IVF/ICSI-HOIDOT 2022

Hei, ensimmäistä kertaa tänne kirjoittelen kun on sellainen olo että vertaistuki olisi tarpeen. Ollaan miehen kanssa yritetty 9/21 asti hoidoilla lasta joka ei ota kuuluakseen.

Neljä ICSI:tä tehty, nyt viisi siirtoa saatu aikaan (kahdesta ensimmäisestä yksi siirto kummastakin, kolmannesta kaksi ja nyt neljännestä yksi takana ja kaksi alkiota pakkasessa). Tänään kävin neljännen hoidon ensimmäisen PASsin takia verikokeessa ja negaahan sieltä tuli, niin kuin aina. Kahdesti on tullut lievä kemiallinen, oikeaa plussaa ei koskaan.

Mutta olen ihan loppu ja toivoton. Miten tätä jaksaa? Kuinka monta kertaa minun pitää vielä kerätä mielen sirpaleet lattialta ja yrittää liimata itseni jotenkuten kasaan? En tiedä kuinka paljon tätä enää jaksan. Tuntuu että kaikilla muilla vain onnistuu ja meillä on koko elämä pelkkää paskaa.

Tiedän ettei se nyt ihan mene niin, mutta hirvittävän voimakkaita tunteita nämä ovat. Välillä suorastaan pelottaa mitä kaikkea omassa päässä liikkuu. Osaisiko joku valaa tähän tunneliin yhtään toivoa? Enkä nyt tarkoita tarinoita siitä miten pitkän yrityksen jälkeen se lapsi on tullut koska niitä on kyllä kuultu. Se ei tarkoita että meille tulisi vauva.
Meillä hoitopolku ei ollut noin pitkä, mutta itse koin silti psykoterapian todella hyödyllisenä. Auttoi tosi paljon kestämään sitä jatkuvaa epävarmuutta ja pettymystä. Paljon voimia!
 
Meillä hoitopolku ei ollut noin pitkä, mutta itse koin silti psykoterapian todella hyödyllisenä. Auttoi tosi paljon kestämään sitä jatkuvaa epävarmuutta ja pettymystä. Paljon voimia!
Kiitos paljon kun vastasit! Huomasin että muutkin olivat käyneet reagoimassa edelliseen viestiini, kiitos siitäkin.

Olen terapiaa miettinyt mutta se hoitoon pääsyn kesto pelottaa. Jos nyt aloittaisi niin nopeammin pääsisi, mutta en ole jaksanut/pystynyt siihen lähtemään. Jos tässä lopullisesti lapsettomaksi jää tässä suhteessa niin sitten ehdottomasti pitää mennä.

Olen myös työterveyden kautta käynyt psykologilla aina välillä juttelemassa, mutta heistä huomaa etteivät he tiedä näistä lapsettomuusasioista paljoakaan. Sen sijaan että pääsisi puhumaan siitä miltä tuntuu joutuu selittämään mitä niissä hoidoissa tapahtuu, ja loppukaneetti suurinpiirtein on että no lääkäri on sitä mieltä että teillä on vielä toivoa niin älä sure! Mikä ei auta :D.

Voimia kaikille näiden hoitojen kanssa kamppaileville, on tämä kyllä yhtä helvettiä.
 
Äh, pitäskö testata ennakkoon vai ei? Testipäivä tosiaan perjantaina, mut nyt malttamattomana mietin että uskaltaisiko jo testailla vai pitäisikö vain malttaa?

Miten te ootte tehny? Jos oon ymmärtäny oikein, niin aika kahtiajakautunutta porukkaa täällä himotestaajat vs. virallisen testipäivän testaajat 😄😄
 
Äh, pitäskö testata ennakkoon vai ei? Testipäivä tosiaan perjantaina, mut nyt malttamattomana mietin että uskaltaisiko jo testailla vai pitäisikö vain malttaa?

Miten te ootte tehny? Jos oon ymmärtäny oikein, niin aika kahtiajakautunutta porukkaa täällä himotestaajat vs. virallisen testipäivän testaajat 😄😄
Ihan omasta uskalluksesta varmaan kiinni :D. Itse testailin parissa ekassa siirrossa ennakkoon, sen jälkeen en ole uskaltanut - mieluumin ottanut sen pahan olon sitten kerralla eikä pitkittänyt. Toivottavasti sulla tulee toivottu plussa! :red-heart:
 
Kiitos paljon kun vastasit! Huomasin että muutkin olivat käyneet reagoimassa edelliseen viestiini, kiitos siitäkin.

Olen terapiaa miettinyt mutta se hoitoon pääsyn kesto pelottaa. Jos nyt aloittaisi niin nopeammin pääsisi, mutta en ole jaksanut/pystynyt siihen lähtemään. Jos tässä lopullisesti lapsettomaksi jää tässä suhteessa niin sitten ehdottomasti pitää mennä.

Olen myös työterveyden kautta käynyt psykologilla aina välillä juttelemassa, mutta heistä huomaa etteivät he tiedä näistä lapsettomuusasioista paljoakaan. Sen sijaan että pääsisi puhumaan siitä miltä tuntuu joutuu selittämään mitä niissä hoidoissa tapahtuu, ja loppukaneetti suurinpiirtein on että no lääkäri on sitä mieltä että teillä on vielä toivoa niin älä sure! Mikä ei auta :D.

Voimia kaikille näiden hoitojen kanssa kamppaileville, on tämä kyllä yhtä helvettiä.
Meidän piti myös alkaa henkisesti valmistautua siihenkin vaihtoehtoon, että lapsettomiksi jäädään, kun paljastui ekan IVF-yrityksen surkea vaste lääkkeisiin. Tuolloin saatiin ihan julkiselta puolelta keskusteluaika asian käsittelyyn, en nyt muista mikä kyseisen henkilön titteli oli, mutta joka tapauksessa teki yhteistyötä lapsettomuuspolin kanssa. Myös työterveyden kautta kävin itsekin psykologin juttusilla. Hän oli tehnyt aiemminkin töitä lapsettomuudesta kärsineiden kanssa joten sinänsä tunsi kuviot, mutta vähän kyllä loukkasi kun mm. rinnasti meidän tilanteen sekundäärisestä lapsettomuudesta kärsiviin (en siis mitenkään halua väheksyä sekundäärisesti lapsettomia, mun päässä se vain on eri asia kuin jäädä totaalisesti ilman lasta).
 
Meidän piti myös alkaa henkisesti valmistautua siihenkin vaihtoehtoon, että lapsettomiksi jäädään, kun paljastui ekan IVF-yrityksen surkea vaste lääkkeisiin. Tuolloin saatiin ihan julkiselta puolelta keskusteluaika asian käsittelyyn, en nyt muista mikä kyseisen henkilön titteli oli, mutta joka tapauksessa teki yhteistyötä lapsettomuuspolin kanssa. Myös työterveyden kautta kävin itsekin psykologin juttusilla. Hän oli tehnyt aiemminkin töitä lapsettomuudesta kärsineiden kanssa joten sinänsä tunsi kuviot, mutta vähän kyllä loukkasi kun mm. rinnasti meidän tilanteen sekundäärisestä lapsettomuudesta kärsiviin (en siis mitenkään halua väheksyä sekundäärisesti lapsettomia, mun päässä se vain on eri asia kuin jäädä totaalisesti ilman lasta).
Mä puolestani romahdin kerran inseminaation yhteydessä kun olin toimenpiteessä, olin tosi itkuinen, enkä vaan saanut sanotuksi oikein mitään. Silloin mulle tarjottiin HUSilta sairaalapapin käyntikorttia, jos oisin halunnut jutella asiasta. Se tuntui erikoiselta, mutta on itseasiassa ollut toistaiseksi ainoa kerta kun on tarjottu minkäänlaista apua tsemppitoivotteluiden sijasta! Eikä tätä pidä ottaa mitenkään väärin, husin henkilökunta on ollut todella ihania tähän asti, mutta on yllättänyt se miten yksin näiden asioiden kanssa jää henkisellä puolella!
 
Meillä tosiaan se 11v lapsettomuutta takana ja suurin apu on ollu puhuminen. Mä oon puhunu siitä myös somessa (useampi tuhat seuraajaa), koska koen, että jos puhun siitä ja kerron sen muille, kukaan ei esitä loukkaavia kysymyksiä tms. Haluan puhua aiheesta myös siksi, että siitä puhutaan niin vähän ja ihmiset ei jotenki ymmärrä, että miksi perhesuunnitelmien uteleminen on loukkaavaa ja muutenkin henkilökohtainen asia.

Lisäksi asiasta puhuminen auttaa saamaan ymmärrystä (valitettavasti ei ihan aina) ja tukea. Mutta jos ei halua lähipiirille puhua niin ammattiauttajat on sitä varten. Toivottavasti avun piiriin pääsis tulevaisuudessa helpommin. Paljon voimia ja tsemppiä asian käsittelyyn❤️
 
Mä puolestani romahdin kerran inseminaation yhteydessä kun olin toimenpiteessä, olin tosi itkuinen, enkä vaan saanut sanotuksi oikein mitään. Silloin mulle tarjottiin HUSilta sairaalapapin käyntikorttia, jos oisin halunnut jutella asiasta. Se tuntui erikoiselta, mutta on itseasiassa ollut toistaiseksi ainoa kerta kun on tarjottu minkäänlaista apua tsemppitoivotteluiden sijasta! Eikä tätä pidä ottaa mitenkään väärin, husin henkilökunta on ollut todella ihania tähän asti, mutta on yllättänyt se miten yksin näiden asioiden kanssa jää henkisellä puolella!
Tätä muuten joku kehu facebookin puolella, että sairaalapappi on erittäin hyvä keskusteluapu, vaikka ei uskoisi itse mihinkään! Mutta papit on yleensä todella hyviä kuuntelijoita ja varmasti työssään kohdannut isoja katastrofeja kokeneita ihmisiä.
 
Äh, pitäskö testata ennakkoon vai ei? Testipäivä tosiaan perjantaina, mut nyt malttamattomana mietin että uskaltaisiko jo testailla vai pitäisikö vain malttaa?

Miten te ootte tehny? Jos oon ymmärtäny oikein, niin aika kahtiajakautunutta porukkaa täällä himotestaajat vs. virallisen testipäivän testaajat 😄😄
Mä oon aina testannu ennakkoon. Mä olin maailman onnellisin meijän ekan siirron kemiallisesta, kun lapsettomuutta niin kauan takana eikä ikään oo raskaustestis näkyny minkäänlaista viivaa. Mun mielestä se oli positiivista, että edes jotain tapahtuu. Mutta tietty nää on näitä, että kaikki suhtautuu eritavalla☺️
 
Mä oon aina testannu ennakkoon. Mä olin maailman onnellisin meijän ekan siirron kemiallisesta, kun lapsettomuutta niin kauan takana eikä ikään oo raskaustestis näkyny minkäänlaista viivaa. Mun mielestä se oli positiivista, että edes jotain tapahtuu. Mutta tietty nää on näitä, että kaikki suhtautuu eritavalla☺️
Voin myös yhtyä tähän. Sain toisen alkion kohdalla viikko siirron jälkeen yhden haalean haamun ja siihen se jäikin. Jos en olisi testannut, en olisi koskaan saanut tietää, että jotain sentään yritti tapahtua, mikä antoi itselleni toivoa, ja oli täten paljon myönteisempi kokemus kuin jos pelkkä nega olisi sitten tullut virallisen testin aikaan. Lisäksi itse koen, että pettymys on helpompi ottaa vastaan palasissa, kun se kaikki jännitys ja odotus ei kulminoidu vain siihen yhteen hetkeen. Toki tässä ihmiset eroavat paljon toisistaan.

Oli myös kiinnostavaa havainnoida millaisia oireita kiinnitymiseen liittyi verrattuna negakiertoon, vaikka toki ensioireet voivat olla ihan erilaisia eri raskauksissa samallakin ihmisellä tai jopa täysin oireettomia.
 
Jännä, millä perusteella määräävät kelle mitäkin. Viimeksi tosiaan tammikuun siirrossa ihmettelin miksi annostus on pienempi kuin marraskuussa, ja silloin sanoivat että juuri oli muuttunut ohjeistus. Nyt tähän seuraavaan hoitoon lääkäri kirjoitti Cyclogestia 400mg x 2 eikä Lugesteronia, mutta sehän on kai samaa kamaa.
Mulle HUSilla just sanottiin, että Lugesteronia tuoresiirrossa 3 x 200 ja PASissa 2 x 200. Jostain syystä punktion jälkeen tarvitaan isompi tuki.
 
Mulle HUSilla just sanottiin, että Lugesteronia tuoresiirrossa 3 x 200 ja PASissa 2 x 200. Jostain syystä punktion jälkeen tarvitaan isompi tuki.
Itsellä oli hussissa jo insseissäkin 3 x 200 g lugeja viime kesänä🤔 Toki myös loppukierron tiputtelua, mihin se auttaa.
 
Hei, ensimmäistä kertaa tänne kirjoittelen kun on sellainen olo että vertaistuki olisi tarpeen. Ollaan miehen kanssa yritetty 9/21 asti hoidoilla lasta joka ei ota kuuluakseen.

Neljä ICSI:tä tehty, nyt viisi siirtoa saatu aikaan (kahdesta ensimmäisestä yksi siirto kummastakin, kolmannesta kaksi ja nyt neljännestä yksi takana ja kaksi alkiota pakkasessa). Tänään kävin neljännen hoidon ensimmäisen PASsin takia verikokeessa ja negaahan sieltä tuli, niin kuin aina. Kahdesti on tullut lievä kemiallinen, oikeaa plussaa ei koskaan.

Mutta olen ihan loppu ja toivoton. Miten tätä jaksaa? Kuinka monta kertaa minun pitää vielä kerätä mielen sirpaleet lattialta ja yrittää liimata itseni jotenkuten kasaan? En tiedä kuinka paljon tätä enää jaksan. Tuntuu että kaikilla muilla vain onnistuu ja meillä on koko elämä pelkkää paskaa.

Tiedän ettei se nyt ihan mene niin, mutta hirvittävän voimakkaita tunteita nämä ovat. Välillä suorastaan pelottaa mitä kaikkea omassa päässä liikkuu. Osaisiko joku valaa tähän tunneliin yhtään toivoa? Enkä nyt tarkoita tarinoita siitä miten pitkän yrityksen jälkeen se lapsi on tullut koska niitä on kyllä kuultu. Se ei tarkoita että meille tulisi vauva.
Voisiko hypnoterapia olla kokeilemisen arvoinen?
 
Voisiko hypnoterapia olla kokeilemisen arvoinen?
Enpä ole sellaisesta koskaan kuullutkaan. Mitä se tarkoittaa noin tarkemmin?

Akupunktioon olen itse asiassa tänään menossa. Aioin mennä jo tammikuussa ennen edellistä stimulaatiota mutta sain hirveän ruokamyrkytyksen ja sitten se jäi.
 
Kiitos paljon kun vastasit! Huomasin että muutkin olivat käyneet reagoimassa edelliseen viestiini, kiitos siitäkin.

Olen terapiaa miettinyt mutta se hoitoon pääsyn kesto pelottaa. Jos nyt aloittaisi niin nopeammin pääsisi, mutta en ole jaksanut/pystynyt siihen lähtemään. Jos tässä lopullisesti lapsettomaksi jää tässä suhteessa niin sitten ehdottomasti pitää mennä.

Olen myös työterveyden kautta käynyt psykologilla aina välillä juttelemassa, mutta heistä huomaa etteivät he tiedä näistä lapsettomuusasioista paljoakaan. Sen sijaan että pääsisi puhumaan siitä miltä tuntuu joutuu selittämään mitä niissä hoidoissa tapahtuu, ja loppukaneetti suurinpiirtein on että no lääkäri on sitä mieltä että teillä on vielä toivoa niin älä sure! Mikä ei auta :D.

Voimia kaikille näiden hoitojen kanssa kamppaileville, on tämä kyllä yhtä helvettiä.
Kannattaa myös harkita yksityisten lapsettomuusklinikoiden (esim. Ovumia tai Dextra) terapeuteilla käymistä, vaikka suoranaista terapiaa ei aloittaisikaan. Heillä ainakin on tietoa lapsettomuusasioista.
 
Hei, ensimmäistä kertaa tänne kirjoittelen kun on sellainen olo että vertaistuki olisi tarpeen. Ollaan miehen kanssa yritetty 9/21 asti hoidoilla lasta joka ei ota kuuluakseen.

Neljä ICSI:tä tehty, nyt viisi siirtoa saatu aikaan (kahdesta ensimmäisestä yksi siirto kummastakin, kolmannesta kaksi ja nyt neljännestä yksi takana ja kaksi alkiota pakkasessa). Tänään kävin neljännen hoidon ensimmäisen PASsin takia verikokeessa ja negaahan sieltä tuli, niin kuin aina. Kahdesti on tullut lievä kemiallinen, oikeaa plussaa ei koskaan.

Mutta olen ihan loppu ja toivoton. Miten tätä jaksaa? Kuinka monta kertaa minun pitää vielä kerätä mielen sirpaleet lattialta ja yrittää liimata itseni jotenkuten kasaan? En tiedä kuinka paljon tätä enää jaksan. Tuntuu että kaikilla muilla vain onnistuu ja meillä on koko elämä pelkkää paskaa.

Tiedän ettei se nyt ihan mene niin, mutta hirvittävän voimakkaita tunteita nämä ovat. Välillä suorastaan pelottaa mitä kaikkea omassa päässä liikkuu. Osaisiko joku valaa tähän tunneliin yhtään toivoa? Enkä nyt tarkoita tarinoita siitä miten pitkän yrityksen jälkeen se lapsi on tullut koska niitä on kyllä kuultu. Se ei tarkoita että meille tulisi vauva.

Suosittelen lämpimästi nimenomaan lapsettomuuteen erikoistuneita psykoterapeutteja. Niistä löytyy listauksia mm. simpukan sivuilta https://www.simpukka.info/lapsettomuusterapeutteja/.

Mulla on ollut mieli myös tosi syvissä vesissä lapsettomuuden vuoksi välillä ja ihan liian pitkään vetkuttelin mielenterveyden kanssa. Nyt olen muutaman kerran käynyt juttelemassa ja auttanut tosi paljon. Tavallisissa, esim. työterveyspuolen terapeuteissa on juurikin tuo ongelma, että siellä ei ole sitä perustietoa lapsettomuudesta vaikka empatiaa löytyisikin. Sitä menee helposti vähän solmuun, kun joutuu selittelemään kaikkia peruskäytäntöjä. Ihana käydä juttelemassa jollekin, joka oikeasti tietää mitä tämä on monella tasolla. Terapiassa käymisen innoittamana ajattelin nyt hakea myös vertaistukea pikkuhiljaa täältäkin. Kirjoittelen tarkemmin salaiselle puolelle, kun olen saanut ensin ne tarvittavat viisi viestiä täyteen.. Sen verran on arka aihe itselle etten uskalla täällä julkisella puolella avata kaikkea.
 
Kiitos paljon kun vastasit! Huomasin että muutkin olivat käyneet reagoimassa edelliseen viestiini, kiitos siitäkin.

Olen terapiaa miettinyt mutta se hoitoon pääsyn kesto pelottaa. Jos nyt aloittaisi niin nopeammin pääsisi, mutta en ole jaksanut/pystynyt siihen lähtemään. Jos tässä lopullisesti lapsettomaksi jää tässä suhteessa niin sitten ehdottomasti pitää mennä.

Olen myös työterveyden kautta käynyt psykologilla aina välillä juttelemassa, mutta heistä huomaa etteivät he tiedä näistä lapsettomuusasioista paljoakaan. Sen sijaan että pääsisi puhumaan siitä miltä tuntuu joutuu selittämään mitä niissä hoidoissa tapahtuu, ja loppukaneetti suurinpiirtein on että no lääkäri on sitä mieltä että teillä on vielä toivoa niin älä sure! Mikä ei auta :D.

Voimia kaikille näiden hoitojen kanssa kamppaileville, on tämä kyllä yhtä helvettiä.

Komppaan muita, että kannattaa käydä lapsettomuuteen erikoistuneiden ammattilaisten juttusilla. Mä kävin toisen kkm:n jälkeen Dextran suosittelemassa yrityksessä psykoterapiassa 3kk ja vaikka maksoi, oli se sen väärti. Saa hyviä työkaluja tulevaisuudenkin kriisejä varten.
 
Muokattu viimeksi:
Mä täällä vaan omaa napaani rapsuttelen. Tällä viikolla piti lääkärin soittaa, ja vaan yhtenä päivänä (tänään) on meillä töissä konttoripäivä... Osasin tietysti jo etukäteen arvata että pakostihan se puhelu osuu just siihen, ja niin osuikin. Piti sit metsästää joku privaatimpi kolo toimistosta ja sinne mennä puhumaan.

Ensin puhuttiin kohonneesta AMH:sta. Lääkäri vahvisti saman mitä itse epäilin, että isommilla arvoilla näkyy enemmän heittelyä arvoissa, ja tämä todennäkösesti on ihan vaan sitä. Edellinen arvo on varmaan vaan ollut sit alakanttiin.

Sit puhuttiin hoitosuunnitelmasta. Oltiin toivottu pitkää kaavaa siinä toivossa että tulis enemmän soluja ens kerralla. Lääkäri mainitsi että ensinnäkin nenäsuihkut on tällä hetkellä loppu, ja pitkä kaava joudutaan hoitaa tujummalla lääkityksellä (se joku piikki) missä on sit jotain erilaisia riskejä. Sen lisäks pitkässä kaavassa on vaikeampi kontrolloida hypeririskiä, joka korkeammassa AMH:ssa on. Hän sit suositteli lyhyttä kaavaa korkeammalla annostuksella, ja olin samaa mieltä. Nyt mennään 225 annostuksella Gonal-f:llä, kun viimeksi oli 150.

Ilmottautua saadaan taas toukokuun kuukautisista. :)
 
Enpä ole sellaisesta koskaan kuullutkaan. Mitä se tarkoittaa noin tarkemmin?

Akupunktioon olen itse asiassa tänään menossa. Aioin mennä jo tammikuussa ennen edellistä stimulaatiota mutta sain hirveän ruokamyrkytyksen ja sitten se jäi.

Kävin akupunktiossa säönnöllisesti puoli vuotta ennen IVF-hoitoa, keskenmenon jälkeen ja odottaessa seuraavaa stimua.

Suosittelen myös lapsettomuuteen erikoistunutta psykologia kuten muutkin täällä.

Terapeutin kanssa voi myös keskustella TRE-harjoituksista (trauma releasing exercises) tai käydä ihan erikseen TRE-terapeutilla tärisyttämässä itsestään pois kaikkea sitä henkistä paskaa mitä hoidoista omaan kehoon kertyy.

Oon sitä mieltä että omaan hyvinvointiin on lupa varata budjettia, antaa jonkun muun tukea ja olla keholle hyvä kun omat fiilikset pitkässä prosessissa käy syvissä vesissä ja usko meinaa loppua. ❤️
 
Kuulostaa kiinnostavalta tuo Tre-harjoitus. Juuri tuollaista kuonan poistoa tarttis kyllä. Huh, ollut kyllä hirveitä vuosia. Onko täällä kukaan ollut Simpukan toiminnassa mukana? Jos on, millaista siellä on ollut? Kovassa harkinnassa sekin.
 
Takaisin
Top