Hyvä kysymys, piti ihan miettiä, että mitenkäs sitä jaksaakaan. Itse menetin lapseni siinä vaiheessa, kun tunsin jo hänen liikkeensä. Ja sen jälkeen kuukausi toisensa jälkeen pettymyksiä. Aikamoinen vuosi ollut. Toisaalta myös onnellinen siksi, kun minulla on tuo oma ihana, maailma paras mies.
Olen käynyt ammattilaiselle juttelemassa. Ystävät ovat kuunnelleet. Tämä foorumi on ollut tärkeä. Luonto on antanut voimia. Olen yrittänyt keksiä mukavia harrastuksia, puutarhanhoito niistä paras. Töissä olen saanut väliaikaisia helpotuksia työtehtävissä, mikä tarkoittaa myös alempaa palkkaa, mutta ei raha ole maailmassa tärkeintä. Joskus on vaan pitänyt antaa niiden itkupotkuraivareiden tulla. Ja sen jälkeen itkeä miehen sylissä. Joinakin päivinä on vain pitänyt todeta, että puhdasta vettä tulee hanasta ja ei tarvitse pelätä pommin putoamista katolle, eli minulla on asiat loppujen lopuksi hyvin. Ja sitten itsellä on usko siihen, että Luoja tietää, mikä juuri minulle on parasta.
Helppoa ei ole ollut, mutta jotenkin on rämmitty. Kyllä minun viesteistä varmaan sen alakulon aistii, pahoittelut. Mutta en myöskään suostu esittämään iloisempaa kuin nyt olen.
Onnenomena, teillä on täytynyt olla aivan käsittämättömän raskasta. Ei ole ihmekään, jos väsyy. Oot mun mielessä ollut useinkin. Mulla ei oo ikinä sanoja näihin tilanteisiin tarpeeksi, mutta voimahalin lähetän Ihan varmasti tekin sen oman pienen saatte, sitten kun tulee se oikea hetki Sen hetken odottaminen on vaan se tuskainen ikuisuudelta tuntuva aika. Mutta pakko näiden vastoinkäymisten jälkeen on tulla niitä hyviäkin asioita. Niin kuin itsekin sanoit, Luoja tietää