Hanimami: Ihana tuo sun listaus asioista, joita haluaisi taas tehdä. Voi hyvänen aika, miten kaipaan vatsallaan nukkumista! Alkaa potuttaa jo jokaöinen pyöriskely kyljeltä toiselle... Ja lakritsi, mmmmmm... [:D] Tahtoo taas syödä sitä!
Jänö: Ihan normaalia varmasti, että iskee semmonen katumusfiilis. Itse lähinnä voisin nyt tyytyä pitämään tämän vauvelin tuolla vatsani sisällä vielä, koska se kulkee siinä niin kätevästi mukana [;)]. Pelottaa kaikki syntymän jälkeinen: saanko imetettyä, itkeekö vauva koko ajan, miten me miehen kanssa jaksetaan, jne. Luultavasti kohta alkaa kuitenkin tämä vatsan tuoma kömpelyyskin ärsyttää, ja haluan vauvan ulos masusta. Heittelehtiviä nämä tunteet [:)] Tsemppiä sulle, ja kyllä se mies susta tykkää, vaikka itelläs oliskin valas- ja läskiolo.
Varpajaiset ynnä muut: En ole ite ajatellutkaan, että äitille kuuluis ostaa joku lahja [:)]On tää traditio mennyt miulta ohi... Järkeenkäyvältä se kyllä kuulostaa kaiken synnytystuskan takia. Eniten tykkäisin, jos mies veisi mut vaikka jo ennen synnytystä, esim. viimeisen kuukauden aikana johonkin rentouttavaan hemmotteluhoitoon, hierontaan tai vastaavaan.
Mutta kyllä haluan miehen saavan varpajaisensa. Mieheni kohdalla se lähinnä tarkoittaa muutaman kaverin kutsumista meille kotiin, saunomista yhdessä ja sikaria. On se miehelle niin iso juttu kokea lapsensa syntymä, että sehän tulis ihan höpöksi, jos sen pitäisi palata sairaalasta yksin kotiin ja yrittää jotenkin itsekseen käsitellä omia tunneryöppyjään [:D]. Baariin tuskin mies lähtee, ja raja menee muutenkin siinä, että seuraavana päivänä pitää kyetä tulemaan ei-viinanhajuisena sairaalaan vauvaa (ja mua) hoivaamaan.
Tajusin nyt, kun vauva on välillä painanut iskias-hermoon ja olen joutunut parkumaan kivusta, miten vaikeata se on ollut miehellekin. Hän haluaisi tehdä kaikkensa helpottaakseen mun oloani, voidakseen jotenkin auttaa, mutta joutuukin vaan katsomaan sivusta mun itkiessäni tuskissani. Voi kun osaisin tarpeeksi vakuuttavasti kertoa, että oikeasti pelkkä läsnäolo auttaa eniten. Rauhoittaa, kun hän on siinä vieressä ja rauhoittaa mua ja painottaa, että vauvalla ei ole mitään hätää. Avuttomuuden tunne on silti kauheata, kun rakas ihminen kärsii [:(].
Me ollaan aina vähän väliä kaikenlaisissa arkisissa tilanteissa (ruokaillessa, nukkumaan mennessä, yms.) heitelty toisillemme ehdotuksia, millaisia sääntöjä ja tapoja sitten vauvan kanssa haluttaisiin. Tai että "tälleen ei sitten tehdäkään enää, kun vauva on syntynyt". Ollaan pohdittu, millaisia esimerkkejä haluamme lapsellemme olla. Mies nyt jo lukee joka ilta vauvalle iltasaduksi eri filosofien ajatuksia... maailmanrauhasta jne. Ja mä meinaan revetä nauruun siinä vieressä [:D][:D][:D]. Söpöähän se on, että mies haluaa ehdottomasti, että vauva tunnistaa myös hänen äänensä ja siksi pyrkii juttelemaan ja lukemaan jo nyt vauvalle mahdollisimman paljon. Höpsö miäs.
