Sofi, ole ihan rauhassa, kyllä se siitä väistyy kun joka päivä kertyy itseluottamusta ja vauvan kanssa tottuu olemaan. Mulla kans ekoina päivinä kotona kouras joka kerta vatsanpohjasta jos poika päästi pienenkin äänen sängyssään, ja niinä hetkinä kun se nukkui itse valvoskeli vainoharhaisena että nyt se on ollut niin ja niin pitkään hiljaa, hengittääkö se. Mutta nyt kun ollaan oltu kotona jo pari viikkoa, kaiken opettelun ja epävarmuuden keskellä on tullut tiettyjä rutiineja ja tapoja, jotka toimivat koko ajan paremmin, ja vauvan itkujakin ymmärtää jo hieman enemmän. Mulla itkuisuus liittyi aika pitkälti tuohon imettämiseen, joka siis saatiin kuntoon ilman rintakumia vasta viime lauantaina, siihen asti jouduin etenkin toisella tissillä turvautumaan pitkällisen yrittämisen päätteeks aina kumiin, kun vauvalla meni hermo ja se itki ja sitten itki äitikin, oli sellainen olo että olen surkea ja epäonnistunut eikä tällaisten pitäisi ikinä vauvoja tehdä kun eivät osaa lastaan ruokkiakaan.
Mutta kun imetys saatiin kuntoon ja vauveli siinä rinnalla viihtyy koko ajan enemmän ja enemmän, rauhottuu siinä aina heti, niin mieli on kummasti kirkastunut. Usko tai älä, ne tunnemyrskyt liittyvät vahvasti hormonaalisiin muutoksiin ja väistyvät siitä vielä! Mä olin vielä alle viikko sitten välillä ihan murheen laaksossa kun raastoi niin kovin tuon pikkuisen itkut jotka koin omaksi syykseni.
Mutta nyt on vatsanväänteetkin alkanu helpottaa, en sitte tiedä mikä on ollu suurimmaks avuksi, ajan kuluminen, imuotteen löytyminen, ruoansulatuksen kehittyminen vai Disflatyl-tipat ja Rela-tipat... kuitenkin selkeesti vähemmän niitä itkee, nyt suurimmaks osaks vaan nälkäänsä joka on nopeasti taltutettu.
Tsemppiä, kyllä se arki alkaa maistua sielläkin ihanalta eikä kaikkea voi millään oppia heti! Mulle tuli kyllä aika yllätyksenä, ettei imemisenkän onnistuminen ole mikään itsestäänselvyys, kun ei ensisynnyttäjänä näistä jutuista ollut mitenkään aikasemmin perillä.