Anteeksi että tuppaudun
Ja pahoittelut romaanista.
Ajattelin luoda toivoa ja uskoa vielä sisaruksista tai ylipäätänsä raskautumisesta. Vaikka epätoivo siinä ehtii tulla moneen otteeseen.
Olin 24 kun Meille 2008 syntyi tyttö,rupesimme miehen kanssa kesällä 2009 haaveilemaan toisesta. Aikaa kului tuli positiivinen testi jos toinenkin, kolmas, neljäs jne. Nämä menivät kesken päivän tai kaksi plussatestistä joukossa oli sellaisia myös, jotka kestivät parikin viikkoa.
2015 olin jälleen raskaana mutta usko ei ollut kova, koska menetyksiä oli. Meni ensimmäisiä viikkoja, olin edelleen raskaana. Viikkoja meni taasen oloja oli, mutta jokin jyskytti takaraivossa ja oli vain tunne ettei kaikki ollut kohdallaan, tuli rusehtavaa vuotoa. Soitin polille silloin, kaikki kuuluu asiaan sanottiin, yritin samalla soitolla saada aiempaa aikaa nt-ultraan,turhaan. Olin tuolloin puhelun aikaan viikolla 11.
Viikolla 13 nt-ultra koitti, jossa tuli tuomioksi Kkm alkoi kuollut viikolla 7+. Itse tyhjennys oli jäätävä. Jonka jouduin kotona hoitamaan. Mutta ei siitä sen enempää.
Tuon menetyksen jälkeen sain näinkin ihania lausahduksia että,
Mitä sä sitä suret sulla on jo yksi lapsi, kun toisella ei ole sitäkään.
Ymmärrän, mutta ei sellaista saa edes leikillä kenellekään sanoa!
No aikaa kului ja olin aikalailla miehen kanssa lyönyt hanskat tiskiin, koska mies ei halunnut hoitoihin, ja vuoden 2015 kkm Jälkeen meidän olisi pitänyt päästä tutkimuksiin ainakin ultraajan mukaan mutta koskaan ei mitään tietoa omakannasta yms. löytynyt tai kutsua tullut. Joten sai asia olla koska veikkaisin ylipainoni olevan siihen syy miksi asia ei sitten edennyt.
Itse kävin gynellä ja lääkäreillä keskustelemassa mutta, kun kumminkin raskaudun niin ei apuja oikein tullut. Ja hoitoihin mies ei halunnut asian auttamiseksi.
Meni aikaa ja vähän niinkuin lopetin uskomisen ihmeisiin, tähtien ja kuun asentoon ja toivo hiipui. Siitä että tässä enää raskautuisi koskaan. En tehnyt edes testejä kun jotenkin uskoa asiaan ei enää ollut tai koin turhana kun ei siitä mitään olis tullut.
Kunnes 2017 jälleen vuoto oli myöhässä pitkään ja testissä plussa joka yllätys yllätys meni jälleen kesken. Seurasin joka tapauksessa kuukautiskiertoa ja tiesin koska ovuloin, kipujen perusteella.
Kaiken kokeman jälkeen uskoin ja totuin siihen että olemme miehen kanssa yksilapsinen perhe, ja onnellisia olimme siitä yhdestäkin. En tehnyt testin testiä enään. Kunnes 2020 maaliskuussa oli sellainen Outo tunne vatsalla, sellaisia vihlaisuja, aina aamuisin herätessä oikealla puolella. Vaikkei kuukautiset edes ollut myöhässä, kävin kaupassa ja hetken mielijohteesta ostin testin vaikka uskoin sen olevan turhaa. Kotiin päästessä tein testi ja vaikka tiesin sen tuloksen sisimmässäni niin kyllä hämmennys oli suuri kun siinä nökötti kaksi viivaa,vaikka elettiin dpo11. Ensimmäinen reaktio oli lausahdus voihan v***u.
Otin kuvan laitoin sen miehelle ja soittoa perään. Mutta siltikään ei luottoa testiin ollut. Itse lähdin ulos pariksi tunniksi järkytyksestä ja pää kävi ylikierroksilla.
Kävin kaikki skenaariot läpi tuulimunasta, ulkoiseen jne.
Seuraavana aamuna uutta testiä edelleen siinä oli viivat. Mutta iloita ei osannut, koska historia puhui puolestaan.
Tuli tehtyä useampi testi tuona aikana, kun ei vain uskonut.
Jossain vaiheessa kuvioihin tuli rusehtava vuoto, vaihtelevasti. Tuolloin sanoin miehelle että menisi kesken jos ei tästäkään mitään tule. Rv 7+ kävin alkuraskauden ultrassa, johon ei taaskaan luotto ollut, koska uskoin sanoiksi tulevan että kuollut on.
Mutta suureksi hämmenykseksi ultraajan ensimmäiset sanat olivat että täällä on syke vaikka alkiota edes vielä. Näkynyt ja siinähän sekin loppujen lopuksi esiin tuli jolloin tuli pieni itku itselleen. Yksi rajapyykki ylitetty. Sen jälkeen menimme itselle asettamien rajojen kanssa. Mutta silti asiaa ei osannut asennoitua kun oli pelko joka tapauksessa siitä että tämäkin viedään pois.
Etappeja saavutettiin, liikkeitä tuntui, hiukan jo osasi iloita. Mies ei niinkään kun pelkäsi.
Laitoksella viimein se iskostui molemmille että vuosien odotus täyttyi. Toisella tytöllä, joka on perheen niin rakas hippu, koko perheen ihanuus.
Erikoisinta koko viime vuoden raskauden alkamiseksi oli se että seksiä oli vain alkuvuonna yhden kerran, kun miehellä ja itsellä oli kiireistä aikaa töissä eikä kohdattu kuin kerran, koska aikataulut menivät ristiin.
Kyllä sitä itsekkin tunsi niinä vuosina kateutta toisia kohtaa jotka raskautuivat ja saivat lapsen.
Odotuksen odotus ei helppoa ole, mutta itse siihen ainakin turtui.
Älkää luopuko toivosta kyllä jokaisen aika koittaa vielä vaikka epätoivo, kateus, viha yms. Siinä joukossa kulkee.
Meillä siinä meni vajaa 12 vuotta että perhe täyttyi toisella lapsella :)
Juoksen veskissä melkeen tunnin välein 
jotain tuntemuksenkaltaisia alavatsalla mutta en nyt laske suuntaan tai toiseen liikaa :angelic: Hiukan kyynistynyt asenne näyttää olevan toisaalta kun usko onnistumiseen on melko pieni, mutta toivoohan sitä hyvin salaa pienessä mielessään että olispa nyt... Talletteluja on hyvin ollut joten siitä se ei jääne kiinni. 
Eiköhän tää taas jossain vaiheessa tästä helpota 
