Raskaaksi 2021

Haaveissaneljäs sanoi:
Meillä nyt tuli se päätös et yritys laitetaan jäihin ennen kun se edes alkoikaan. Ja katotaan kesän jälkeen uudestaan. :arghh: Harmittaa, vituttaa sekä ketuttaa.
Itse stressaan hirveästi lasten ikä eroja. Jos nyt vauva syntyisi 2022 niin ikä erot vanhimpiin olisi 9v, 7v, 3v. Pohdin vaan päässäni meneekö ikä erot liian suuriksi vai stressaanko turhaan.. Onko teillä kokemusta lasten ikäeroista?

Mutta vaikka yritys menee tauolle niin ajattelin pysyä täällä mukana ja käydä välillä jotain kommentoimassa. Plussa tuulia :smiley-bounce016
Click to expand...

Esikoinen on 9v, sit on 2v ja 9kk. Kumpikin ikäero, sekä iso että pieni, on tuntunut itsestä hyvältä. Mutta eteenpäin jos miettii, nii en tod 6-8v päästä haluis enää uutta vauvaa :stop:laughing025
 
Nää on niinkun jotain optikon näöntarkastustestejä:grin
 
Täälläki on jännät hetket!

Oikeal puolel ollu tosi terävää kipuilua ja toivotaan kovasti et se eilinen oli ovis. Peitto on hyvin heilunut ja nyt vaa ei voi ku jännittää koska tosiaan molemmilla on jo kovat toiveet et tärppi kävisi! Tuntemukset on jotain sen suuntasta et vois jotain hyvinkin käydä! :hilarious:

Mut silti pitää kaks viikkoo odottaa.. :meh:
 
Tsemppiä kaikille piinailijoille, tätähän se ”yrittäminen” tuntuu olevan, koko ajan odottaa jotain.. :hilarious:

Oli jo monta sivua sitten puhetta siitä, kun tuntuu ettei tiedä mihin kirjoittelis jos yritys venyy. En nyt enää muista kuka puhui, anteeksi, taisi olla Chard? En silloin heti saanut aikaiseksi kommentoida... täällä kans sinällään ristiriitainen olo, kun periaatteessa nyt vasta yk4 keskeytyksen jälkeen ja varmaan vasta yk2 kun voisi oikeasti mitään tapahtua kun jouduin toisessakin toimenpiteessä käydä, mutta omassa mielessä tuntuu että on yrittänyt sieltä huhtikuulta asti kun päätettiin virallisesti että kakkonen saisi tulla. Mieli on pyyhkinyt pois sen ajan kun oli raskaana tuossa välissä, vuosi alkaa siis lähestyä meilläkin kohta. Tuota Raskaaksi2020-ketjua ehdin seurailla siis kans melko kauan. Mukava on seurata eri tilanteissa olevia ja vaikka kaikkien plussanneiden puolesta on tottakai iloinen, niin välillähän se vaan tuntuu kurjalta jos on itse pidempään odottanut. Tämä elämä ei aina niin reilulta vaan tunnu, mutta pakko se on vaan yrittää jaksaa uskoa, että ne pysyvät plussat vielä meille kaikille tulee ja toivottavasti mahdollisimman pian :Heartred minusta tänne mahtuu hyvin sekä optimistiset että ne negatiivisemmatkin viestit, tai sitten voidaan jatkaa tuolla 2020-ketjussa tai herätellään henkiin tai tehdään uusi joku ei voi olla näin vaikeeta -ketju :) itsekään ei aina jaksa enää niin positiivinen olla, vaikka tietää että pitäisi. Melko raastavaa tämä prosessi vaan on.

Ja edelleen, jatkakaa vaan samaan malliin kaikki, tää on ihanan aktiivinen ketju taas ollut. :happy: Mukava kun on paljon uusia ja toivotaan toki että mahdollisimman moni pääsisi helpoimman kautta.
 
Täällä nyt yk5 meneillään ja kp 18/26-28. En siis oikeesti tiedä miten laskea kierron pituutta ku vaihtelee. Viimeksi oli 28päiväinen, sitä edellisenä 26 päivää. No anyhow! Tuntu tänään kohdussa sellainen kymmenen sekunnin vihlaisu?? Kovat oviskivut oli maanantaina. Yhtäkään kemiallista en enää jaksa että toivottavasti tarrais nyt kiinni lujaa jos yrittää siellä jotain tehdä :arghh::arghh::arghh:
 
Maailma tuntuu just nyt niin epäreilulta, että mietin ottaisinko etäisyyttä foorumiin jos ja kun kkm jälkeinen yk3 starttaa ens viikolla. En osaa olla ajattelematta raskautta, en lakata yrittämästä. Niin kuin jotkut kaverit möläyttäneet, että älä ajattele tai älkää yrittäkö niin tärppää. En usko siihenkään. Mies käskee iloita siitä, että olen kuitenkin voinut raskautua, niin kyllä joskus vielä tärppää. Ei lohduta. Päivät kuluu kokoajan. Kkm alkoi yk5 ja tuntuu, että aikaa on mennyt niin jäätävän paljon vaan "hukkaan" eikä vauvaa saa ikinä.

Millä ihmeellä te saatte voimaa siihen, että jaksaa vaan yrittää tyhjää kierrosta toiseen kun ei vaan tärppää? Kuinka jaksaa kohdata pettymyksen kierrosta toiseen?
 
Manna_ sanoi:
Noniinhän se sitten kuukautiset alko.:sad001 Tänne sen tikkutestin julkasin ja onnitteluja sain plussasta. Tein vielä eilen clear blue, josta tuli pregnant 1-2. Oltiin niin onnellisia, pitkän yrittämisen jälkeen. Eilinen oli kp 43.
No tänään sitten kuukautiset alko. :sorry:
Click to expand...
Voi ei, oon pahoillani! Mä oon kokenut saman ja tiedän tasan kuinka perseestä se on kun pitkän yrityksen jälkeen pärähtää se digin raskaana ja hetkessä kaikki se onni otetaan pois! Tässä hetkessä sua ei ehkä lohduta, mutta sun keho on pitkästä yrityksestä huolimatta ilmoittanut, että sä voit tulla raskaaksi ja usein kemiallisten raskauksien jälkeen tärppää nopeasti uudestaan. :) tsemppiä :Heartred
 
Haaveissaneljäs sanoi:
Meillä nyt tuli se päätös et yritys laitetaan jäihin ennen kun se edes alkoikaan. Ja katotaan kesän jälkeen uudestaan. :arghh: Harmittaa, vituttaa sekä ketuttaa.
Itse stressaan hirveästi lasten ikä eroja. Jos nyt vauva syntyisi 2022 niin ikä erot vanhimpiin olisi 9v, 7v, 3v. Pohdin vaan päässäni meneekö ikä erot liian suuriksi vai stressaanko turhaan.. Onko teillä kokemusta lasten ikäeroista?

Mutta vaikka yritys menee tauolle niin ajattelin pysyä täällä mukana ja käydä välillä jotain kommentoimassa. Plussa tuulia :smiley-bounce016
Click to expand...


Tuttavien perheessä vanhin lapsi 35, nuorin 15, että mun mielestäni ei se ikäero nyt niin iso juttu ole :hilarious: Vanhimman ja nuorimman välillä 20 vuotta ja hyvin tulevat juttuun!
 
Naala sanoi:
Maailma tuntuu just nyt niin epäreilulta, että mietin ottaisinko etäisyyttä foorumiin jos ja kun kkm jälkeinen yk3 starttaa ens viikolla. En osaa olla ajattelematta raskautta, en lakata yrittämästä. Niin kuin jotkut kaverit möläyttäneet, että älä ajattele tai älkää yrittäkö niin tärppää. En usko siihenkään. Mies käskee iloita siitä, että olen kuitenkin voinut raskautua, niin kyllä joskus vielä tärppää. Ei lohduta. Päivät kuluu kokoajan. Kkm alkoi yk5 ja tuntuu, että aikaa on mennyt niin jäätävän paljon vaan "hukkaan" eikä vauvaa saa ikinä.

Millä ihmeellä te saatte voimaa siihen, että jaksaa vaan yrittää tyhjää kierrosta toiseen kun ei vaan tärppää? Kuinka jaksaa kohdata pettymyksen kierrosta toiseen?
Click to expand...
Ei sitä kestä. Se turhautuminen on joka kuukausi entistä tuskaisempaa. Mä en nyt lapsettomuushoidoissa pysty ajattelemaan muuta kuin sitä montako kiertoa menee hukkaan kun poliklinikka-ajat ei mee yhtään yksiin mun kierron kanssa. Syyskuussa ollaan saatu yksi hoitokierto, nyt päästään vasta toiseen eli liian monta välikiertoa ilman yritystä ja ai että mua on se siepannut.
Kai tässä vain pitäisi keksiä jotain millä saisi ajatuksensa pysymään muualla.
 
Naala sanoi:
Maailma tuntuu just nyt niin epäreilulta, että mietin ottaisinko etäisyyttä foorumiin jos ja kun kkm jälkeinen yk3 starttaa ens viikolla. En osaa olla ajattelematta raskautta, en lakata yrittämästä. Niin kuin jotkut kaverit möläyttäneet, että älä ajattele tai älkää yrittäkö niin tärppää. En usko siihenkään. Mies käskee iloita siitä, että olen kuitenkin voinut raskautua, niin kyllä joskus vielä tärppää. Ei lohduta. Päivät kuluu kokoajan. Kkm alkoi yk5 ja tuntuu, että aikaa on mennyt niin jäätävän paljon vaan "hukkaan" eikä vauvaa saa ikinä.

Millä ihmeellä te saatte voimaa siihen, että jaksaa vaan yrittää tyhjää kierrosta toiseen kun ei vaan tärppää? Kuinka jaksaa kohdata pettymyksen kierrosta toiseen?
Click to expand...


Mun pääni ei kyllä yksin tätä pettymysten noidankehää kestäisi. Mun mies on erittäin suurena tukena mulle ja jaksaa yrittää keksiä mulle puuhaa, että ajatukset menis muualle kun menkat lähestyy ja alkaa. Sillä on niin älyttömän positiivinen, kannustava ja rakastava asenne, ja se on jotenki tosi lohdullista:smiley-angelic003
Ilman sitä, mä olisin aivan varmasti pahemmassa jamassa henkisesti. Tuntuu jo nyt että näin vuoden jälkeen oon ihan poikki ja uupunut, mutta kun tuo toinen jaksaa toivoa, tsempata ja yrittää, niin se tarttuu muhunkin ja jotenki sitä aina toivoa vähän löytyy uudestaan ja uudestaan.
 
Noniin eli siis tänään yllättän se p* alkoi,eli verta pyyhkiessä! Nyt sitä tulee normaalisti kuin menkoissa...kipuja ei tosin ole ollenkaan.
Silti tein testin koska pettymys on nin suuri täälläkin. Mä joudun yksin kestämään,mutta kestän.
Ja miksi haamuilee testi vieläkin. Taitaa olla vaan toiveharhoja.
20210109_153040.jpg
yläkuva testiajalla
20210109_154907.jpg

Testiajan jälkeen
Ja pitihän sitä vielä muokata jotta näen onko se oikeasti haamu vai kuvitteleeko taas pääni.
20210109_153301-01.jpeg

Testiajalla mutta sävyt korostettu.
Ja negana
imgonline-com-ua-Negative-ZyaK2zdE9gGG.jpg
 
Muokattu viimeksi:
Naala sanoi:
Maailma tuntuu just nyt niin epäreilulta, että mietin ottaisinko etäisyyttä foorumiin jos ja kun kkm jälkeinen yk3 starttaa ens viikolla. En osaa olla ajattelematta raskautta, en lakata yrittämästä. Niin kuin jotkut kaverit möläyttäneet, että älä ajattele tai älkää yrittäkö niin tärppää. En usko siihenkään. Mies käskee iloita siitä, että olen kuitenkin voinut raskautua, niin kyllä joskus vielä tärppää. Ei lohduta. Päivät kuluu kokoajan. Kkm alkoi yk5 ja tuntuu, että aikaa on mennyt niin jäätävän paljon vaan "hukkaan" eikä vauvaa saa ikinä.

Millä ihmeellä te saatte voimaa siihen, että jaksaa vaan yrittää tyhjää kierrosta toiseen kun ei vaan tärppää? Kuinka jaksaa kohdata pettymyksen kierrosta toiseen?
Click to expand...

Hyvä kysymys, piti ihan miettiä, että mitenkäs sitä jaksaakaan. Itse menetin lapseni siinä vaiheessa, kun tunsin jo hänen liikkeensä. Ja sen jälkeen kuukausi toisensa jälkeen pettymyksiä. Aikamoinen vuosi ollut. Toisaalta myös onnellinen siksi, kun minulla on tuo oma ihana, maailma paras mies.

Olen käynyt ammattilaiselle juttelemassa. Ystävät ovat kuunnelleet. Tämä foorumi on ollut tärkeä. Luonto on antanut voimia. Olen yrittänyt keksiä mukavia harrastuksia, puutarhanhoito niistä paras. Töissä olen saanut väliaikaisia helpotuksia työtehtävissä, mikä tarkoittaa myös alempaa palkkaa, mutta ei raha ole maailmassa tärkeintä. Joskus on vaan pitänyt antaa niiden itkupotkuraivareiden tulla. Ja sen jälkeen itkeä miehen sylissä. Joinakin päivinä on vain pitänyt todeta, että puhdasta vettä tulee hanasta ja ei tarvitse pelätä pommin putoamista katolle, eli minulla on asiat loppujen lopuksi hyvin. Ja sitten itsellä on usko siihen, että Luoja tietää, mikä juuri minulle on parasta.

Helppoa ei ole ollut, mutta jotenkin on rämmitty. Kyllä minun viesteistä varmaan sen alakulon aistii, pahoittelut. Mutta en myöskään suostu esittämään iloisempaa kuin nyt olen.
 
Kiitos Naala hyvästä keskustelunavauksesta, tämä pisti myös itseni pohtimaan.

Aina se kp 1 tuntuu yhtä turhauttavalta ja ajatus koko perheestä menee taas yhä kauemmaksi. Mutta toisaalta, olen sitä mieltä että meillä menee suhteessa tosi mukavasti mieheni kanssa ja viihdymme hyvin kahdestaankin. Mä haluan uskoa, että tälle perheajatukselle on se oma aikansa mutta se ei ole ihan vielä ja haluankin toisaalta ottaa sen ilon irti vielä siitäkin ajasta, kun olemme kaksin. Sitä pitää vain muistutella itseään siitä. Miehenikin jaksaa tsempata ja olla optimistinen ja toivonkin, että pystyn osaltani ylläpitämään sitä tunnelmaa tässä vauvahaaveessa. Sit joskus sitä iloitsee ihan pienistä esim. että saa syödä lakuja, ottaa ruokaviinin tai sushilounaan koska toivon myös että kohta olisi se hetki kun niistä joutuu pitämään vähän taukoa.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top