Me ollaan edetty koko suhteen ajan hyvin rauhallisesti. Oltiin melko nuoria, 22- ja 23-vuotiaita, kun tavattiin ja olin miehelle ensimmäinen seurustelusuhde, joten karikkojakin on mahtunut tähän 6 vuoteen melkoisesti. Kasvukipuja vai miksi niitä voisi kutsua. Mies on muuttunut täysin toiseksi ihmiseksi siitä itsekkäästä pojasta, mitä hän oli kun tavattiin. Monen naisen ylpeys ei välttämättä sellaista käytöstä olisi kestänytkään, mitä itse mieheltäni siedin, mutta minkäs teet kun oli niin korviaan myöten ihastunut/rakastunut. Miehen käytös oli pitkään sellaista, ettei siitä ottanut selvää haluaako se olla vaiko eikö, mutta aina kysyttäessä sanoi haluavansa "katsoa vielä mitä tästä tulee".
Itse olin seurustellut jo pariin otteeseen aikaisemmin, ja tämä mies oli ensimmäinen, kenen kanssa aloin oikeasti haaveilla häistä ja lapsista. Ystäväni sanoikin minulle heti seuraavana päivänä, kun olin tavannut miehen, että te vielä menette naimisiin ja teette lapsia. :) En vain uskonut sen olevan koskaan mahdollista, koska mies oli juuri niitä tyyppejä, joihin ala-asteikäisenä olin katkerasti ihastunut saamatta koskaan vastakaikua tunteilleni. Siksi kai siedinkin hänen juupas-eipäs -peliään suhteen alkuaikoina, koska mielestäni oli ylipäänsä käsittämätöntä, että tuollainen mies oli alkuunkaan kiinnostunut minusta.
Muutimme yhteen vuoden seurustelun jälkeen, kun olimme ennen sitä jo pariin otteeseen meinanneet miehen aloitteesta erota. Tämän jälkeen kaikki alkoi mennä parempaan suuntaan, mies alkoi näyttää tunteitaan enemmän ja aloin uskoa suhteeseemme, mutta en kuitenkaan ilmeisesti tarpeeksi, sillä neljän vuoden yhdessä olon jälkeen itse ihastuin toiseen ja suhteemme joutui jo kolmatta kertaa koetukselle, tällä kertaa ihan tosi paikan eteen. Tässä kohtaa miehellä napsahti päässä lopullisesti jokin kohdalleen ja loputkin itsekkyyden rippeet karisivat. Hän ilmeisesti tajusi, että suhteeseen tarvitaan molempien yhteistyötä ja hän itse ei välttämättä olekaan täydellinen ja "voittamaton". Tapauksesta puolen vuoden päästä vaihdoimme kihlat, jota edeltävät kuukaudet olimme käyneet rankkaa välien selvittelyä ja toisiimme uudelleen tutustumista, asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista ja parisuhteessa olemisen opettelua.
Lapsista oltiin puhuttu jo pidemmän aikaa, mutta mies ei ollut vielä valmis. Itse olin kärsinyt piilevästä vauvakuumeesta jo pidempään, mutten missään nimessä halunnut painostaa tämän asian kanssa. Muutaman kerran ehkäisy petti, mutta aina haettiin jälkiehkäisypillerit.
Lopulta viiden vuoden yhdessäolon jälkeen mies itse ehdotti, että jätetään ehkäisy pois. Sen jälkeen ehdimme yrittää 9 kk, kun lopulta aloin odottamaan tätä tapausta (yksi km välissä). Olen todella, todella tyytyväinen, etten tullut ennen miehen aloitetta raskaaksi, esimerkiksi pari-kolme vuotta sitten, koska silloin vauva olisi tullut keskeneräiseen ja osittain tulehtuneeseen suhteeseen. Vieläkin meillä toki on opittavaa parisuhteen hoidosta, mutta olemme mielestäni siinä jo menneiden vastoinkäymisten vuoksi melko hyviä. Mies osoittaa nyt tunteensa erittäin avoimesti ja muistaa päivittäin kertoa, kuinka tärkeä olen hänelle. Odottaa myös vauvaa kovasti enkä osaisi lapselleni parempaa isää kuvitella.
Naimisiin menimme kolme viikkoa sitten, kuudentena vuosipäivänämme.
Ja kylläpäs näin auki kirjoitettuna kuulostaa pahalta.
No, sanotaanko, että ensimmäiset neljä vuotta olivat kaikenkaikkiaan ihan hyvää aikaa, mutta karikkoja, epävarmuutta ja pelkoa mahtui mukaan. Viimeiset kaksi vuotta olen ollut kiitollinen itselleni siitä, että jaksoin olla kärsivällinen. Nyt olen suhteessa, jossa en muuttaisi mitään ja olen älyttömän onnellinen siitä, miten asiat ovat nyt.
Mitä ikään tulee, mielestäni olen aivan normaalin ikäinen ensisynnyttäjä (28 v.), vaikka kaveripiirissä on paljonkin sellaisia, jotka ovat tulleet vanhemmiksi jo vuosia sitten. Toisaalta aivan yhtälailla löytyy myös paljon ikäsiäni tai vanhempiakin kavereita, jotka ovat vielä vapaaehtoisesti/elämäntilanteesta johtuen lapsettomia.
Herranjumala mikä sepustus tästä tulikin!