se maha siihen (niinku mulla) ja sen eteen täytyy tehä oikeesti töitä jos sen haluaa pois.
 
Minäkään en kuulu toukokuisiin, mutta ketjun aihe on kommentointia herättävä.

En usko, että on ketään joka ei kokisi joitakin negatiivisia tunteita ja pelkoja, ehkä jopa tilapäistä katumustakin. Ehkä niistä tosiaan pitäisi puhua enemmän, jottei tuntisi olevansa yksin tunteidensa kanssa ja kuvittelisi, että ne tarkoittavat että on huono äiti.

Alun pahoinvoinnit menivät aika pitkälle päivä kerrallaan selviämisenä. Siinä ei ehtinytkään ajatella muuta kuin tietenkin olla innoissaan siitä että tärppäsi ja että kun tämä tästä helpottaa niin alan miettimään sitä ja tätä. Nyt päivä päivältä raskaus ja tuleva vauva ovat muuttuneet konkreettisemmaksi, neuvolasta sai käteensä kelan papereita ja raskaustodistuksen, ja samalla on niitä pelkojakin herännyt. On alkanut miettimään, että aika menee niin nopeasti ja lapsen syntymän jälkeen kaikki on lopullisesti taas eri tavalla. Luonteeltani olen sellainen, joka pitää muutoksista, mutta on sitä silti miettinyt että entä jos en osaakaan, jaksakaan tai pystykään, haluanko oikeasti näin suuren vastuun ottaa, haluanko muuttaa elämäni näin. Minusta se kuuluu tähän prosessiin, elämän suurissa muutoksissa alkaa katsomaan taaksepäin ja eteenpäin ja tekemään jonkinlaista yhteenvetoa kaikesta mitä on tapahtunut. Elämäni on ollut mukavaa näin kun se on ollut, mutta mitään ei kuulu eikä pystykään jatkamaan ikuisesti, vaan uudet haasteet kutsuvat. En voisi kuitenkaan parempaa aikaa lapsen tulolle keksiä, tiedän etten missään vaiheessa kuitenkaan valitsisi toisin.

Ulkonäkökysymyksiä en ole miettinyt melkeinpä ollenkaan. Toisaalta en ehkä ole osannut pelätä, ja toisaalta pieni rupsahtaminen nyt ei mitään haittaakaan, ei ikuisesti voi näyttää kiinteältä parikymppiseltä. Olen aika paljon verrannut siihen, miten äitini on yhä varsin hyvännäköinen. Mutta jos vatsa jäisi tuohon kärpäslätkäksi, niin kyllä se harmittaisi. Ainut mikä palautumisessa pelottaa on se, että jos joku paikka jää araksi tai tulehdusherkäksi, niin että tuleva elämänlaatu jotenkin kärsii.
 
Sanon toista odottaneena, että tunteita tulee ja menee, se että on raskaana ei estä tai kiellä tuntemasta negatiivista, tajusi vasta nyt 2. Raskauden aikana tämän: ekan odotuksessa exä sairastui ja ravasin sairaalassa, Itkin ja olin samaan aikaan epätoivoinen ja onnellinen!
Nyt odotan toista uudessa suhteessa ja elämään mahtuu silti negatiivisiakin tunteita kuin positiivisiakin, enka enää tunne syyllisyyttä tunteista, välillä uusi raskaus jännittää, välillä stressaa, välillä on maailman onnellisin :Heartred

Me ollaan kaikki ihmisiä ja jokaisella on tunteet.

Jos on päällejääviä pelkoja niin niistä kannattaa puhua :)
 
Tuo vitutus on kuulunut mulla ainakin näihin raskauden ensioireisiin. En muista, että oltaisiin miehen kanssa koskaan tapeltu enempää kun juuri raskauksien alkuaikoina. Ite olen niiiiiiin veemäinen, joka asiasta nipottava ämmä ja miehellä joku isyyshormooni vie vähäisenkin pinnan. Tilanne onneksi helpottaa taas ajan myötä.

Ekaa raskautta odotettiin ja toivottiin ja sitten kun ne kaksi viivaa siihen tikkuun sain, teki mieli juosta karkuun. Silloin iski kaikki epävarmuus ja pelko ja ajatus siitä mitä muut sanoo. Ja varsinkin jos ei pärjätäkään ni sitten pääsee muut sanomaan, että tämähän tiedettiin. No ne tuntemukset selätettiin, mutta uusi aalto tuli esikoisen syntymän jälkeen. Tavoittelin täydellisen äidin, vaimon ja rakastajan roolia ja kun mikään ei oikeen meinannut luonnistua iski epätoivo ja ehkä joka masennus. Tätä ei kyllä miehen lisäksi huomannut kukaan muu. Onneksi mies minut siitä suosta kiskoi ylös, mutta en vielä tänäkään päivänä ole pystynyt neuvolassa noista asioista puhumaan. Jotenkin kysymykset huolista ja muista murheista on niin pintapuolisia ja oletus on se, että kaikki on hyvin ja olet onnellinen.

Kaksi seuraavaa raskautta sujui tunnepuolella muistaakseni ihan hyvin, mutta jotenkin vaan ärsytti olla mahan jatke. Varsinkin loppuvaiheessa kukaan muu ei puhunut muusta kuin vauvoista, raskaudesta tai synnytyksestä. Ite olisin puhunut mielelläni jostain ihan muusta. Tai sitten joku oli hipelöimässä mahaa tai päivittelemässä, että ompas se iso. Enpäs ollutkaan itse huomannut... Niin ja ensimmäistä odottaessa ne kauhukokemukset synnytyksistä olisi saanut jättää kertomatta.

Nyt tämän neljännen kanssa törmäsin samankaltaisiin tunteisiin kuin esikoisen kanssa. Alkuun mietimme, jos kolme lasta olisi meille sopiva määrä. Mies kuitenkin harkinnan jälkeen muutti mieltään ja "suostui" minun ehdotukseen neljännestä. Kun sain plussan, menin ihan paniikkiin. Mietin kaikki miehen aiemmin luettelemat perusteen, miksi kolme riittää. Tarvitaan isompi auto, koti käy ahtaaksi, työhön paluuni venyy, harrasteet maksaa ja sokerina pohjalla: Mitähän muut ajattelevat? Ajatteleeko ne, että noi ei osaa lopettaa ajoissa vai luuleeko ne, että tämä on vahinko? Mietin jo, että jos tämä menee kesken en haluakkaan sitä neljättä. Kun pahoinvointi alkoi ajattelin, että miten olen taas tässä. Taas imetystä ja vaatimista tiedossa juuri kun kuopus on alkanut antaa vähän tilaa. Hulluhan mun täytyy olla! Taas synnytys, ääh.

Mutta kai tämä tästä. Mies on ihan hyvillään ja pohjimmiltani minäkin, mutta ainahan lapsen saaminen on iso muutos.
 
Onpa kiva kuulla, ettei ole ainoa jolla on negatiivisia tunteita! :)
Mua vaivaa täydellinen uupumus ja 24/7 pahoinvointi, joten kyllä, välillä (melkeinpä koko ajan) on vaikeaa iloita raskaudesta. Olen jopa ajatellut että olisi helpotus jos tulisi keskenmeno :sad001
Tunnen hirveetä syyllisyyttä luonnollisesti ajatuksistani, mutten voi niille mitään. Vauva on toivottu eikä ennen raskauden hormonimylläkkää tietenkään mitään tän suuntasia ajatuksia ollut!
Toivon kovasti että helpottaa ajan myötä, en jaksais toukokuulle masistella ja olla epävarma.
Parisuhdekin kärsii eikä mies täysin ymmärrä mitä käyn läpi, vaikka oon yrittänyt mieltäni aukaista.
Kyllä sitä tahtois itsekkin iloita ja hehkua raskaana, mutta toisia ei tähän hommaan ole luotu. Mikäli tämä ei tästä iloksi muutu, jää aivan varmasti viimeiseksi raskaudeksi!
 
Täällä paloi tänä aamuna hermo esikoisen kanssa ihan täysin. Esikoinen kun ei ole ollut eikä ole mikään helppo tapaus vaan alussa kun oli ekat kuukaudet täyttä taistelua huudon ja refluksian kanssa ja näin vuoden ikäisenä hänen luonteensa on vaan niin kiven luja että välillä saa vääntä ihan tosissaan. Mahdollisesti hormoonitkin vaikuttaa kun tuli vaan tunne että nyt ei jaksa. Pakostakin miettii että miksi tämän toisen pikkuisen tähän nyt vielä sitten halusikaan kun esikonkin kanssa riittää tekemistä. Aina halunnut äidiksi vaikka mikään vuoden äiti tule koskaan olemaankaan. Paska äiti syndrooma jyllää ja todellakin tällä hetkellä pohtii että onko minusta kahden pienen äidiksi samaan aikaan... Kamalaa että tällaista alkaa pohtimaan siinä vaiheessa kun pikkuinen on jo tilauksessa... Eli kyllä tässä tuntemuksia on vähä joka suuntaan...
 
Mie en tiiä! Mie varmaa kuolen tähän onnellisuuspurkaukseen!... Oon viikon verran liikuttunut onnesta melkee joka asiasta. Eile käytiin Citymarketissa jos on älyhyvä lihatiski ja se tuoksu! Mie tikistin vastaan itkua.. Olin nii onnellinen siitä tuoksusta, koska se toi mulle mieleen isän tekemän uunilihan, namm.. Ja sit rupes tekee mieli kaikkee muuta mihin liitty kivoi muistoja omast lapsuudesta aaa.. Itkusilmäs etin kaikkee ympäri kauppaa mitä mielee tuli.. Ja kaikesta muustakin itkee viserrän.. Oon vaa niin onnellinen pienistä asioista ja tyytyväinen elämääni.. Vaikka todellisuudessa vois olla taloudellinen puoli paremmallaki tolalla, mut ei kyl haittaa.. Ooon vaaan niiiiiiiin onnellinen! Tai vaan sit tyhmä :rolleyes:
 
En todellakaan tiedä onko hormoonit vai mikä mutta kyllä ajatusmaailma heittelee välillä aika rajustikin. Yhdessä hetkessä on vaan niin pirun onnellinen että tekis mieli huutaa uutinen jokaiselle ja hehkuttaa raskauttaan ventovieraillekin ja sitten toisessa käänteessä ei halua vielä kertoa kenellekään vaan pitää asia visusti salassa ettei vaan sattuisi jotain pahaa. esikoista odottaessa oltiin varovaisia eikä kerrottu uutista vasta kun rakenneultran jälkeen läheisille.
Onneksi kuitenkin pääosin sitä on vaan onnellinen vaikkakin salaa muilta vielä :)

Fiiliksiä tulee ja menee, välillä vaan pakostakin ahistaa kun mieli seilaa ees takaisin mutta kuulunee asiaan :) Esikoinen onneksi pitämässä äidin jalat "maassa" :) Vaikkakin voisihan tuo aika mennä nopeampaa ja raskaus pidemmälle vaikkakaan eipä se mitään takeita annakaan mutta mieli varmasti vähän rauhottuisi..

ihana purkaa ajatuksiaan täällä...
 
Takaisin
Top