Kyllä tuo keskenmenon pelko hiipii aika ajoin mieleen. sitä yrittää vaan sysätä sen sinne jonnekin, missä aurinko ei paista ja koittaa olla luottavaisin mielin.
Eilen miehen kanssa puhuttiin juuri näistä etapeista mitkä toisi vähän mielenrauhaa: ensin ar-ultra, no se meni hyvin seuraava on sitten se kun alkaa sydänäänet kuulumaan, ja sitä harmittelin kun ei kyllä tämän rasvakerroksen ja näiden viikkojen kanssa vielä välttämättä kuulukaan jos nyt edes neuvolassa suostuu kokeilemaan ja sittenhän olisi np ultra, sitten kun siitä päästäisiin voisi odottaa että syke kuuluisi jo kasvun myötä ja ne liikkeet jossain vaiheessa kun tarpeeksi pitkällä. Mutta pitkä on matka vielä ja yksi virstanpylväs kerrallaan se on eteenpäin mentävä. Olisihan se kiva jos voisi kömpiä jonnekin pesään kuin karhu ja odottaa siellä kevättä niin olisi jo paljon pidemmällä.
Kovin jännittynein mielin olemme molemmat ja mulla mies on kyllä korvaamaton tuki ollut näiden mun pelkojen ja painajaisten kanssa ollut. Ja yrittää minut nyt pitää mahdollisimman rauhallisena ja stressivapaana (ei ehkä ihan o mennyt putkeen, mutta suloista että yrittää) Eilen taas puhuttiin kaikenlaisia sitten kun juttuja ja vähän pitää meidän rauhoittua niiden kanssa, mutta ei sillekään voi mitään että ajattelee jo kuitenkin tulevaa ja onhan tämä nyt niin jännittävää.
Yksi mikä nyt on helpottanut niin on alkanut oppimaan noista oireista ja jokaisesta pienestä nipsaisusta ei ole seinille hyppimässä. Nuo krampit yms on huomannut johtuvan hyvin usein huonosta asennosta tai mulla ainakin väsymys tekee oloja aika paljon.
