Onpa vaan kiva huomata, että on ihmisiä jotka eivät heti ole tuomitsemassa äitiä jolla on lapsia useammalle kuin yhdelle miehelle, jotenkin tuntuu että vaikka miehellä on viidelle naiselle lapsia se ei ole mikään häpeä...
Voin hieman kertoa taustaani...
Esikoisen kun sain 19vuotiaana, kun täytin sitten pian 20. Olin vuosia sairastanut sairautta joka voi johtaa lapsettomuuteen, siitä säikähtäneenä pitkäaikaisessa parisuhteessa silloin päätimme kokeilla ja niinän jonkin ajan kuluttua saimme lapsen, se avoliitto kuitenkin kariutui kun aikaa meni, mutta edelleen olemme hyvissä väleissä mikä mielestäni on tärkeää. Sitten olinkin vuosia vain tytön kanssa ja tein töitä, ostin asunnon kunnes tapasin kivan miehen ja oletin että näin olen loppuelämäni, pian tietysti huomasin että alkoholia menee ja kotona miestä ei juuri näy, no, lapsi tuli ja eleltiin ns. onnellisina. Harvasen viikko kuulin kusipäälehmäjuttuja ties mistä, vaikka siitä että pyysin petaamaan sängyn... Lapsen kanssa kotona miehen mielestä vain makasin jne. Suoritin toisen ammattitutkintoni loppuun kun esikoinen oli alle puolivuotias, siihen asti tein myös koulujuttuja. Aloin liikkumaan kovasti ja laihduin kun en halunnut olla enää kotona. Esikoinen myös alkoin pelkäämään miestä koska sai aika raivareita, mies joi jos tuli riitaa kun nalkutin kuulemma aina, viikonloppuaamuisin saattoi olla wc oksennuksessa tms, kun menimme lapsen kanssa aamupesulle,
sitten vaan yhtenä kesäpäivänä miehellä oli taas ryyppyjuhlat jossa oli yksi miehen tutuista joka oli ainoa ei humalassa, hän näki väsymyksen. Olin illan kantanut miehille ruokaa ja viinaa että niillä on mukavaa. Ilta meni rupatellessa, tietysti välissä silloinen mieheni oli sammunut ja sain käydä katsomassa mitä tapahtuu kun saattoi herätä ja keksiä vaikka mitä...
Tämä mies joka ei niin humalassa ollut, sattui jättämään myös pyyhkeensä meille niinkuin moni muukin ja sitten sanoin siitä hänelle jonka jälkeen pidimme yhteyttä ja purin hänelle huonoa oloa, päätin jättää miehen ja muutin lasten kanssa pois.
Meillä oli mitä idyllisin kulissi, asuimme pienessä talossa, rakensimme juuri uutta, kävimme töissä... Miehen kaverit selitti kuinka tyhmä olin, kun jätin kaiken ja tiputin itseni nollille, myöskään työhöni en enää palaa, koska hän on samassa paikassa ja puhunut omia versioitaan asioista, onneksi kaikki eivät ole niitä puheita noin vain nielleet.
Yritin siinä suhteessa kaikkeni, tilasin ajan parisuhdeneuvontaan, kävimme siellä ja saimme hyviä ohjeita, joita mies ei kuitenkaan noudattanut, esimerkiksi jos ja kun hän sai raivarin ja lähti juomaan olisi voinut ilmoittaa mihin menee ja koska tulee, näin ei koskaan käynyt. Mies halusi lopettaa käynnit, joten yksin oli turha suhdetta yrittää edes pelastaa.
Silti voin sanoa että tällähetkellä olen onnellisempi kuin koskaan, uniongelmat ovat poissa ja esikoinen ei nää enää painajaisia, asumme tällähetkellä pienessä asunnossa, jossa kuitenkin on tarpeeksi tilaa, parin vuoden päästä suunnitelmissa on ostaa talo.
Ja kuten arvata saattaa, olemme yhdessä tämän miehen kanssa joka minut suosta nosti. Myöhemmin tajusin että olin elänyt pahemman luokan narsistin kanssa, joka olisi lopulta pilannut kaikkien mielenterveyden, koska hänen elämänsä on todella pahasti pielessä raha-asioista ihmissuhteisiin.
Muutama kuukausi erosta, kun olin juuri alkanut uuteen suhteeseen sain aivoverenkiertohäiriön, ja jouduin sairaalaan, ex mieheni lähetteli viestejä että toivottavasti löytävät päästäni vikaa jne. Luulenpa että kohtaus tuli silkasta stressistä, mies vainosi eron jälkeen meitä pitkään. Myös kohtauksesta johtuen minulta kiellettiin e-pillerit ja tällähetkellä vatsassa kasvaa tulos siitä <3
Jätin siis työn, uuden talon, ehjän perheen, elin yksin lasten kanssa mutta sain tilalle jotain paljon parempaa, nyt olemme onnellisia lasten ja miehen kanssa eikä tulevaisuudessa ole mitään mitä tarvitsisi pelätä. :)
Olipa pitkä tarina, ei taida helposti kohtalotovereita löytyä, vaikka ehkä siitä pitää olla vain onnellinen :)
Voin hieman kertoa taustaani...
Esikoisen kun sain 19vuotiaana, kun täytin sitten pian 20. Olin vuosia sairastanut sairautta joka voi johtaa lapsettomuuteen, siitä säikähtäneenä pitkäaikaisessa parisuhteessa silloin päätimme kokeilla ja niinän jonkin ajan kuluttua saimme lapsen, se avoliitto kuitenkin kariutui kun aikaa meni, mutta edelleen olemme hyvissä väleissä mikä mielestäni on tärkeää. Sitten olinkin vuosia vain tytön kanssa ja tein töitä, ostin asunnon kunnes tapasin kivan miehen ja oletin että näin olen loppuelämäni, pian tietysti huomasin että alkoholia menee ja kotona miestä ei juuri näy, no, lapsi tuli ja eleltiin ns. onnellisina. Harvasen viikko kuulin kusipäälehmäjuttuja ties mistä, vaikka siitä että pyysin petaamaan sängyn... Lapsen kanssa kotona miehen mielestä vain makasin jne. Suoritin toisen ammattitutkintoni loppuun kun esikoinen oli alle puolivuotias, siihen asti tein myös koulujuttuja. Aloin liikkumaan kovasti ja laihduin kun en halunnut olla enää kotona. Esikoinen myös alkoin pelkäämään miestä koska sai aika raivareita, mies joi jos tuli riitaa kun nalkutin kuulemma aina, viikonloppuaamuisin saattoi olla wc oksennuksessa tms, kun menimme lapsen kanssa aamupesulle,
sitten vaan yhtenä kesäpäivänä miehellä oli taas ryyppyjuhlat jossa oli yksi miehen tutuista joka oli ainoa ei humalassa, hän näki väsymyksen. Olin illan kantanut miehille ruokaa ja viinaa että niillä on mukavaa. Ilta meni rupatellessa, tietysti välissä silloinen mieheni oli sammunut ja sain käydä katsomassa mitä tapahtuu kun saattoi herätä ja keksiä vaikka mitä...
Tämä mies joka ei niin humalassa ollut, sattui jättämään myös pyyhkeensä meille niinkuin moni muukin ja sitten sanoin siitä hänelle jonka jälkeen pidimme yhteyttä ja purin hänelle huonoa oloa, päätin jättää miehen ja muutin lasten kanssa pois.
Meillä oli mitä idyllisin kulissi, asuimme pienessä talossa, rakensimme juuri uutta, kävimme töissä... Miehen kaverit selitti kuinka tyhmä olin, kun jätin kaiken ja tiputin itseni nollille, myöskään työhöni en enää palaa, koska hän on samassa paikassa ja puhunut omia versioitaan asioista, onneksi kaikki eivät ole niitä puheita noin vain nielleet.
Yritin siinä suhteessa kaikkeni, tilasin ajan parisuhdeneuvontaan, kävimme siellä ja saimme hyviä ohjeita, joita mies ei kuitenkaan noudattanut, esimerkiksi jos ja kun hän sai raivarin ja lähti juomaan olisi voinut ilmoittaa mihin menee ja koska tulee, näin ei koskaan käynyt. Mies halusi lopettaa käynnit, joten yksin oli turha suhdetta yrittää edes pelastaa.
Silti voin sanoa että tällähetkellä olen onnellisempi kuin koskaan, uniongelmat ovat poissa ja esikoinen ei nää enää painajaisia, asumme tällähetkellä pienessä asunnossa, jossa kuitenkin on tarpeeksi tilaa, parin vuoden päästä suunnitelmissa on ostaa talo.
Ja kuten arvata saattaa, olemme yhdessä tämän miehen kanssa joka minut suosta nosti. Myöhemmin tajusin että olin elänyt pahemman luokan narsistin kanssa, joka olisi lopulta pilannut kaikkien mielenterveyden, koska hänen elämänsä on todella pahasti pielessä raha-asioista ihmissuhteisiin.
Muutama kuukausi erosta, kun olin juuri alkanut uuteen suhteeseen sain aivoverenkiertohäiriön, ja jouduin sairaalaan, ex mieheni lähetteli viestejä että toivottavasti löytävät päästäni vikaa jne. Luulenpa että kohtaus tuli silkasta stressistä, mies vainosi eron jälkeen meitä pitkään. Myös kohtauksesta johtuen minulta kiellettiin e-pillerit ja tällähetkellä vatsassa kasvaa tulos siitä <3
Jätin siis työn, uuden talon, ehjän perheen, elin yksin lasten kanssa mutta sain tilalle jotain paljon parempaa, nyt olemme onnellisia lasten ja miehen kanssa eikä tulevaisuudessa ole mitään mitä tarvitsisi pelätä. :)
Olipa pitkä tarina, ei taida helposti kohtalotovereita löytyä, vaikka ehkä siitä pitää olla vain onnellinen :)
