Ikä, perhe- ja parisuhdejutut

Mua ei kenenkään nopea vauhti kyllä hirvitä. Olen itse syntynyt tällaisesta "nopeasti edenneestä suhteesta". Vanhemmat tapasi vuotta aiemmin, ennenkuin minä synnyin. Ja menivät sitten n. 5kk ennen mun syntymää naimisiin ja ovat nyt sitten 3 lapsen vanhempia ja viettivät just helmihääpäiväänsä. Olivat tuolloin n. 30-vuotiaita.

Itellä tuli just täyteen kolme vuotta ensi tapaamisesta miehen kanssa. Naimisissa ollaan oltu nyt vuosi. Et silleen menty varmaan "keskiarvon mukaan". Eipä sitä enää tässä n. 30-vuotiaana enää paljoa arvo. Jos tavoitteet ja unelmat kohtaavat ja on vieläpä rakkauttakin yllin kyllin, niin miksi odotella? Odottelijat oottaa varmaan, et "tunteet syvenee" tai et "löytyykö vielä joku parempi". Ite en oo hetkeäkään katunut tätä suhdetta tai tätä vauvaa. Ollaan ihan superonnellisia molemmat. Toivottavasti näin jatkossakin tahdotaan olla. :)
 
Lyyti, Hih menee aika lähelle tuo sun tarinas niin meidän tarinaa :p

Mä olin huonos suhtees ja ero tekeil (asuttiin siis yhdessä) ku tapasin tän nykysen :grin Ukollaki oli silloin suhde, mut ei kovin hyvällä pohjalla. Ja se nyt esitti kiinnostuksensa aika nopeesti muhun, mut mä olin kilttiä tyttöä kun kumminkin olin edelleen suhteessa :) Yhdessä sit ku istuttiin iltaa ni kysyin oisko se halunnu numeron vaihtaa ihan näin frendi pohjal kun kerroin tän mun tilanteen etten mä mitään uutta miestä halua :grin Ukko vastas "en mä haluu sun numeroo jos meistä tulee vaan kavereita" Ja niin me sit illan aikana erkaannuttiin ja mietin et meniks mun elämäni mies nyt :p Kolme viikkoo sen jälkeen niin sattumalta tavattiin uudestaan ja sit herra halus vaihtaa numeron. Ja jälkeen päin kuulin et ukko oli soittanu siskolleen et se on nyt löytäny sellasen naisen minkä se haluaa pitää ja jätti exänsä sen ekan tapaamisen jälkeen vaikka ei edes numeroita vaihettu ! :grin Enkä mäkään niiden eroa aiheuttanut vaan hän teki ite päätöksen ennen kun ees tavattiin toiseen kertaan :grin Nopee suhde kyllä meilläkin. Tuli vain sellanen olo et jos tulee vauva ni sit on tullakseen ja sieltähän se sit tuli :) Vaikka meillä toi kriisi oli ja nyt on taas vähän vaikeaa, mut jotenki vaan lujasti kuulutaan yhteen :)
 
Me ei kyllä edetty nopeasti. Seurustelu alkoi varovaisesti ja siitä meni melkein neljä vuotta ennen kuin muutettiin yhteen. Silloin olinkin jo raskaana, testi tosin tehtiin vasta yhteisessä kämpässä.

Ei se hidastelu johtunut siitä, että oltaisiin vilkuiltu muita vaihtoehtoja, vaan oli ihan hyviä syitä. Meillä molemmilla oli vielä oma kasvaminen kesken: ollaan liiankin itsenäisiä ja omillaan pärjääviä tyyppejä, joten perhe-elämän vaatima kärsivällisyys ja jakaminen eivät olisi syntyneet itsestään. Parempi vaan että saatiin hioa särmiämme kahdestaan ne neljä vuotta. Mies on mua nuorempi ja päätin jo varhain, etten hoputa sitä, tiesinhän mä kuitenkin että hän haluaa lapsia ennemmin tai myöhemmin ja on mun kanssa tosissaan.

Kyllä mä nyt uskon, että oltaisiin pärjätty hyvin jos olisi tullut yllärivauva vaikka ihan suhteen alussa... mutta varmaan siinä olisi ollut välillä aika rankkaa.
 
Me oltiin vuosi tunnettu, kun mentiin naimisiin, seurusteltu 8kk. Eka lapsi sai alkunsa kuukausi häiden jälkeen. Ja tänä kesänä tulee 7vuotta naimisissa oloa. Alusta lähtien on ollut molemmille selvää, että tuossa on se mun loppuelämän kaveri ja tunne on pysynyt, vaikka tässä on paljon asioita tapahtunut näiden vuosien aikana. Tuntuu, että mitä haastavampaa on ollut, niin sen varmemmin pidetään tästä meidän liitosta kiinni. Intohimon taso saattaa vaihdella, mutta kumppanuus on ja pysyy. :)
 
Me oltiin tunnettu 5kk kun lapselle annettiin lupa. Miulla oli avioero tullut voimaan viikkoa ennen kuin miehen tapasin (reilu puoli vuotta asumuseroa siinä vaiheessa). Mies oli vielä edellisessä suhteessa, joka oli miehen kantilta kaikkea muuta kuin hyvä - siitä suhteesta oli siis jo erottu ja exä muuttamassa pois, kun "hups" se olikin raskaana.

No lapsen takia he sitten yrittivät olla yhdessä, minun piti olla se lomaromanssi millä mies ois jaksanu arkea taas. Poika oli 3kk kun tavattiin. Jos minua ois ollu niin tuskin olis tullut eroa vaan mies olis sinnitellyt, et ei paljon auta kun purra hammasta kun exänsä lapsen kuullen haukkuu perheenrikkojaksi ja selittää pojalle että "toi vei sulta isän ja kodin." :sad001 Eikä paljon auta perustella että ihan omalla käytökselläsi ensin karkoitit sen miehen ja sit yritit vielä kiristää lapsella sen jäämään. Eipä se oo minun asiani tota riidellä, ei voi muuta kun miehelle nostaa hattua kun yrittää tuossa välissä hoitaa asiat silti jotenkin kunnialla ja pitää pojastaan yhä huolta ja on auttanut paljon kun exän terveydentila on ollut välillä todella huono.

Rakastumista ei suunnitellut kumpikaan ja mies oli tuon "vahingon" takia itse asiassa menossa sterilisaatioleikkaukseen, ettei vaan tapahtuis enää uudestaan ikinä. Exänsä kun olis halunnu lisää lapsia ja mies ei. Miehellä olis aikakin ollu varattuna leikkaukseen 1,5 viikkoa siitä kun me tavattiin. Perui sitten senkin kun oltiin vasta tavattu, tosin kertoi miulle tästä vasta muutama kuukausi sen jälkeen. Kun oli soittanut ja perunut ajan niin hoitaja oli kuulemma onnitellut päätöksestä :p Kummallista, miten nää asiat joskus menee. Helpommallakin ois varmaan molemmat voinut päästä, mutta lopulta nää asiat menee sillai kuin on tarkoitus kai. Lapsille tulee aika tasan 2 vuotta ikäeroa ja toiveissa olis molemmilla lisää. Exälle ymmärrettävästi vaikea paikka et saa nähdä miten sisarusten välit ikinä.

On tästä riittänyt kylällä puhetta ilmeisesti. :grin Muutin samalla ovenavauksella sisään kuin exä lähti pois, siis kirjaimellisesti päivällä kannettiin sen kamat ulos ja illalla miun kamat sisään. Turha itkeä kun on paskat jo housussa.
 
ite olin sinkkuna lähes pari vuotta ennen mieheni tapaamista (edellinen suhde sen verran hirveä-jopa kesti 3vuotta- ja etin vähän itseäni siinä välissä uudessa kaupungissa-elin varmaan enemmän siinä parissa vuuessa ku aikasemmin). Miehen tapasin netin kautta-mutta ekojen treffien jälkeen olin myyty, mies on pari vuotta vanhempi,mutta fiksu/järkevä ikäisekseen (ne baarijuoksut on suurimmaks osaks jo juostu kummanki osalta)... yhessä oltiin oltu muutama kuukausi kun tuli puhe ehkäisyn pois jättämisestä (en pysty e-pillereitä syömään ja no...) päätettiin että pikkunen tulee jos tulee, tais kyllä miehellä olla kovempi vauvakuume ku miulla :grin kihloihin mentiin joulukuussa-ja kohta syntyy pikkunen, vähän nopealla tahdilla on kai edetty, vuospäiväki vasta tulossa huhtikuun lopulla :) yhteen muutetaan sit kun pikkunen tulee-piti muuttaa jo aiemmin, mutta pieni välirikko tuli syksyllä, siitä selvittiin kuitenkin hyvin :) lisää pikkusiakin on tulevaisuuden suunnitelmissa...


-muokkailin tekstiä, näin koneella huomattavasti helpompi pitkää tekstiä käsitellä kuin puhelimella-
 
Muokattu viimeksi:
Hienoja tarinoita :)
Mie olin ollut esikoisen raskauden ajasta lähtien melkein 2 v sinkkuna kun uskaltauduin ekaa kertaa treffeille erään miehen kanssa..
Tätä tapailin 5 kk kunnes ilmoitti mulle ettei halua perhe-elämää.
Olin vitun vihainen ja katkera, vaikka kunnioitin tän miehen päätöstä tottakai..
Päätin samana hetkenä etten enää kuvittele mitään vakavaa, lapsen isän sairauskin oli ollut kova paikka ja tämän uuden miehen jälkeen tapailin huolettomasti ja pessimistisesti miehiä, monta samaan aikaan ja nautin sinkkuudesta sotkematta poikaani yhteenkään mieheen! Tein töitä, säästin rahaa ja nautin yhtäkkiä elämästä ihan hirveästi!
Aloin uskomaan että en tarvitse enää miestä, en halua enempää lapsia, koska mitä vain voi sattua enkä halunnut enää kokea rakastumista ja menettämistä.
Noh, eräänä iltana yhden kevyen seksisuhteen päättymisen jälkeen lähdin baariin ja tapasin miehen.
Hän oli vasta eronnut omasta 8 v kestäneestä suhteestaan enkä siksi ottanut tätäkään vakavasti, vaikka olin heti myyty..
Parien treffien jälkeen olo vaan voimistui.
Mies ensin yritti olla järkevä ja sanoi ettei vielä halua seurustella vaikka tunteekin voimakkaasti minua kohtaan ja sanoin että tosiaan ymmärrän paremmin kuin hyvin ja sanoin puhelimitse että soitellaan..
Olin niin pettynyt ja varma että mies vaan kusetti.
Sovittiin kuitenkin uudet treffit ja yritin hillitä itseni.
En ymmärrä miten minä, maailman murjoma uskalsin ottaa vielä yhden riskin, pettymyksiä kuitenkin on ollut teinistä lähtien ainakin 20 miehen kanssa!!! Mutta minkäs sitä tunteilleen mahtoi :)
Pari kertaa tuon jälkeen mies sanoi, ettei halua elää ilman minua.. :Heartred
Tästä lähtien oltiin yhdessä, just tulee vuosi seuraavassa kuussa :Heartred N. 6 kk oltiin tunnettu kun tein positiivisen testin, yhdessä päätettiin että lapsi saa tulla :)
Ehkä vuosipäiväksi saadaan oma nyytti kainaloon, joka siis on seuraavan kuun puolessa välissä :wink


Sent from my iPhone using Vau Foorumi mobile app
 
Muokattu viimeksi:
Me ollaan miehen kanssa oltu 7 vuotta yhdessä (tuntuupa pitkältä ajalta), ja 4 vuotta sitten syntyi esikoinen. Eli oltiin oltu kimpassa pari vuotta kun tulin raskaaksi. Muutettiin yhteen puolisen vuotta tapaamisen jälkeen. Ei olla kihloissakaan vielä mutta mies on ihanasti sanonut että yhteinen lapsi on hänestä suurempi sitoumus toiseen kuin yksikään sormus tai paperi! Totta!

Tätä miestä ennen olin itse kihloissa pari vuotta ja miehellä oli exänsä kanssa yhteinen asunto. Eli molemmat on kokeneet "vakavampia" suhteita ennen toisiamme.

Välillä tuntuu että näinköhän tässä ollaan loppuelämää yhdessä mutta kuitenkin suunnitellaan yhteisen kämpän ostoa ja molemmilla on villi nuoruus takana. Ehkä se suurin intohimo on kadonnut mutta rakkaus ja kumppanuus säilyy. Ja tehtiinhän me tämä toinen lapsikin nyt ihan rakkaudesta toisiimme :Heartred Ja siis toki sitä intohimoakin on mutta eipä sitä voi ihan pupuina paneskella enää aamusta iltaan niin kuin alkuvaiheessa laughing7 Arki meillä toimii hyvin ja tykätään kaikki olla kotosalla vapaapäivinä ja iltoina.
 
Meillä on miehen kanssa myös pidempiä suhteita takana. Itsellä on nuorempana ollut pari vakavampaa suhdetta, 1,5 ja 2,5 vuotta. Aviomieheni kanssa ehti tulla lähes 7 vuotta yhdessä.

Mies on ollut nuorempana naimisissa, siitä liitosta on kaksi lasta. Toinen on jo aikuinen eikä toisellakaan ole pitkälti matkaa täysi-ikäisyyteen. En ole tarkkoja vuosia kysellyt mutta kymmenisen vuotta olivat yhdessä. Sit eron jälkeen oli hurvitteluvaihe, jonka jälkeen pidempi avoliitto (hatusta heitettynä oliskohan vähintään 5 vuotta mennyt) ja yhteinen asuntolaina. Taas välissä muutama pidempi tai lyhyempi suhde ja minua ennen seurustelu/avoliitto 2 vuotta, josta 1 lapsi. En ole noista vuosista ja kestoista aivan varma, ei ole tullut vuosilukuja tentattua enkä varmaan muistais silti vaikka olisin kysynytkin. :p

Kokemusta nyt on ainakin se verran että ei se siitä vaihtamalla parane :grin Minä oon yrittäny miestä kosiskella mut ei se oo miulle vielä suostunu. Tääkin niin tyhmästä syystä kuin että tahtoisin saman sukunimen kuin lapset. Miulla on ex aviomieheni sukunimi yhä käytössä ja tuntuupa typerältä. Lapsille on nyt tulossa isänsä nimi kun kerta mies ei sitä avioitumista pidä täysin poissuljettuna. Jos pitäisi, vaihtaisin äitini tyttönimeen ja antaisin sen nimen lapsille.
 
Nyt kun nää siirrettiin omaan ketjuunsa niin mäkin tuun mukaan höpisemään :)

Me tavattiin miehen kanssa aikanaan töissä kun mä olin vielä naimisissa ja mies just täyttäny 18. Tästä on siis kohta 3,5v. Miehen puolelta oli kuulemma ihastusta ensisilmäyksellä, mä en tietenkään siinä mielessä katellu ympärilleni kun olin naimisissa mutta kyllä me heti alusta asti toimittiin hyvin tiiminä ja juteltiin joka yö töiden jälkeen kun kumpikaan ei saanu unta.

Noin 3v sitten mulle tuli sit avioero ja elämä käänty ihan päälaelleen. Löysin sen jälkeen itteni täysin uudestaan ja elämä on muuttunu vaan parempaan. Törmäiltiin miehen kanssa lähinnä yöelämässä (töissä tai vapaalla) ja vaikka viihdyttiin toistemme seurassa niin rupesin tapailemaan toista miestä. Kai mä sillon ajattelin että meillä on liian iso ikäero kun oon kuitenkin 6v vanhempi. Siitä toisesta suhteesta ei tullu mitään ja mun alko jo olla aika vaikeeta vastustaa tota miestä kun se oli aina niin ihana. Esimerkkinä siitä mikä teki miehestä niin vastustamattoman ihanan oli esimerkiks se, että asuin sillon rautatieaseman lähellä ja se oli aika rauhatonta aluetta, oltiin töissä keskustan toisella puolella ja pelkäsin kulkea aamuyöstä asematunnelin läpi yksin kotiin niin mies saatto mut joka yö töistä kotiovelle yrittämättä ikinä mitään sen kummempaa vaikka se ei ees ollu sen kotimatkan varrella. Kyllä meille molemmille oli viimeistään 2011 loppuun mennessä aika selvää että ollaan aika ihastuneita, vaikka mitään ei koskaan ollu tapahtunukaan eikä oltu asiasta puhuttu.

Tammikuun vika päivä 2012 me sit annettiin periks sille ihastumiselle ja sen jälkeen ollaankin sit oltu erottamattomat ja ollaan toivottavasti vielä vuosikausia tulevaisuudessakin :Heartred

Yritettiin kyllä tosi pitkään vältellä "seurustelemista" ja sanottiin olevamme vaan kavereita, koska mä tiesin muuttavani helsinkiin ja mies oli jäämässä tampereelle. Ajateltiin että koko juttu kuivuu kasaan kun ei kumpikaan voinu luopua omista suunnitelmista eikä haluttu etäsuhdetta. Tuli kuitenkin loppukesä ja mä muutin...eikä me todellakaan olis voitu enää erota! Me sit reissattiin vuorotellen toistemme luona tai enemmänkin mies mun luona kun mä olin arkena koulussa ja viikonloput töissä. Kevättä kohden alko selvitä että mun on muutettava takas tampereelle että saan olla miehen kanssa ja kävikin niin hyvin että mulle tarjottuin kesän alussa töitä tampereelta, muutettiin kesäkuun lopussa yhteiseen kotiin ja elokuussa tuli sit ne kaks viivaa testiin :)

Mun mielestä asiat on tapahtunu tosi nopeesti ja oon välillä ollu kauhuissani, mutta koskaan ei oo tullu mieleen että olisin mieluummin jonkun muun kanssa. Vaikka meillä on ollu kova kasvun paikka tän raskauden myötä ja välillä on ollu vaikeetakin niin voin rehellisesti sanoa ettei kukaan oo koskaan tehny mua niin onnelliseks kun toi mies nyt tekee!
 
Ikä jutust oon 24 ja reippaast yli puol vuot viel 25:teen ja tunnen olevani ikäloppu. En oikein ymmärrä miks miust tuntuu tältä. Mut aika on menny viimeset 5vuot äly nopeesti.. koht pelkään olevani jo kiikkustuolis ja tää eka laps tuntuu itestäni tulevan liia myöhää tai siis ois halunnu nuorempana jo äidiksi. En tii johtuuks tää, ku oma äiti on vaan 43.. ja isäkää ei oo ku 48.. :rolleyes:
 
Mä seurustelin aikanaan mun unelmien miehen kanssa ja asuttiinkin saman katon alla puolisen vuotta... Puhuttiin tosi usein perheestä ja lapsista ja kaikesta ihanasta tulevaisuudesta. Kihlojakin jo suunniteltiin, kunnes kaks päivää tästä se vaan ilmotti ihastuneensa johonki toiseen... Ei kuulema koskaan pettäny ja ihan tuore juttu, mut se meidän suhde kuoli siihen välittömästi. Samana iltana se jo muuttiki sit sen toisen luo...

Muutaman kuukauden elelin sinkkuna sinkku elämää, kunnes tää nykyinen kultamussukka tuli palauttaa leffaa (olin sillon töissä Makuunissa). Me oltiin kerran aikasemmin tavattu ku viel seurustelin eksän kanssa, nää oli vanhoja koulukavereita, ja mä erehdyin kysyy tält et "käyksä usein täällä?" No tää kultamussukka luuli tietty et mä pokailen sitä ja vastas et "voidaan me kahvillekin mennä"... Mä olin ihan vaan tarkottanu et tulis sillon ku oon ite siel töissä, niin voisin antaa alennusta... Mut sit me vähä niinku säälistä molempia kohtaan mentiin kahville, ku kumpikaan ei kehdannu sanoo suoraan et ei kiitti... Mut siel me sit loppujen lopuks koko ilta juteltiin ja taidettiin molemmat vähä tykästyä toisiimme. Se oli eronnu eksästään samaan aikaan ku minäki, molemmat oltiin vähä sellasia petettyjä sieluja... Ja varmaan sen takia löytyki heti se yhteinen sävel... Ukko oli sillon viel intissä, sil oli viikko jäljellä, mut koko se viikko tekstailtiin montamonta kertaa päivässä ja ekana ku se ulos pääsi, se soitti mulle :) Siitä se sit lähti.... Ja kohta on 8vuotta jo menny :eek: Mut kyl mä aika pian tajusin et ei se aikasempi ollutkaan se "unelmien mies"... :wink

Ne mun kaks ensimmäistä enkeliä olis ollu tän ekan unelmien miehen kanssa... Vaikka joskus edelleen suren heidän peräänsä ja lasken monennettako synttäriä nyt vietettäis, joskus väkisinkin mietin et onneksi näin.... Ihan vasta viime vuonna sainki tietää et tää heidän suhde oliki kestäny jo useemman kuukauden, vaikka eksä on aina väittäny toisin ja kieltäny pettäneensä... Ja vaikka siitä on niin kauan niin kyllä se silti kirpas... Ja omat karikkomme ollaan kohdattu nykyisenki ukkelin kanssa, mut en vaihtais mistään hinnasta pois.. Ja joskus sanonki, et ainoo hyvä asia mitä edellisestä suhteesta jäi käteen on tämä nykyinen :)
 
Mannaryyni mäkin tunsin itteni sillon 24v vanhaks, mutta se meni ohi ja nyt tunnen itteni taas paljon nuoremmaks vaikka oon jo 27 :D Mä nuorenin vuositolkulla avioeron ja nykyisen miehen myötä! En tiiä oisko johtunu silloisesta kaveripiiristä ja miehestä mut mulla oli kyllä aika paha ikäkriisi just joskus 24-25v...
 
Sama homma! Mulle puhkes ihan hirvee ikä kriisi ku täytin 25, mut nyt ei tunnu enää missään... tosin enhän mä viel oo 27 ku aina se sama 19 :wink
 
Musta tuntui toisen lapsen syntymän jälkeen et elämä oli siinä, eikä mitään odotettavissa. Ikää 23.

Sen jälkeen opiskelin ammatin, sain vakipaikan ja kohta on kaks muksua lisää. Nyt musta tuntuu, et mahdollisuudet on vaikka mihin, kun ei tartte elää kuin tää pikkulapsivaihe nautiskellen ja sit töihin ja haaveilen uudesta ammatista, saan seurata lasten varttumista, päästään matkustelemaan miehen (ja lasten) kanssa ja ja... Pää on niin täynnä tulevaisuutta ja suunnitelmia, et mitä haluan tehdä yksin, yhdessä ja perheenä, kun ei elämää tarvii tulevaisuudessa vauvan takia jarrutella.

En ehkä osaa selittää ja toivottavasti kukaan ei luule, et lapset on mulle taakaksi, päinvastoin. Nautin tästä hetkestä, mut ajattelen jo tulevaa "vapautta" innokkaan odottavasti.
 
Onkohan tää sit jotai ikäkriisiä! Apua! :eek::oops: En uskonu kärsiväni moisesta koskaa, mut toivottavast menee hiipuen ohi.. :rolleyes:
 
Mun äiti oli 28v, isä 39v kun synnyin. Ala-asteella kun kavereiden vanhemmat oli sen kymmenen vuotta nuorempia ja nuorekkaampia olin vakuuttunut et mun elämä on pilalla kun mun vanhemmat on N I I N vanhoja ja kalkkiksia!!! ;-) Vannoin, etten koskaan saattaisi omaa lastani samaan tilanteeseen, et se joutuisi kärsimään vanhoista vanhemmista, lapset 'hankitaan' nuorena.

Noo, itseähän olen melkein 32v ja mies 38v kun tämä esikoinen syntyy, enkä tietenkään koe olevani yhtään kalkkis, miehestä puhumattakaan. :) lupaan yrittää olla pilaamatta lapseni elämää ikäni takia, heh.


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Mä oon perheen esikoinen ja mun vanhemmat oli 25 ja 27 kun mä synnyin, neljännen lapsen syntyessä vanhemmat oli 37 ja 39. En tiiä vaikuttiko enemmän ikä vai lapsiluku, mutta mun mielestä mun vanhemmat on ollu paremmat vanhemmat meille 2 ekalle kun 2 vikalle lapselle... Tilanne vois olla ihan erilainen jos lapsia ois vaan noi vikat kaks. Ehkä ne on vaan ehtiny jo kyllästyä lasten kasvattamiseen? :/
 
Joo mä muistan kanssa miten ala-asteella hävetti, kun mun äidin ikä alkoi kolmosella ja tuntui, että "kaikilla" muilla on alle kolmikymppiset äidit... ei se tietenkään edes pitänyt paikkaansa, mut lapsena mä nyt otin stressiä kaikesta missä kuvittelin olevani erilainen muita. Voiskohan tota omaa jotenkin suojella siltä, ettei alkaisi nyt ainakaan mun ikää surra?
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top