Pulinaketju

Adoptiossa on pitää vanhempien olla alle 50v ja naimisissa päätöksen tullessa. Prosessi kestää lyhyimmilläänkin pari vuotta. Sitä en tiedä onko sijaisvanhemmuudessa yläikärajaa.
Vielähän me ehdittäis naimisiin, mut jos prosessissa menee 2 vuotta niin mä olisin sitten jo yli-ikäinen. Mies olis vielä alle 50.

Vähän keinotekoiselta tuntuu toi ikäraja.
 
Adoptio on käytännössä mahdotonta isolle osallé pareista. Jos on varaa lapsertomuushoitoihin, on se yleensä helpompi tie.
 
Adoptio on käytännössä mahdotonta isolle osallé pareista. Jos on varaa lapsertomuushoitoihin, on se yleensä helpompi tie.
Mäkin oon ymmärtänyt että adoptio on sellainen prosessi että siihen harva lähtee. Yleensä kaikki hedelmöityshoidot on koitettu siihen mennessä ja kaikki kortit katsottu ja sitten todettu että adoptio on ainoa jäljellä oleva vaihtoehto. Pojan entisen päiväkotikaverin vanhemmat adoptoi Kiinasta pikkusiskon lapselleen. Juttelin taannoin tämän äidin kanssa ja äiti sanoi että pelkästään se adoptioneuvonta ja ne kaikki testit oli niin järkyttävän haastavia että ei uudestaan lähtisi. Niiden tarkoitus onkik selvittää onko henkisesti siihen prosessiin eikä niitä lapsia anneta "kenelle tahansa". Ehkä ihan hyvä että prosessi kestää aikaa. Vähän samanlainen tilanne oli itsellä mutta taloudellisessa asiassa. Ex siis järjesti mut sievoiseen velkavankeuteen ja päätin eron tultua hakea velkajärjestelyyn. Pelkästään hakuprosessi ennen kuin hakemus jätettiin käräjäoikeuteen kesti 10kk. Se oli oikeasti koettelemus, kun sain kerran kuukaudessa käydä velkaneuvojalla toimittamassa liitteitä tai hakemukseen jotain muuta osia. Veikkaan et sen idea olikin testata onko musta siihen prosessiin joka kestää 0-sopimuksessa 5v. Vaikka tekikin mieli heittää hanskat tiskiin, vedin sen prosessin läpi ja hakemus saatiin sisään. Sitten velkaneuvoja pelotteli että se tulee bumerangina takas jne mutta menikin kerrasta läpi ja 2kk päästä olen vihdoin velaton. :)
 
Asiasta kukkaruukkuun - tänä aamuna mulla oli nännit todella aristavat! En muista millon olis viimeksi ollu. Nyt on kp19 ja ovispäivä eilen. Onkohan mun hormonitoiminta ottanu uusia kierroksia tän uuden romanssin ja rakastumisen myötä? :excited001
 
Mä olen käynyt läpi adoptioneuvonnan ja myös saanut sille hyväksynnän. Siinä vaiheessa kun paperit olisi pitänyt lähettää eteenpäin Venäjälle ilmoitti ex mies ettei häntä asia kiinnostakaan. Pian sen jälkeen erottiinkin. Tosin siihen oli paljon muitakin syitä. Oikeestaan sen neuvonnan loppumisen ja päätöksen väliin jäi pitkä aika jonka aikana koko parisuhde meni alamäkeen. Prosessi on pitkä, mutta mun mielestä ei mitenkään kuormittava ainakaan siihen asti että valtiolta luvan saa. Läjä selvityksiä täytettäväksi, essee vastauksia eri asioista, lääkärikäynnit ja sossujen kanssa muutama tapaaminen sekä kotikäynti.
 
Heippa pitkästä aikaa! Täällä menossa rv15 ja kaikki toistaiseksi hyvin. Paha olokin alkanut jo poistamaan luojan kiitos, niin elämä tuntuu taas valoisammalta. :)

Etätöissä 7. viikko, niin on pysynyt raskaus hyvin salassa työkavereilta. ;-)

Miehen kanssa nyt pohditaan hankintoja, auto pitäisi ostaa ja isompi koti! Tuo jälkimmäinen onkin kinkkisempi. Halutaan kerrostalosta nyt omakotitaloon, jotta saa omaa pihaa ja rauhaa. Mutta pk-seudulla tontit on pääosin tosi pieniä. Lapsuudenkotiin olisi avautumassa mahis ehkä muuttaa, se olisi täydellinen MUTTA eri kaupungissa (100km), mikä tarkottaisi pitkää työmatkaa (en tiedä miten vauvan kanssa toimisi) tai irtisanoutumista ja ystäväpiirin etsimistä ihan uudestaan.

Paikkana tykätään molemmat tuosta toisesta kaupungista ja mökkikin olisi lähempänä, mutta pohditaan, että kuinka pian tulisi ahdistus sosiaalisen piirin puuttumisesta ja uudestaan rakentamisesta.

Semmoisia aatoksia tällä hetkellä täältä eristyksestä. Tsemppiä kaikille tähän kurjimukseen.
Onnea uuden asunnon metsästykseen. Pitkä työmatka käy pidemmän päälle raskaaksi, jos mahdollisuutta etätöihin ei ole.

Löytyisikö pari- tai rivitaloista sopivan hintaisia vaihtoehtoja, jotta kaverit ja työpaikat olisi mahdollista pitää lähempänä?

Minä olen elämäni aikana löytänyt kivoja hiukan epätyypillisiä asuntoja. Ensimmäinen oma asunto oli alle kymmenen asunnon taloyhtiö, joka luokiteltiin kerrostaloksi, mutta piha oli suuri vanha puutarha. Muut naapurit eivät yleensä pihassa olleet ja jos olisivat olleet, ei heistä ollut haittaa.
Edellinen kerrostalo, jossa asuin, oli sellainen, että ensimmäisessä kerroksessa kaikilla oli oma suojaisa piha. Äänieristyksessäkään ei ollut vikaa ja naapurit olivat ihania. Ikävä kyllä siinä ei ollut myynnissä alakerran asuntoja kahteen vuoteen, joten muutettiin rivitaloon.
 
Onnea uuden asunnon metsästykseen. Pitkä työmatka käy pidemmän päälle raskaaksi, jos mahdollisuutta etätöihin ei ole.

Löytyisikö pari- tai rivitaloista sopivan hintaisia vaihtoehtoja, jotta kaverit ja työpaikat olisi mahdollista pitää lähempänä?

Minä olen elämäni aikana löytänyt kivoja hiukan epätyypillisiä asuntoja. Ensimmäinen oma asunto oli alle kymmenen asunnon taloyhtiö, joka luokiteltiin kerrostaloksi, mutta piha oli suuri vanha puutarha. Muut naapurit eivät yleensä pihassa olleet ja jos olisivat olleet, ei heistä ollut haittaa.
Edellinen kerrostalo, jossa asuin, oli sellainen, että ensimmäisessä kerroksessa kaikilla oli oma suojaisa piha. Äänieristyksessäkään ei ollut vikaa ja naapurit olivat ihania. Ikävä kyllä siinä ei ollut myynnissä alakerran asuntoja kahteen vuoteen, joten muutettiin rivitaloon.
Juu, en usko että jaksaisin työmatkaa. Olen urallani pendelöinyt vuosikausia pitkää matkaa ja vannoin, etten ihan helposti samaan enää lähtisi. Ei siinä paljoa jäänyt aikaa muulle elämälle kun olin kotona aina seitsemän jälkeen.

Pidämme silmiä kyllä koko ajan avoinna nykyasuinpaikalla. Pari/rivitalot kyllä myös sopii kunhan olisi tarpeeksi iso taloyhtiö (liikaa kuullut kauhutarinoita pienen yhtiön riskeistä) Nykyisessä kerrostalossamme on juurikin ekan kerroksen asunnoilla omat pihat ja se olisi myös validi vaihtis. Kaikki vaan tuntuu viihtyvän kodeissaan tiukasti, ne liikkuu tooooodella harvoin.

Toisaalta lapsuudenkoti viehättää historiallaan ja koollaan (tontti todella suuri) ja sillä välttäisi megalomaanisen asuntolainan.

Mietittiin jo, että pitäisikö vaan lähteä kokeilemaan sitä ja vaikka palata takaisin ennenkuin lapsi menee kouluun jos homma ei toiminutkaan.

Jotenkin tämä koronaeristys on saanut ajattelemaan, että tässä elämässä pitää rohkeasti kokeilla uusia asioita jos joku kiinnostaa ja harva päätös on kuitenkaan peruuttamaton....
 
Apua, pesin lenkkarit ja lutasin sisään minttupyykkietikkaa. Nyt kuivuttuaan haisee taas se paha etikka vaan. Miten sen etikan hajun saa pois? Mä en sit oppinutkaan. Inhoan etikan hajua kun on sama mille pultsarit haisee. Nuo oli parvekkeella koko yön - ei auttanut...
 
Onpas tänne tullut viestejä. Elämä on nyt jotenkin niin haipakkaa, ettei tänne kerkeä joka päivä.

Asumisesta. Me asutaan kerrostalokolmiossa, 68 neliötä. Minä, mies, lapsi ja kaksi koiraa. Toinen makkari on ollut miehen työhuoneena. Hän remontoi työhuoneen toisaalle ja jahka se on valmis, saa tyttö oman huoneen. Mies ei suostu rivitaloon muuttamaan ja sellainen omakotitalo minkä minäkin kelpuuttaisin on täällä liian kallis. Saunaa meillä ei ole. Normioloissa käydään kerta viikko taloyhtiön saunassa, mutta koska korona niin sinne ei nyt pääse. Mökki meillä on noin 0,5 h ja 10 min venematkan päässä saaressa ja siellä sauna lämpiää joka ilta.

Välipaloista. Meillä ei toi typy syö juurikaan mitään hedelmiä. Tarjottu on, että ainakaan siinä ei ole ongelmaa. Myös erimuodossa olen yrittänyt tarjota. Syö yleensä jotain rahkaa tai jugurttia välipalaks. Ja ihan sokerisena versiona. Välillä patukka tai hedelmäsosepussi. Myöskään puurot Ei juurikaan uppoa. Välillä olenkin aika hukassa aamu-, ilta- ja välipalojen kanssa. Muuten syö hyvin ja pääsäöntöisesti kaikkea.
 
Niin ja koronasta vielä. Normaalisti käydään koko porukalla kaupassa. Nyt oon käynyt yksin. Ja vihaan kaupassa käynti. Ja kun yrittää mahdollimman harvoin käydä niin ostettavaakin on niin paljon. Odotan kuin kuuta nousevaa, että tilanne normalisoituu.
 
Juu, en usko että jaksaisin työmatkaa. Olen urallani pendelöinyt vuosikausia pitkää matkaa ja vannoin, etten ihan helposti samaan enää lähtisi. Ei siinä paljoa jäänyt aikaa muulle elämälle kun olin kotona aina seitsemän jälkeen.

Pidämme silmiä kyllä koko ajan avoinna nykyasuinpaikalla. Pari/rivitalot kyllä myös sopii kunhan olisi tarpeeksi iso taloyhtiö (liikaa kuullut kauhutarinoita pienen yhtiön riskeistä) Nykyisessä kerrostalossamme on juurikin ekan kerroksen asunnoilla omat pihat ja se olisi myös validi vaihtis. Kaikki vaan tuntuu viihtyvän kodeissaan tiukasti, ne liikkuu tooooodella harvoin.

Toisaalta lapsuudenkoti viehättää historiallaan ja koollaan (tontti todella suuri) ja sillä välttäisi megalomaanisen asuntolainan.

Mietittiin jo, että pitäisikö vaan lähteä kokeilemaan sitä ja vaikka palata takaisin ennenkuin lapsi menee kouluun jos homma ei toiminutkaan.

Jotenkin tämä koronaeristys on saanut ajattelemaan, että tässä elämässä pitää rohkeasti kokeilla uusia asioita jos joku kiinnostaa ja harva päätös on kuitenkaan peruuttamaton....
Me muutettiin Tampereen keskustasta melkein 40km päähän maalle, ei se varmaan pk-seudulla ole iso matka mutta kun oli tottunut 10min työmatkaan, tai siihen että töihin pystyi pyöräilemään, niin oli aika järkytys eka :)

Mutta iso tontti, rauhallinen seutu, pieni kyläkoulu, avuliaat naapurit, mutta toisaalta saa olla rauhassa jos haluaa ja metsä vieressä on ollut enemmän plussaa entä se lyhyt työmatka. 100km on tosin paljon paljon enemmän entä 40km, viime kesänä ajoin 4kk 58km suuntaan töihin ja tuntui tuskalta.

Sosiaalisen verkoston jäämistä murehdin kanssa ja sitä että päästiin lasten kans bussilla kaverille, mutta löysin myös täältä sosiaalista verkostoa. Ihania äitejä, samanhenkisiä kuin itse ja niitä vanhoja nähdään silloin tällöin ja parhainta ystävää nähdään aina kun voidaan.

Ja tosiaan tällaisen talon minkä rakensimme olisi saanut Tampeelta samankokoisella tontilla noin 500k eurolla, koska siellä tonttien hinnat on yhden talon verran. Aina pääsee takas jos alkaa ahdistaa. :)
 
Mä taidan tarvita neuvoja, millä vauvakuumeesta pääsee yli. Eilinen lenkkikin miehen kanssa meni mun itkemiseksi. Mies sanoi kotiin tultua, että mulle ei varmaan jää muita vaihtoehtoja kuin etsiä toinen mies. Sanoi, että joillekin naisille vauvakuume on niin iso juttu, että vaihtuu tarvittaessa mieskin. Ei mulle. Sanoin, etten oo lähdössä mihinkään. Sitä paitsi, kuka huolis tällaisen ylipainoisen, helposti hermostuvan opeäidin :hilarious: Mies sanoi, että no, näytät vaan parhaat puoles, niin kyllä se siitä :wideyed: Joo, kiitti. Paljastuipa sekin, kuinka hirveänä mua pitää :grin Haluaa vissiin musta eroon, joten sehän menis kätevästi, kun vaimo lähtis etsimään uutta ilman, että tarttee käskeä :hilarious:

Ja toisekseen, ei ole takuita, että löytäis sopivaa saatika vauvaa haluavaa miestä tai että edes tärppäis. Ja onhan tuo kuitenkin aika rakas vierellä kulkija :Heartred

Mutta vakavasti puhuen, mikähän tähän auttaa :sorry:
 
Me muutettiin kans Treelta 25 km päähän maalle tai esikaupunkialuetta tää on. Ensin pienempään omistusasuntoon, erillistaloon ja siitä vielä 750m päähän tähän kotiin.
 
Me asutaan kaupungissa. Minä käyn maalla töissä. Kaupungin sisällä työmatkaan menisi enemmän aikaa. Joku 20-50km ei työmatkana eikä aikuisten kaverisuhteissa mitään merkitse. Mutta kun työmatkaan alkaa mennä yhteen suuntaan lähes tunti, niin se on paljon.

Vauvakuume ei ole valinta, mutta jokainen kuumeinen joutuu tekemään valinnan, mitä sen kanssa tekee. Jos sitä seuraavaa vauvaa ei pääse yrittämään, niin edessä on surutyö ja luopumista. Elämässä niitä tulee aina välillä. Kyllä siitä selviää. Etenkin jos lapsi/lapsia on jo ennestään.

Itse en täysin lapsetonta elämää osaisi kuvitella. Varmaan vähintäänkin liimautuisin kummilasten elämään niin tiiviisti, että pääsisin osalliseksi arjesta.
 
@Helena80 mä yritän helpottaa vauvakuumetta sillä, että käyn vähemmän täällä foorumilla ja suuntaan ajatuksia muutenkin muihin asioihin. Se mitä ruokkii, se kasvaa -sanonta pitää mulla ainakin paikkaansa. Yritän siis keskittyä nyt enemmän noihin mun ihaniin lapsiin ja siihen miten helppoa ja mukavaa elämä heidän kanssaan on. Silloin se vauvan puute ei tunnu niin isolta. Mutta isosti voimia asian käsittelyyn :Heartred
 
Helena voimia... Ei se kaipuu unohdu mutta se voi vaihtaa muotoa ja sitä oppii hyväksyyn ja elämän sen kanssa... Vaikka helppohan se on sanoa... Oli kuinka monta tahansa niin itellä se kaipuu on ja pysyy
 
Mä en ainakaan osaa antaa neuvoja vauvakuumeeseen. Itsellä kun sellaista ei ole. Ei edes ollut mitään isoa ennen kuin sain oman yllätykseni vaikka olinkin ollut adoptioneuvonnassa jopa aikaisemmin. Enkä oikeastaan koskaan ole halunnut vauvaa vaan ennemminkin perheen.
Ja mä taas toivoisin että vaihdevuodet vihdoin alkaisi, että voi taas harrastaa peittojen heilutusta ilman raskauden pelkoa ja hermoromahdusta. Mutta jos menee niin kuin muullakin suvulla niin vielä saa odottaa viitisen vuotta.
Jokainen vielä käsittelee vaikeita asioita hirveän eri tavalla. Toiset tunteella tai tarpeella puhua tai sitten etsimällä faktoja tai sulkeutumalla täysin. Itse kuulun kriisitilanteissa niihin tiedon etsijiin. En oikeastaan hirveästi halua puhua.
Helenalle tsemppiä ja löydät kyllä kokeilemalla sen oman tavan käsitellä asiaa.
 
Mulla on ollut vauvakuume viimeksi joskus kolmekymppisenä. Tiedän miten kauhea tuska se on, tuntui että koko elämä pyöri silloin asian ympärillä. Melkein vois sanoa että kuumeilu tuntui joskun ihan fyysisenä kipuna kehossa. Tässä välissä on pitänyt käydä itsensä kanssa monta keskustelua lapsettomuudesta, surin jo vuosia sitten sen etten ehkä koskaan tule äidiksi. Adoptioprosessi jollain tavalla helpotti, mutta sitten päätin luopua adoptiostakin neuvonnan loppumetreillä prosessin vaikeuden, kalleuden ja epäreiluuden takia.

Mulla on vaan aina ollut olo että äitiys on muhun sisään rakennettu juttu ja haluan ainakin yrittää sen kokea. Oli mahtavaa että sain olla raskaana, vaikka se kestikin vain rv11 asti. Kiitollinen siitä kokemuksesta. Toiveissa on, että onnistutaan uudelleen koska meille molemmille lapsi on iso haave, yksikin riitäisi meille vaikka aina luulin saavani ison perheen. Kumpikin on virittänyt tukiverkot valmiiksi tahoillaan ja on ihanaa kun meillä on läheisiä tätä kumppanuusvanhemmuutta myötäelämässä ja tukemassa.

Ja sitten iloisempia ajatelmia; Uusi äitiyspakkaus on julkistettu :happy: kävin kurkkimassa ihan siltä varalta jos tärppää. Ja ystävältä sain retromallin syöttötuolin, kun oli muuton alta hävittämässä. Kohti unelmia :happy:
 
Takaisin
Top