Ihan totta puhut Sylvia, ei siihen varmasti osaa valmistautua vaikka kuinka yrittää hillitä intoa ja mukamas olla valmiustilassa huonoja uutisia varten. Mutta silti tuli niin järkytyksenä, että ei voi olla totta! Aiemmin olin vain lukenut tarinoita tippa linssissä, ja yhtäkkiä se olen minä siinä penkissä joka joutuu kohtaamaan tuon surun jota en edes aikaisemmin ole osannut kuvitella! En muutamaan tuntiin edes jotenkin tajunnut tapahtunutta, olo oli tyhjä ja epätodellinen. Nyt kuitenkin kotiin päästyä alan pikkuhiljaa hahmottaa että mahassa ei todella ole ketään. Keho alkaa myös pikkuhiljaa tuntua erilaiselta, se taianomainen "olen raskaana" -fiilis alkaa väistyä ja keho alkaa tuntua taas henkisesti siltä arkiselta tylsältä itseltään.
Olin jo pyyhkinyt kalenterista puolimaratonille osallsitumiseni toukokuussa raskauden takia, mutta kaivoin juuri lenkkikengät esiin ja lähden heti huomenna treenaamaan keväisille teille. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, ja kuka tietää vaikka pian tärppäisikin uudelleen :)