On sinulla siinä mielessä, että tunnuksen bännäyksen jälkeen tulee IP-osoitteen bännäys, ja jos sekään ei toimi ja häirintä jatkuu, niin sitten voikin jo tehdä rikosilmoituksen. Poliisi sitten selvittää internet-palvelintarjoajasi kautta henkilöllisyyden ja jatkaa siltä pohjalta eteenpäin. Ei nyt enää kannata rikosrekisteriä itselleen järjestää, se vaikeuttaa työpaikanvaihtoakin.
No kyllä se illalla toimi, eikä ollut pakkastakaan. Taksilla 120km vois kyl tulla melko kalliiksi :) Mut mikään ei estänyt soittamasta ja/tai ajamasta tänne takaisin. Se oli hänen valintansa, että ei ajanut. Ei siis oikeasti ollut huolissaan, ja mitä todennäköisimmin hänellä on traumoistaan johtuen varsin erilainen käsitys rakkaudesta ja välittämisestä, kuin meillä muilla. Narsistinen haava... Surullista, ja vaikka välitän siitä ihmisestä (onhan hänessä tietysti paljon hyvääkin, ja omalla tavallaan osaa kuitenkin rakastaa) niin aikuisen ihmisen traumoja ei voi puoliso parantaa. Se on jokaisen tehtävä itse. Ja jos niitä ei tiedosta, on se puolisolle melkoisen toivoton osa.
Näin olen itsekin ajatellut. Mut käytännössä en tiedä miten reagoin jos hän tänne haluaa tulla. Eilen iltapäivällä olin TÄYSIN VARMA itsestäni, sen pariterapian jälkeen, että tää suhde on ohi, ei kannata jatkaa. Ja vielä siinä vaiheessa kun illemmalla mies yritti halailla ja suukotella ihan kuin mitään ei olis tapahtunut, olin kuin kivimuuri. En työntänyt pois mutta en myöskään vastannut halauksiin. Ja kun hän jostakin pikkuasiasta sit lopulta raivostui ja päätti pakata kamansa autoon ja lähteä (siis ihan kaikki kamat, vaatteita myöten) tajusin että tää on nyt tässä, ja tämähän kävi helposti, mun ei tarvikaan heittää sitä ulos, se lähtee vapaaehtoisesti! Ja seisoin vielä ulko-ovella pyytämässä avaimiani siltä pois, ja katsoin kun auto kurvasi pois pihasta. En tehnyt elettäkään estääkseni. Sen jälkeen kävelin yläkertaan, ja silloin se iski. Pakokauhu. Kuolemanpelko.
Juuri tuollaisten tilanteiden välttämiseksi sinun olisi nyt parasta vain olla juttelematta miehen kanssa ja ilman muuta olla tapaamatta. Jätät viestit lukematta ja keskityt nyt jouluvalmisteluihin. Kaikki on hyvin.
Jos se saa yhtäkkiä autonsa ovet auki ja ilmoittaa että voisi tulla tänne, niin mähän voin vaan sanoa että ”ei tarvi, täällä on kaikki ok!” Tiedän, ettei se sit enää voi sanoa että ITSE HALUAA tulla, ei sen narsistinen ylpeys sellaista kestä. Mun pitäisi kerjätä häntä tänne, niin voisi armeliaasti sitten tulla. Jos sanon ettei tarvi, niin mitä todennäköisimmin asia on sillä selvä. Ja mies jää hämmentyneenä ihmettelemään mitä tapahtui...
Se on juuri näin. Tunnistan tämän oikein hyvin. Mulla on etenkin nuorempana tätä hyvin voimakkaasti. Yhden poikakaverin lähtiessä itkin roikkuen jalassa. Koin niin valtavaa selittämätöntä hätää että meinasin oksentaa. Koko kroppa kipuili enkä todellakaan osannut ottaa asiaa normaalisti. Mulla myös oma olo vaihtelee hyvin herkästi. Saatoin pakata poikaystävän tai eksän kamat kassiin ja sanoa että häivy jos ei kelpaa. Osaan olla todella kylmä siinä kohtaa. Seuraavassa hetkessä jo soitin perään hädissäni. Jos puheluihin ei vastattu en todellakaan osannu ”vain olla”. Nämä kumpuaa nimenomaan jostain kaukaisuudesta vaikka mulla ei oo mitään vakavampaa hylkäämiskokemusta lapsena. Siis esim alkoholismia, yksin olemista tms. Lähinnä sen ajan kasvatuksellista, jos ei käyttäytyny/kiukutteli suljettiin toiseen huoneeseen tms.
Nyt ei kuulosta Vastavirralle!!
Hyvä ehdotus, kiitos! Tämähän on toimiva palsta.
Ei munkaan lapsuuden perheessä ollut alkoholismia, mutta molemmat vanhemmat oli enemmän tai vähemmän tunnetasolla tavoittamattomissa. Ja just tuo 70-luvun kasvatustyyli, että mitään negatiivisia tunteita ei lapsi saa näyttää, jos yritti niin komennettiin omaan huoneeseen ”kunnes osaa käyttäytyä.” En itsekään muista mitään yksittäistä isoa traumaa, mutta kyllähän tuo vanhempien emotionaalisen hoivan evääminen lapselta on aivan valtava trauma, joka valitettavasti tulee aikuisena esiin vain läheisimmissä ihmissuhteissa - parisuhteessa. On siinä työsarkaa, sen trauman käsittelyssä. Mutta jos sitä ei tee, sen mitä todennäköisimmin siirtää seuraavan sukupolven traumaksi. Omiin lapsiinsa. Ja eihän mitään voi työstää ennen kuin sen tiedostaa. Sen takia on hyvä olla armollinen itseään kohtaan myös näissä asioissa. Askel kerrallaan, ja oman jaksamisen mukaan. Tällaiset asiat aukenee todella hitaasti, jos ollenkaan. Parhaimmillaan HYVÄSSÄ ja turvallisessa parsuhteessa esiin tullessa ne voivat nousta esiin ja parantua, jos puolisolla on kyky olla tunnetasolla läsnä ja hyväksyvä. Parantava kokemus voi lieventää traumaa. Kun taas mun tapauksessa tää parisuhde - näin uskon - on nostanut kipeät haavat esiin, ja pahentanut niitä, koska parantavaa läsnäoloa ei ole ollut. Lapsuuden traumaattinen tilanne on toistunut ja haava syventynyt. No, aina ei voi voittaa...
Mä haluaisin saada jouluna joulutorttuja, mutta kun ainut kaupassa myytävä gluteeniton pasteijataikina on mun mielestä huonoa. Se hajoaa ja on oudon rasvan makuista. Eli olisko kellään hyvää reseptiä?
Ei ole gluteeniongelmaa, mutta usein Martoilla on hyviä reseptejä, sellasia hyväksi todettuja :)Onko täällä ketään muuta keliakiaa/vilja-allergiaa omistavaa joka vielä osaisi leipoakin?
Onneksi pakkasesta saatava piparitaikina on hyvää, sitä ei tarvitse tehdä itse. Ainahan voisi leipoa jotain helposti onnistuvia gluteenittomia mutta tekisi mieli vähän perinteisempiä jouluherkkuja.
! Peruna ylipäätään tuo moneen taikinaan paljon positiivista.