Kesäkuu

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja mira88
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
äiti-suhteista:
Mulla ei esikoista odottaessa muuttunut millään tapaa ajatukset omaa äitiä kohtaan . . .
Mutta kun esikoinen syntyi, meistä tuli äidin kanssa vielä läheisempiä. Monesti kun miehellä oli ilta vuoroja menin  Turo-Eemilin kanssa  porukoille ! Ja viihdyttiin sielä koko ilta ! Äidin kanssa soitellaan joka päivä tai ainakin joka toinen päivä! siitä asti kun T-E syntyi ! Äidistä tullu paljon läheisempi, vaikka aina ollaan oltu tosi läheisiä . .
Oon aina voinut kertoa äidille ihan kaiken ja sanoa kaikkia asiat ihan suoraan !

Toista odottaessa;  mun porukat oli arvanneet. MEhän kerrottiin vasta  viikolla 15 että toinen tulossa. Mutta äiti oli arvannut heti melkein kun olin testin tehnyt . . . 

Nyt toisen odotuksen kohdalla mulle on tullut sellanen olo, että haluaisin asua lähempänä äitiä !
Ei meillä nytkään ole välimatkaa kun sen abaut 50km; mutta olisi ihanaa asua samalla paikkakunnalla. Saisin aina apua ja seuraa kun haluaisin; ja varmasti jopa silloin kun en halua :D
Kahden pienen kanssa kun tulee olemaan aika horioppia ;D
Mutta ei auta valittaa; kun itse on itsensä laittanut tähän tilaaan 
 
Höh, no mikähän mua vaivaa :D Meillä on äidin kanssa välimatkaa tasan kilometri :D Kolmisen vuotta oon omillani ollu, ja aina oon muuttanu korkeintaan kilsan päähän. Saattaisin kuolla jos pitäis muuttaa eri paikkakunnalle.
On vaan niin uskomaton tilanne kun oon vanhempieni iltatähti, varmaan sitten niin kauheen hemmoteltu ja rakastettu että tulee mietittyä tämmösiä eri tavalla.

Mä aattelin Jenni ihan samaa kuin mitä oot tehny, pienellä ikäerolla ne lapset kun tekee niin pääsee helpolla! ;) Ainakin siis sitten kun ne on niin isoja että pitävät huolta toisistaan. Eikös se niin mene että elämä alkaa 40-vuotiaana! En ehkä silloin enää haluaisi pitää huolta pienestä lapsesta :)
 
Musta taas tuntuu, että oon pikemminkin etääntynyt äidistä nyt raskausaikana, jos jotain. Sitä on miettinyt, että mitä omalle lapselleen haluaa, ja vaikka meidän äiti onkin ollut erinomainen äiti, niin minä haluan olla aika erilainen... olen ehkä kriittisempi äitini tekemiä valintoja ja arvoja kohtaan? Ja kyllä, tiedän, että minustakaan ei varmasti tule sellainen äiti kuin nyt visioin.

Äidin kanssa kyllä soitellaan tiiviisti ja käydään kylässä ja kerrotaan kuulumisia, mut nyt raskauteen en koe saaneeni häneltä minkäänlaista erityistä tukea... tai siis jos yritän avata keskustelua jostain kokemuksista tai tunteista joihin kaipaisi synnyttäneen naisen näkökulmaa, niin en kyllä sitä saa, ihan kuin hän ei kuulisi mitä puhun :) Esim. kun otin kerran esille, että tuntuiko hänestä koskaan raskausaikana että "mihin sitä on tullut ryhdyttyä", niin vastaus oli "no ei kyllä oikeastaan" ja keskustelu loppui siihen! Mutta siis muista asioista jutellaan edelleen yhtä lailla ja vauvasta on kyllä kiinnostunut. Mun tueksi ja turvaksi on muodostunut veljen vaimo.
 
Minttuliina: Mulla on aikalailla samanlainen kokemus omasta äidistä. Että ihan hirveästi ei sieltä tule tukea. En tosin ole oikein pyytänytkään mitään erityistä, joskus kysynyt jotain. Musta tuntuu, että äidillä on kriisi mummoutumisen yms. kanssa. Nyt viime aikoina on jotenkin terästäytynyt kyllä, kaiketi tajuaa että nyt alkaa olemaan h-hetki käsillä. Mutta ei mua varsinaisesti kyllä haittaa tämä tilanne, eiköhän se siitä kun vauva syntyy. Me vielä asutaan niin kaukana, että sekin vaikuttaa miten läheiset nuo välit ovat.

Huihai, mulla tosiaan viimeinen neuvolalääkäri takana. Oikein alkoi jännittää kun lääkäri sanoi, että tsemppiä synnytykseen ja nähdään sitten jälkitarkastuksessa! Apua... Vauva on asettunut pää alaspäin ja pää on jo melko syvällä ja alhaalla, mikä selittää jatkuvat kivut tuolla alapäässä. Ei ole mitään muita merkkejä siitä, että syntyisi, mutta lähtökuopissa jo ollaan!
 
Saigon, kauhia että siellä ollaan jo lähtökuopiossa ja oma synnytys tuntuu muka vielä niin kaukaiselta :D Perässä tullaan, näytä hyvää mallia! En minäkään koe ongelmaksi sitä "tuen puutetta", saan sitten tukea muualta. Oon varmaan itse luonut itselleni sellaisen roolin perheen vanhimpana tyttärenä, että minä olen se josta äidin ei tarvitse huolehtia, minä kyllä pärjään... ja olen sitten "heikko" ja tukea vaikka puolison ja joidenkin ystävien edessä. Mut sillä vaan tuota pohdin, kun monet sanoo että raskausaikana "kuuluu" lähentyä omaa äitiä, niin juu-ei... :D Onneksi tähänkään ei ole yhtä oikeaa tapaa.

Sitä mietin joskus, että pohtiikohan mies koskaan omaa isäsuhdettaan. Hänen isänsä oli ehkä sellainen aika "jäyhä" perussuomalainen isukki - siellä on välitetty ja huolehdittu toisista ehdottomasti, mutta mies ei esimerkiksi muista olleensa isän sylissä. Ja kun isästä on aika jättänyt jo vuosia sitten, ja mies on puhunut isästää toooosi vähän, niin mietin, että kelaakohan hän nyt itse isäksi tullessaan mitään omaan isäsuhteeseen liittyviä asioita. Senhän saisi selville kun kysyisi ;) Ollaan kyllä jo ennen raskaaksi tuloa puhuttu, et meillä kyllä sitten on lapset sylissä (ja meillä on luontevasti hoitolapsetkin miehen sylissä!), ja jos ei heti alusta pitäen opetella sanomaan ääneen sitä että lasta rakastetaan, niin ei se luontevaksi sitten teini-iässä muutu... itse asiassa "kasvatusta" on pohdittu ehkä vähemmän nyt raskausaikana kuin aiemmin, nyt keskittyy ajatukset siihen että miten se vauveli saadaan tuolta ulos ja miten se pidetään hengissä ensimmäiset kuukaudet :D

Olis mennyt aika pahasti off the topic jos tässä olisi joku erityinen topic!
 
Mä oon huomannu täällä, että oma mies kyllä miettii tahtomattaan tällä hetkellä suhdettaan vanhempiinsa! Ei se sitä myönnä, mut aina välillä alottaa keskustelun siitä, miten hänen isänsä ei oo ollu "isä" lapsilleen koskaan.. Siis semmonen työnarkomaani kuulema, mitä on vieläkin.. Ilmeisesti myös mietityttää oma tuleva isyys.. Mikä on tottakai hyvä asia, kunhan päästäis sen ajatuksen ulos useemmin ja sanois ääneen.

Yllättävän paljon ajatuksia niillä miehillä on myös siellä yläpäässä vaikkei aina uskois! ;)
 
Mä kuulun tähän joukkoon joilla läheiset välit äidinkanssa. Olemme aina olleet läheisiä ja keskustelleet asiasta kuin asiasta, hän on minun elämäni suurin tukipilari ollut aina. Mulla on aina ollut läheiset välit minun koko perheeseen, sisaruksista läheisin minulle on isosisko. Jokapäivä äiti soittaa tai laittaa viestiä ja pari kertaa viikossa kyläillään joko ne se tulee meille tai me ajellaan sinne,välimatkaa mun vanhempien luo on 50Km. ja sisarusteni luo reilu 30Km. Sunnuntait on meidän perheen yhteinen päivä kun kaikki sisarukset mennään perheineen vanhempieni luo,laitetaan ruokaa ja vietetään koko päivä siellä :) välimatka ensivuonna lyhenee koska olemme rakentamassa tai ostamassa taloa sieltä suunnilta,emme ole päättäneet vielä rakennutetaanko talo vai ostetaanko :)

Keskiviikkona olisikin sitten labrat keskussairaalalla ja torstaina polille taas tiirailemaan ultralla pikkuista emoticon
 
jossunen joo niinhän se, että on rankkaa tulee olemaaan sen ensimmäisen vuoden kaksi!
Mutta sitten helpottaa, ovat hyvät kaverit  ja viihtyvät keskenään. 

Kyllä meidänkin lapset on tehty kun tämä prinsessa maailmaan syntyy.
Sitten täytyy vaan keksiä joku  helppo ja hyvä ehkäisy.

Meillä kans mies monesti miettii ja vertailee omaa isäänsä itseensä.
Mieheni isä ja äiti ovat eronneet kun mies ja hänen sisarukset olivat pieniä. 
JA isä ollut aina kova ottamaan alkoholia ja on edelleen . . . 
Ei ole ollut oikeasti isä.
Edelleenkin miehen isä tekee näitä tyhjiä lupauksia:
"tulen käymään"
"tulen synttäreille" jne. . . 
Mutta mä olenkin miehelleni sanonut, että jos jättää mun lapseni synttäreille tulematta, niin ihan turha enään koskaan odottaa kutsua.!
Ristiäisiin onneksi tuli . .  
Mies oli kyllä aivan samaa mieltä. .  

Mun omat vanhemmat on myöskin eronneet kun olin vauva. 
Olen ollut aina äidin kanssa ja sana isä on mulle aivan vieras. . . 
Isänpäivänä tein aina kortin paapalle.
Eikä biologinen isäni ole koskaan ole ollut minuun missään yhteydessä.
Ja nyt kun itselläni on lapsia, en halua, että se saa tietää heistä mitään.
Se tietää kyllä, että  meillä on poika, mutta ei tiedä nimeä, eikä tiedä, että 
on toinen tulossa. Ja koskaan en anna sen lapsiani tavata .. . 
Se on tosi pitkä tarina; mutta niin vain parempi kaikille . . .

Äitini meni uudelleen naimisiin kun olin 8 vuotias.
Äidin uutta miestä en ole koskaan isäksi kutsunut; koska se sana ei vain sovi suuhuni. Mutta kyllä häntä pidän "isänä" enemmän kun biologista isääni koskaan . .
Ja kyllä Turo-EEmilille puhun äidin  miehestä, että paappa. enkä paappa puoli . . .
Vaikeita asioita . . .

Joskus jouduin sen kaiken kertomaan omille lapsilleni; koska haluan kuitenkin, että
he tietävät biologiset juurensa . . .



USkon että senkin takia minulla ja äidilläni niiin läheiset välit kun ollaan oltu kahdestaan niin kauan ja mä olen ollut äidille se syy miksi jaksaa ja jatkaa eteen päin kun  biologisen isän kanssa tapahtui mitä tapahtui . . .
Ja lisäksi uskon, että kunmun äitini niii nuori, niin ollaan aina voitu jutella kaikesta. Ja hän aina ymmärtää. .
Äitini oli 39 vuotias kun tuli mummoksi viime kesänä !KYLLÄ! nuori mummo; mutta on enemmänkin kuin otettu mummon roolistaan! 
 
Likan syntyessä muistan maatessani hormoonimyrkyssä ja kuoleman väsyneenä sängyssä, että haluan mennä kotiin äidin helmoihin...miten ikinä kykenen hoitamaan tuollaista rääpälettä ja samaan syssyyn myös mietin, etteihän likalla ole "ketään muuta" kuin me, että minä olen se tärkeä ja viimeinen ihminen loppujen lopuksi likalle, johon pitää voida luottaa ja turvata... Tämä ajatus tuntui aluksi pelottavalta, koska mulla ei ollut likan syntyessä sitä "TÄÄ ON MUN" -tunnetta. Mullahan on ollu oma äiti aina. Synnytyksen jälkeen oma äiti oli kyllä ainoa ihminen, johon silloin luotin täysillä. Mun vanhemmat tuli meille parin vkon kuluttua synnytyksestä ja sain ensimmäisen kerran nukuttua kunnolla ja siitä se ylämäki alkoi . Nykyään edelleen luotan 100 % vain häneen, koska meillä on sama tyyli hoitaan likkaa jne. Jopa omaan isääni luotan enemmän kuin appiukkoon. Lienee normaalia. Aikasemmin jo olikin puhetta, että äitini tulee tänne lasketunajan aikoihin hoitamaan likkaa. Toisaalta olisi TODELLA hyvä, että vauva syntyisi sillon likan kannalta hänet voi surutta jättää kotiin, mutta toisaalta hirvittää jos mutsista kääriytyy synnytyksen alkaessa todellakin joku hoitaja (minua kohtaan), ja vieläpä sellainen hoitaja joka ärsyttää mua enemmän 100 jänistä .

Ai hurja Jenni90, jännää kun ajattelee, että äitis on mua vain pari vuotta vanhempi, ja kun ittestä tuntuu just oon vasta ohittanut teini-iän. Mä muistan kun mun pikkuveli syntyi ja äiti oli silloin 38v eli saman ikäinen kuin minä nyt, ja hän tuntui silloin ikälopulta silloin emoticon . Joo ajat muuttuu ja tää on nykypäivää
 
Huomenia vain :)

Ai mä en olekaan wanhin vaikka kovasti oon niin väittänyt ;D Annel mua pari vuotta vanhempi.
Jännä tuo että tosiaan joillain (nuorina lapsensa tehneillä) se elämä tavallaan vasta alkaa nelikymppisenä, me taas miehen kanssa ollaan viiletetty vapaina kahden kesken, kavereita on paljon nähty, keritty matkusteleen, viihdytty baareissa tähän mennessä yms. yms...ja nyt tämä tenava tulee ja mullauttaa meidän rutinoituneen elon ihan uusille urille. Tämä on hyvä asia, uskoisin. :o)  Johan tässä ehkä liiankin samaa uraa muuten mennä köröttelis!

Äitiin mulla on silleen muuttunut vähän suhde, että nyt ymmärtää häntäkin paremmin, ja tajuaa sen suojelevaisuuden yms. mikä on itseä aikoinaan ärsyttänyt, että hölmö mutsi; jätä mut rauhaan, osaan pitää itsestäni huolen! Tottakai äidit aina huolehtii...ei sitä lapsena/teininä ymmärrä silleen.

Moni tosiaan nyt jo ihan lähtökuopissa vaavin kanssa, jännää jännää...  
Meiän vaavi ei ole edes kiinnittynyt vielä, vahvistuu koko ajan fiilis että yliaikaiseksi menee. Viime yönä näin tooodella outoja imetysunia, täytyykin laittaa tuonne uniin se, hoh. :P

Tällä viikolla tutustuminen synnärille, ja sairaalassa tarkemmat labrat jotka sitten kuulen kun lääkärille menen ensi viikolla - vikaa kertaa silloin minäkin.
 
Nyt täytyy sanoa ja korjata 
vaikka me nuorena tehdäänkin midän lapset; niin me todellakin ollaan ehditty mennä vaikka kuinka ja paljon !
Ollaan kierretty kaikki baarit kyllästymiseen asti, ollaan matkusteltu ja nähty maailmaa ja tehty jos  jotakin !

Ja se, että on lapsia ; eihän se meinaa, että  ei saisi/voisi  mennä, matkustella, reissata ja olla niin ku ennenkin ? 
Ei meillä ainakaan. Samalla tapaa me mennään ja Turo-Eemil on mukana ! 
Nytkin ollaan vaaraamassa thaimaan matkaa talveksi; kun jouduimme edellisen matkan perumaan koska lähtö olisi olllut elokuun 2 päivä . . . 
Meillä lapset tulee tottakai mukaan !
Ainoa mikä on jäänyt; on se ryyppääminen. Mutta ollaan saatu elämäämme jotain paljon parempaa ja ihanempaa ja ennen kaikkea jotain pysyvää! <3

Mäkin olen aina halunnut lapset nuorena ja onneksi luoja niin soi . 


Mutta kun on nuori äiti; monesti saa kaupungilla katseita " ompas tuoki nuori ja sillä tenava" - tuohon tyyliiin. . . 
 mutta kun ei sitä vanhemuutta iässä mitata. Kun ei mitään muutakaan.
Joku 15 vuotias on paljon kypsempi ja parempi vanhempi kuin esimerkiksi  joku 40 vuotias. . . . 
 
Nyt ollaan täälläkin sitten virallisesti mammalomalla.
Olo olisi muuten erinomainen mutta hemmetti kun edellisestä flunssasta selvittiin niin eiköhän kuuden terveen päivän jälkeen alkanut uusi flunssa! Taas niistellään joka sekunti. Blaah! No eiköhän se tästä taas mene pois. Sukkapuikkokipuja on alkanut olemaan silloin tällöin mutta supistuksia ei edelleenkään kertaakaan. Alkaa varmaan vasta sitten kun on jo tosi paikka. Perjantaina mennään vikan kerran neuvolalekurille ja katsotaan onko pienokainen pysynyt pää alaspäin. Oli viime neuvolassa pari viikkoa sitten jo aika alhaalla niin eiköhän siellä olla samassa asennossa. Kovasti liikuskelee ja punkee kylkiluiden alle.Liikkeet jopa tekee kipeää välillä mutta ainakin tietää, että kaikki on todennäköisesti hyvin kun liikkuu niin paljon. Turvotuksia ei tullut edes noilal helteillä mistä olin tosi positiivisesti yllättynyt.
Kotona alkaa olemaan kaikki valmista pienelle. Pinnasänky pitää vielä hakea sukulaisilta mutta äitiyspakkauksen laatikko on jo pedattu valmiiksi. Kuumemittaria, itkuhälytintä ja rintapumppua mietitään vielä mutta nekin saa kyllä sitten kun vauva on syntynyt. Eiköhän nekin tässä vielä tartu jostain kaupasta mukaan ennen laskettua aikaa.
 
Täällä ihmetellään kovasti nyt omaa oloa. Pakko tulla tänne purkamaan kun ei tuosta ukosta ole paljoakaan apua. Ihan järkyttävä paineen tunne tuolla alhaalla, nivuset huutaa kun tulessa olis samoin alaselkä. Muutama supistus tullu nyt tunnin aikana. Ikinä ei ole olo ollut vielä näin kipiä. :(
 
Jokainen saa lapsensa juuri hänelle oikeaan aikaansa. JOS lehmäkin lentäis, ja mä voisin hieman muuttaa aikaa ja tehdä lapset aikaisemmin, MUTTA kun en ollut tavannut tätä mun miestäni kolmekymppisenä, NIIIIN tilanne on nyt tämä .

Meillä on nyt keittiöremppa valmis!!! Eilen klo 21,30 lähti sähkäri ja nyt odottelen inspistä, että lähtisin niitä miljoonia ja taas miljoonia laatikoita purkaman kaappeihin ja etsimään tavaroille sitä oikeaa paikkaa. Mä olen niin poikkiväsynyt, että oikeesti tekis mieli vaan ottaa päikkäreitä. Edelleen yöllä mulla menee kierroksilla ja herään jokaiseen ääneen mitä likan suunnalta kuuluu. Mä oikeesti jopa ajattelin, että menen evakkoon toiseen huoneeseen yksin nukkumaan, että saisin tätä vajetta purettua jkv.
 
äitisuhteesta:
meillä äidin kanssa ihmeen lämpöiset välit vaikka onkin mut saanut vasta 45-vuotiaana ja nykyään yli 70-v. Edelleen jaksaa touhuta ja meijän esikoinen olikin hänellä hoidossa ennen kuin n. 3-v:nä meni päivähoitoon.
Esikoisen synnyttyä meillä oli juuri keittiöremontti aivan totaalisen kesken, oltiin sovittu että asustellaan porukoilla evakossa 2 vkoa joka lopulta kaikenj kaikkiaan veny melkein 2 kk. Onneksi niillä iso huusholli ni sai ihan rauhassa olla ja sai nukuttua kun joku mummu oli käynyt vaivihkaa hakemassa itkeskeleän muksun aamulla ja hoitanut aamuhommat.
Toisaalta kaikkien vatsavaivojen jne kanssa oli lohduttavaa kun äitini 6 lapsen äitinä sanoi et hei älä huolehi tuo ja tuo on ihan normaalia ja kokeillaas tällästä ja tällästä konstia =)

Eilen luulin sitte tositoiien alkaneen kun koko iltapäivän ja alkuillan supisteli aikas kipeästi, vihlo lonkkia ja alaselkää. Myöhemmäs iltaa / yötä kohti alkoi sitte supistelemaan ihan todenteolla. Alkoi edestä keskeltä vatsaa, supistuksen voima lissäntyi ja lopulta siirtyi selän puolelle. Kestoiltaan n. 30-45sek. puolentunnin / tunnin verran supisteli sellai säännölllisesti 4 min välein. Ei yhtään mukavaa pohtia ja mähkiä kotosalla että öhm.. otanko nyt yhteyttä jonnekin vai otanko ihan iisisti ja odottelen.. Toisaalta sellai pieni kauhun tunne kun ajattelee et rv on 36+3.. ja ukko ei ymmärrä yhtään mitään naureskelee vaan vieressä et varmaan huomenna sun pakattava sairaala kassi emoticon .

Sit alotin sellasen spurtin et laittelin vaavin hoitopöytiä valmiiksi ja viikkailin vaatteita laatikkoon, petiä petailin jne ni vissiin säikähti mukula ku loppu supparit siihen.emoticon
Tänään ollu sit aamupäivän ihan rahalliset tuntemukset, nyt kun istuskelee hetken aikaa ni käy taas alaselkää juilimaan, joskaan ei supistele.

Että sellasta täällä päin...
 
Nappuliini: En tarkota kuulostaa  töröltä, mutta toisaalta lohduttavaa et jollain muullakin ihmeteltävää tän maha-asukin kanssa ja oman olon... Miinkälai vointi sulla muutoin on?.. helpottaako paine jos liikkuu tai onko jossain asennossa enemmän painetta?
 
Jenni, juu siis en meinannutkaan että ois jotenkin huono tehdä lapset nuorena, tai ettei kerkiäis mennä ja riekkua, varmasti on hyväkin että tekee!! Mun äiti sai mut tasan 20v vanhana, musta on kiva että meillä on niin pieni ikäero ja viihdytty hyvin yksissä. :) Siihen mä en koskaan tule pääsemään, paljon isompi ikäerohan tässä tulee olemaan. Mutta tarttee koittaa vaan pysyä edes sopivasti lapsenmielisenä...heh.
Tää vaan meidän kuvio, että nyt saadaan se lapsi täytenä yllätyksenä kun 40 jo lähenee, ja meille se sopii alkujärkytyksen jälkeen enemmän kuin hyvin.Ravistelee tosiaan ihan hyvällä puhurilla tätä eloa. :) Tuli vain tuosta mieleen, kun oliko se nyt jossunen joka asiaa pohdiskeli aiemmin.
Ja veikkaan, että jossain vaiheessa muakin harmittaa ettei ole sitä lasta aiemmin yritetty...ei tässä nuorruta enää, ei. :-)  Tosin en ehkä ois aiemmin pystynytkään raskautua vaikka oltais päällämme seisty ja yritetty, ehkä mun kropalla tosiaan vei näin monta vuotta toipua taudista ja sytostaateista, koska eipä meillä mitään ehkäisyjäkään ole liki 10 vuoteen ollut. Mulla todettiin se Hodgkin kun olin 22v, ja siitä alkoi rankat hoidot. Sitä ennen tauti oli tietty tehnyt oireettomana tuloaan ties kuin pitkään...jotkut tekee parikymppisenä tenavat, meikä koitti pysyä hengissä - ei ollut valinnanvaraa.

Sininentuuli, kiva että teillä äitisi kanssa hyvät välit, ja että joku saanut periaatteessa noinkin korkealla iällä onnistuneesti muksun. :)  Katselin, että vuonna 2009 Suomessa vanhin synnyttäjä oli 52-vuotias, aikamoista jo etten sanois... :O Ja vanhasta Kaksplussasta taas luin 34-vuotiaasta isoäidistä, huhhei. :) Kukin tavallaan ja omalla rytmillään. emoticon
 
Sininentuuli: Juu kyllä ei oikein muuta ole ollutkaan kun kovasti ihmeteltävää. Joka päivä olo käy tuskasemmaks ja tuskasemmaksi. Kävelemisestä ei tuu oikeen mitään kovien selkäkipujen takia ja on päiviä kun mies saa kannella pitkin taloa kun en vessaankaan pääse itse. Paine ei oikeastaan helpota missään asennossa mutta jos istun tuollaisessa mekanismi nojatuolissa niin että siinä on se jalkatuki ylhäällä tuntuu paine vaan pahemmalta.
Onneksi nyt viikolla on aika TAYS:siin (TAAS) joskos siellä saisi asioille hiukan selkeyttä ja keksittäisiin jotain tuon selän kanssa
 
jossunen  sama täällä, eli varmaan kuolema tulisi jos tarvis muuttaa äidistä kauas meillä oli eka vajaa 100 metriä etäisyyttää ja nyt joku 4km..   PikkuSisko muutti samantien 180 kilsan päähän meistä. hullu akka.     meidän äiti on aina ollu vähän sellanen omanlainen Äiti, jonka ymmärtää vasta nyt kun miettii, mutta paras Äiti kuitenki... Nyt tää mun raskaus on saanu sen tajuaan että ''hei mun tyttö on aikuinen ja musta tulee mummu'' meiningillä...   totes vaan siihen että ''en sitten kerenny täyttää 40 v ku mummuks tulin''
 
Moi kaikille! Mä oon taas ollu laiska enkä oo tänne kirjotellu mutta nyt lukasin kaikki kesäkuun kuulumiset. Aika kärvistelyähän tää loppu meille kaikille on eikä auta vaan ku kestää. Kaveri sai just eilen pojan ja toiselta odotan kuulumisia minä hetkenä hyvänsä. Oma olo rupee olemaan todella kärsimätön. Mieli on kuitenki korkealla ja uskon että kaikki menee niin ku pitääki. Torstaina on viiminen neuvolalääkäri, mikä tosin on pari viikkoa myöhässä mutta mielummin käynkin nyt ihan lopussa josko kuulisin hyviä uutisia. Synnytystä ootan ku mitäkin reissua. :D

Mä oon kans aina toivonu nuorena lapsia ja tähän pieneen ikään mennessä oon kerenny viettää nuoruutta ihan tarpeeks. Oma perhe on ollu aina mun suurin haave ja näin ollen aattelen lapsen jonkunlaisena jatkumona. Elämä ei todellakaan tyssää siihen vaan jatkuu se ihana lapsi mukana. Näin kaiken pitikin mennä ja toivottavasti myöhemmin saan lisääkin tenavia.

Mulla on äärimmäisen lämpimät välit äidin ja koko muun perheen kanssa mutta en sit tiiä onko se raskauden myötä enää voinu syventyä. Ennemminki ehkä hyvät välit on tuntunu nyt aiempaakin tärkeemmältä. Mulla tosin asuu vanhemmat ja kaikki sisarukset monen tunnin ajomatkan päässä joten käytännön apua niiltä ei arkeen saa. Uskon kuitenkin että kun on vahvat taustajoukot niin sekin jo on iso apu ja ilo. Ei mua kyllä etukäteen huoleta että hyvin omillaan tullaan vauvan kanssa olemaan. Eiköhän asiat jotenki aina järjesty. :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top