Nyt vähän erilainen viesti tähän ketjuun, mut ku liittyy aiheeseen ja haluaisin jakaa asian...
Oon huomannu viime aikoina, et olo on jotenki ahdistunu, kun mietin vauvan sukupuolta. On yllättäen noussu suru pintaan ajatellessa, et vauva voi olla poika. Oletan, et asia liittyy viime vuonna menettämäämme kohtuun kuolleeseen tyttövauvaan. Mielestäni kyllä silloin käsittelin asian perusteellisesti, myös ammattilaisen kans.
Nyt tuntuu, et mikäli vauva on poika, joudun käsittelemään sen surun ja menetyksen uudelleen... On kuin joutuisin lopullisesti luopumaan siitä tytöstä, siitä lapsesta. Ei auta, vaikka järjellä tiedän, et vaikka nyt odottaisin tyttöä, ei se kuitenkaan olisi se sama lapsi. Tiedän myös, et sukupuoli on ollu jo alusta asti "määrättynä" vauvan geeneissä. Kyse on vain siitä, ettei kukaan sitä vielä tiedä.
Kävin asiasta keskustelemassa ja läpikäymäni tunteet ovat kuulemma normaaleja, mut tieto siitäkään ei ole vähentänyt ahdistusta. Päin vastoin olo tuntuu huononevan sitä mukaan, kun aika varhaiseen rakenneultraan (25.7.) lähenee. Toivottavasti asia silloin selviää, jotta pääsen sitä käsittelemään. En epäile yhtään, etten rakastaisi omaa poikaani yhtä paljon kuin tyttöäni. Silti kovasti pelottaa ja ahdistaa, kun en millään jaksaisi kokea uudelleen sellaista surua kuin viime vuonna
.