Ikä, perhe- ja parisuhdejutut

Munkin tekis koko ajan mieli herättää toi peiton alla tuhiseva mies ja kömpiäsen kainaloon halailemaan kun näistä jutuista kirjottelee. Kai tässä on itse kukin aika herkällä päällä!
 
Miulle oma sukunimi oli sellainen kauhistus, et vielä eron jälkeenkin pidin ex-mieheni nimen mieluummin kuin otin oman sukunimeni takaisin. Meillä on tosi iso suku mutta sukunimi on isoisän itse keksimä, ja kaikki samannimiset on sukua tai avioliiton kautta nimen saanut. Sit kun suvulla on vahva historia tietyissä piireissä ni koin tosi ahdistavana sen et ihan tuntemattomatkin "tietää miusta" niinkin paljon pelkän sukunimen perusteella. Vaikkei miusta isässä tai isän suvussa mitään hävettävää ole ni haluaisin silti tulla otetuksi vastaan omana itsenäni enkä alkaa jauhaa ventovieraiden kanssa jostain hiton sukukunniasta. Äidin tyttönimeä (joka on nykyään äidillä käytössä) voisin sentään vielä harkita. Nytkin vaan odotan sitä hetkeä et pääsee tästäkin nimestä eroon kun en viitsi sit siihen äidin tyttönimeen "turhaan" vaihtaa jos edes joskus ollaan naimisiin menossa.

Ite oon aina rakastunu palavasti pahoihin poikiin ja sit ottanu parisuhteeseen tossukaksi jonkun kiltin ja tylsän jota en oo oikein osannut arvostaa. Nykyinen on sellainen sopiva sekoitus molempia, kunnioittaa minua ja yrittää minun ja suhteen eteen parhaansa. Mutta on omaa tahtoa myös, on vähän sellainen velmu ja luikurin laskija et miun on tosikkona välillä vaikee ymmärtää onko se jutuissaan edes puoliksi tosissaan vai ei. Ja impulsiivinen ja äkkipikainen tekemisissään, mutta ei ikinä aggressiivinen miua kohtaan. Riitelemään ei joudu eikä ilkeitä sanoja sanota toisillemme mutta on ärhäkkä sanomisissaan muille ja pitää miun puolia aina. On hymyileväinen ja nauravainen :) Luotettava ja tekee mitä sanoo, pitää sovitusta aina kiinni, mutta tykkäis jättää kalenterin auki, ikinä ei voi tietää mitä odottaa ja mitä se seuraavaksi keksii. :love7

Asiasta ööhön, kun työkkärissä kävin ammatinvalintapsykologilla muutaman kerran kartoittamassa koulutusvaihtoehtoja niin se antoi sellaisen lapun miehelle täytettäväksi missä pyydettiin listaamaan miun huonoja ja hyviä puolia. Ni se oli laittanu impulsiivisuuden hyväksi puoleksi ja työkkärin täti vähän naureskeli et tää löytyy poikkeuksetta tuolta heikkouksien listalta :p Spontaanius on kai sellainen nätti sana, sitä saa olla. Myö ollaan vähän sellaisii molemmat ettei varmaan sovittais ees kenellekään muulle.
 
Mun mieheni ei ole mikään kiiltokuva, mutta onneksi sen karun ulkokuoren alta hohkaa se herrasmies, mitä se kyllä on sataprosenttisesti. Kohtelias, kiltti, hellä, erinomainen rakastaja, huumorintajuinen ja isänäkin ihana lapselleen. Edelleen kehuu mua kauniiksi säihkyväisekseen, vaikka alan olla kokoa tankkilaiva. Jaksaa kannustaa keskellä yötäkin, ei tarvitse kuin sanoa että pelottaa, niin se herää unestaan ja kietoo karvaisen itsensä mun ympärille ja lohduttaa.

Reilu puolitoista vuotta ollaan oltu yhdessä eikä olla vielä saatu riitaa aikaiseksi.
 
Miulla ei ulkonäöllä oo koskaa ollu mitään merkitystä, et oon ihastunu iha kaikenmoisii jätkiin, mut ihan kiva plussa et tää nykyinen ja vakituinen on komia :) Oon ihastunu aina hauskoihin, kiltteihin ja hyväsydämmellisiin ihmisiin :)
 
Ihania tarinoita teillä kaikilla, tosiaan aivan herkistyy :) oman miehen kanssa oltu 7 vuotta yhdessä, ja tosi pitkään meilläkin oli toi "näytätte ihan vastarakastuneilta"! Mut nyt on kyllä lapsen ja raskauksien myötä vähän väljähtänyttä :sad001 mut onneks kummallakin on olo, että tämä on nyt tämmöistä ja kohta taas muuttuu kun tää toinen syntyy (ei tosin tiedä vielä mihin suuntaan :p ) kimpassa kyllä ollaan mentaliteetilla lopun ikää. Mulla varsinkaan ei oikein ole enää jaksamista parisuhteen hoitoon tän raskauden ja esikoisen kanssa puuhaamisen jälkeen :sad001 tästä tuli nyt tämmönen masentava tarina kaikkien kivojen juttujen jälkeen!


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Juu onhan tää raskausaika ollu vähän hiljasempaa kahden keskisille puuhille. Enne raskautta ollaan puuhailtu kaikkea urheilullist yhdessä jne, mut ei oo vaa miust ollu siihe ja sama täälläkin on, et laps ku syntyy ni toiveena on, et pääsee taas tekee puistoretkiä ja kävelyreissuja jne. :) Ja onneks on ollu miehel toi gradu ny, et on sil ollu tekemistä miu sohvalätköilyjen ohessa. Paitsi eile käytiin Coffee Houses (oli kivaa:Heartred) ja kiertää yhes yliopiston kirjastoo ettimäs kirjoi, ilmeisesti halus esitellä mahaisaa kihlattuaan :p
 
Onpa kaikilla kauniita tarinoita ja omannäköisiään. :) Eikös se niin ole, että vauvaa odottaessa se kuva vielä miehestä "silottuu" ja rakastuu kumppaniin uudella tapaa. Ainakaan kellään ei edellisten tarinoiden perusteella olla huolen häivää, kun välittäminen ja rakkaus noi paistaa läpi. :Heartpink

Me ollaan miehen kanssa tavattu facebookin AYI-treffihommassa. Pirun pinnallinen sovellus vielä ja oli ensimmäisiä nettitreffikokeiluja mulle, kun oon tällainen vähän myöhäisherännäinen noitten suhteen. Siinä sovelluksessa piti klikata vaan kuvan perusteella, et tykkääkö vai ei. Mulla oli viel sellanen kuva, et aurinkolasit ja hattu päässä sekä outo ilme. "mitään heruttelukuvia tänne en laita, yök". Sit yks päivä päätin vähän tutkailla, et ketkä on klikannut, ni laitoin sit kolmelle satunnaiselle viestiä. Tämä yksi vastaus riitti. Alettiin jutella heti "inboxin" kautta ja kolmen viikon päästä tavattiin. Hän asui silloin 200km päässä. Ekat sanat häneltä oli "N.N. oot just sellanen, kun mä kuvittelinkin." Siitä se sitten lähti.

Molemmilla oli takana pidempää, vakavampaa ja roimasti vieläpä sellasia hyvin lyhyitä suhteita. Eli villiä nuoruutta oli eletty ihan tarpeeksi (mies reilut 2 vuotta mua vanhempi, ollaan 29 ja 32). Siksikin osasta kavereita tuntui ihmeelliseltä, kun minä yhtäkkiä rauhoituin. Kaukosuhdetta kesti ensi tapaamisesta vajaa vuos (nähtiin joka viikonloppu + lomat), sitten mies muutti mun luo vuoden päästä ensi kohtaamisesta, sitten alettiinkin katsoa taloja. Mentiin 2 vuotta tapaamisesta naimisiin, ostettiin talo viime kesänä, sitten olikin vauva tulossa toivotusti (miltei heti tärppäsi).

Rakkaus on välillä jopa liian mieto sana kuvaamaan tunteita miestä kohtaan. Joka päivä tuntuu, että sydän pakahtuu onnesta. "Miten olen voinut saada tuollaisen?!" Ja miten molemmat on yhtäkkiä muuttunut cityihmisestä tällaiseksi "juntiksi". :Heartred Mulla on jopa välillä miestä ikävä, kun hän on pihalla ihan vaan tekemässä hommia...

Miesihanteesta en osaa sanoa, mutta tummista olen aina pitänyt ja sit tärkeää on ollut ÄÄNI. Äänen pitää olla miehekäs ja miehen pitää olla kiinnostava jutuissaan. Eikä saa olla itteensä täynnä. Sellanen tarina. Kiva on ollut kaikkien juttuja lukea! Kiitos näistä! :)
 
Nuorempana (en ees lapsena) haaveillu oikein mistään perhe-elämästä tai "unelma miehestä", leikin poikien kanssa, ja kun toiset rupes ihastumaan ja hankkimaan poikakavereita itteä "öklötti". eka suhde oli virhe (kolmen vuoden pitunen :eek:) ja kyseistä poikaa/miestä joutu häpeemään useesti, oli vaan vaikea kai lähteä, eli en osaa oikein kuin tuntea inhoa kyseiseen henkilöön... sen jälkeen sinkku-jakso irto suhteineen oli tarpeen... tässä välissä rupes haaveisiin tulemaan todella mies,lapset,oma talo (olihan niistä joskus exän kanssa leikisti puhuttu joskus, mutta ne hävis haaveista), mutta etsimällä en ruvennu ettii seura, kun ei siitä ois mitään sillein tullu. mies sitten laitto viestiä suomi24:n kautta ja sen jälkeen puhelimeen viestiä. Oisko menny viikko niin oli puhe ekoista treffeistä kun mies oli käymässä samalla paikkakunnalla (muuten välimatkaa 180km). Treffit meni hyvin jutellessa, ensin kahvilassa ja sateen yllättäessä kävelyretken-baarissa loppu ilta. vähän nopeana mies kysyi treffien jälkeen että "ollaanko yhessä"-en halunnu niin hienoa ihmistä menettää vaikken vielä varma ollu, joten vastasin "kokeillaan", siitä se hyvin lähti:love2

ite olin sinkkuna lähes pari vuotta ennen mieheni tapaamista (edellinen suhde sen verran hirveä-jopa kesti 3vuotta- ja etin vähän itseäni siinä välissä uudessa kaupungissa-elin varmaan enemmän siinä parissa vuuessa ku aikasemmin). Miehen tapasin netin kautta-mutta ekojen treffien jälkeen olin myyty, mies on pari vuotta vanhempi,mutta fiksu/järkevä ikäisekseen (ne baarijuoksut on suurimmaks osaks jo juostu kummanki osalta)... yhessä oltiin oltu muutama kuukausi kun tuli puhe ehkäisyn pois jättämisestä (en pysty e-pillereitä syömään ja no...) päätettiin että pikkunen tulee jos tulee, tais kyllä miehellä olla kovempi vauvakuume ku miulla :grin kihloihin mentiin joulukuussa-ja kohta syntyy pikkunen, vähän nopealla tahdilla on kai edetty, vuospäiväki vasta tulossa huhtikuun lopulla :) yhteen muutetaan sit kun pikkunen tulee-piti muuttaa jo aiemmin, mutta pieni välirikko tuli syksyllä, siitä selvittiin kuitenkin hyvin :) lisää pikkusiakin on tulevaisuuden suunnitelmissa...

mitä tuohon miesihanteeseen tuleen: miehen pitää olla mies ja näyttää siltä (ei kuitenkaan mikään perämetsistä revitty eräjorma) :p miehen pitää olla pidempi (ei vaikeeta ku ite 166cm pätkä) ja vahva, näin entisenä poikatyttönä on kuitenki kiva jos mies jaksaa nostaa ja tähän painoon tarvitaan voimaa:oops: ja vaikka ite oon pyöreä tykkään että mies on laihempi :rolleyes: ja mahdottomuus (ei kai): miehen herkkä puoli, koska tykkään pitää omaa kultaa kainalossa :oops: nämä täyttyy miehen kohalla hyvin, ja meillä on enemmän kun mukavaa yhessä

eiköhän tuossa ollu ihan hyvin tarinaa... :oops:
 
Mie taas vannoin koko ala-asteen ja yläasteen etten ikinä pitäisi omaa nimeäni!
Äitinikin pitää edelleen siskoni isän sukunimeä, jonka äiti tapasi ennen minun isääni joskus 80-luvulla :D
Mutta, ajankuluessa olen oppinut arvostamaan omaa nimeäni ja olen ylpeä että poika kantaa sukunimeä vielä senkin jälkeen, JOS otan joskus miehen sukunimen :)
Meitä ei ole tällä paikkakunnalla montaa tän sukunimistä, ja ne ketkä on niin aina luullaan että me kaikki ollaan toisillemme sukua vaikka meidän suku tulee toisesta päästä suomea kuin tää toinen samanniminen suku.
Olen ajatellut, että olisi haikeaa päästää tästä sukunimestä irti!
Eikä tän nimistä ihmistä löydy koko tästä maasta, paitsi minä :wink



Sent from my iPhone using Vau Foorumi mobile app
 
Mikäköhän toukokuussa oikein on, kun on ainut näin paisunut kuukausiporukka? :cool:

No, tulinpa kuitenkin kirjoittelemaan, kun lueskelin ketjua. Meillä mies on minua vain vuoden vanhempi, mutta silti hän on katsonut ties mitä 70-luvun lastenohjelmia, mitä en tunne, eikä edes äitini tunne! :grin Eli se siitä ikäeron mittarista.. :wink

Tosin voi olla siitäkin, että meidän vanhempien välillä on se n. 10 vuotta ikäeroa. Vanhempani ovat molemmat olleet 20 kun synnyin, ja olen aina pitänyt jotenkin normaalina, että 20-vuotiaana tehdään lapset, lapsena itsekin ajattelin siinä iässä perustavani perheen. En nykyäänkään osaa pitää kakkosella alkavaa ikää mitenkään erityisenä nuorena perheen perustamiseen (paitsi silloin kun miettii joitakuita aika keskenkasvuisia parikymppisiä, mutta muuten). No, oma elämä ei sattunut niin, että 20-vuotiaana olisi ollut se oikea mies tuossa. Ajattelin silti, että heti kun se oikea mies ja tilanne tulee, niin en turhaan odotella aio. Vaikka olen ehtinyt tässä vasta pari kuukautta olla äiti, niin lapsi on kyllä selkeästi hienoimpia ja suurimpia kokemuksia mitä elämässä voi saada, mikään ei kyllä vastaa tätä.

Täällä puhuttiin myös miesihanteesta ja sen toteutumisesta, kun tapasin mieheni ensimmäisen kerran, hän oli heti sellainen "poika samalta luokalta", kuin mihin olisin ala-asteella ihastunut. Teininä miesihanne muuttui, halusin jotakin jännittävämpää kai, ja se ehkä jäi päälle seuraavienkin miesten kanssa. Sitten kun tapasin tämän nykyisen mieheni, niin hänessä vain oli jotakin sellaista tuttua, mikä oli pitkään aikaan ollut kadoksissa. Meidän tarina kuitenkin alkoi kaveruudella, mutta kunnioitin häntä suuresti, sillä jotenkin hän vain oli (ja on) niin harvinaislaatuisen hyväsydäminen ihminen verrattuna muihin tapaamiini. Jos sitten mietitään sitä ihan perusmiesihannetta mikä minulla on, niin sen hän täyttää. Lapsena ajattelin, että kaikki miehet ovat suoraselkäisiä ja lämminsydämisiä, muutamien kokemusten jälkeen tämä muuttui enemmänkin miesihanteeksi, jonka aika pitkään ajattelin olevan tavoittamattomissa minulle. Olisin tyytynyt johonkin vähempäänkin, ellei niin onnellisesti olisi käynyt, että nykyinen mieheni olisi elämääni tullut. :love2 Ulkoisesti olen pitänyt (ja pidän) keskenään aika erilaisista miehistä, siinä ei ole mitään yhtä ihannetta. Eri miehissä on aina jotakin omanlaistaan viehätystä..
 
Jatkan aiheesta tarinointia vielä sen verran, että kun miehen kanssa aloitettiin seurustelu, niin sanoin silloin heti suoraan että haluan tehdä lapset alle kolmekymppisenä ja jos hän ei ole samoilla linjoilla kanssani, niin meidän on turha mitään aloittaakaan. Muistissa oli tarpeeksi tuoreena erään suhteen loppu, jossa oli hieman jälkiviisas olo, "olisi tämä jo alussa pitänyt tietää, miksi annoin itseni mennä tänne asti" (syy tosin oli hieman eri tässä tapauksessa, mutta kuitenkin. Kun on jo tunteita, mutta kuitenkin pakko lopettaa homma, niin kaikki on monta kertaa kamalempaa). Ja koska oltiin tunnettu jo kavereina, niin pystyi noin sanomaankin ilman että toinen kauheasti pelästyy. :)

Mulla on paljon ollut mielessä se, että entä jos en tulekaan raskaaksi. Äitini ei enää vajaa kolmekymppisenä tullut raskaaksi, ja myöhemmin siihen löytyi syykin. Minullakin on siis mahdollista, etten enää kolmekymppisenä ainakaan luonnollisesti tulisi raskaaksi. Siihen on nyt viitisen vuotta, toivottavasti tämä yksi raskaus auttaisi uuttakin tulemaan vielä. Onnellinen olen silti siitä, että on yksikin lapsi. Kaverini joskus sanoi, että hänen äitinsä oli sanonut hänelle ettei harkitsisikaan lasta ennen kuin on kolmekymppinen. Ymmärrän hänen pointtinsa kyllä, sillä hän on monia niitä surullisempia tarinoita nähnyt. Mutta silti mietin, mitä jos äitini olisi noudattanut tuota? Ihmiset eivät aina välttämättä ymmärrä, kun sanovat, että kyllä on vielä aikaa kun olet niin nuori.

Mutta siitä miten meidän suhde alkoi.. olin silloin juuri vannonut, että olen jonkin aikaa yksin. Sitten alettiin miehen kanssa törmäillä useasti ihan sattumalta kadulla. Vietettiinkin sitten enemmän aikaa yhessä, kun kerran törmäiltiin. Yhtenä iltana alkoi tuntua semmoista tunnelmaa jo, että pakenin kotiini, kun en voinut enää luottaa siihen mitä teen tai jätän tekemättä, en halunnut mitään ihme säätöjä mitkä lopulta loukkaavat. Seuraavana päivänä mies oli oven takana kertomassa olevansa ihastunut minuun. Hän oli ihan varma että olisin torjunut hänet. :grin Mutta en tehnyt niin.. Siitä homma sitten lähti aika nopeastikin etenemään. Puolen vuoden päästä puhuttiin yhteen muutosta ja jonkin ihme sattuman kautta saatiin samantien juuri sopiva kämppä. Vuosi kun oltiin asuttu tässä, puhuttiin ehkäisyn poisjättämisestä ja siitä meni puolisen vuotta kun tulin raskaaksi. Ja nyt ollaan tässä. :)
 
Meillä tuo lapsikeskustelu meni aika näppärästi kun toisilla treffeillä "unohtui" kondomi. Siis minä kysyin että tarvitseeko sitä ja mies ei sitten vetänyt ulos. Siinä sitten spontaani keskustelu aiheesta "mitä nyt tehdään" ja mies sanoi että hän ei halua enää lisää lapsia. Minä paukautin haluavani kolme poikaa. Siihen mies ei muuta kuin naureskellut että hyvin valitsit, ei tuolta tuu kun poikia :grin

No siltä erää päädyttiin hakemaan jälkiehkäisypilleri ja aloitettiin minipillerit kun ei näemmä tuo kondomissa pysyminen meiltä sujunut tuonkaan vertaa. Vaikka lapsia halusinkin niin en kenenkään selän takana, "vahingossa" tai muuten epämääräisissä olosuhteissa vaan ihan toivottuna ja tarkoituksella. Lisäksi kun olin tuohon mieheen korviani myöten lätkässä niin ilman ehkäisyä olisi ollut tosi paska tilanne esim. päättää pitää "vahinkolapsi" kun haluaa lapsia ja haluaisi siitä miehestä itselleen edes jotakin. Toisaalta taas siinä samalla saattaisi miehen asemaan, jossa ei vain ole hyviä vaihtoehtoja. Kun se ei kerta enää lapsia halunnut ja yksi vauva (ja avovaimo) kotona oli jo.

Siitä oon kiitollinen että siinä tilanteessa pystyin laittamaan itseni sivuun ja hakemaan sen jälkiehkäisyn. Ekaa kertaa jopa mietin että jos se siihen menee niin voisin harkita aborttiakin, vaikka en ikinä pitänyt sitä kohdallani mahdollisena. Onneksi ei tarvinnut miettiä sitä sen pidemmälle. Mutta siinä tilanteessa en olisi tosiaankaan ikinä uskonut, että alle puolen vuoden päästä asuisin itse tuon miehen kanssa ja yritettäisiin lasta ihan tarkoituksella. Ei tullut mieleenkään että siinä voisi käydä niin, ei noista lähtökohdista. Näin jälkikäteen ajatellen hyvä että tuo keskustelu tuli käytyä silloin ja että se meni juuri kuten meni, sillä ironista kyllä muuten ei varmastikaan olisi tähän päädytty.
 
Me ollaan edetty koko suhteen ajan hyvin rauhallisesti. Oltiin melko nuoria, 22- ja 23-vuotiaita, kun tavattiin ja olin miehelle ensimmäinen seurustelusuhde, joten karikkojakin on mahtunut tähän 6 vuoteen melkoisesti. Kasvukipuja vai miksi niitä voisi kutsua. Mies on muuttunut täysin toiseksi ihmiseksi siitä itsekkäästä pojasta, mitä hän oli kun tavattiin. Monen naisen ylpeys ei välttämättä sellaista käytöstä olisi kestänytkään, mitä itse mieheltäni siedin, mutta minkäs teet kun oli niin korviaan myöten ihastunut/rakastunut. Miehen käytös oli pitkään sellaista, ettei siitä ottanut selvää haluaako se olla vaiko eikö, mutta aina kysyttäessä sanoi haluavansa "katsoa vielä mitä tästä tulee".

Itse olin seurustellut jo pariin otteeseen aikaisemmin, ja tämä mies oli ensimmäinen, kenen kanssa aloin oikeasti haaveilla häistä ja lapsista. Ystäväni sanoikin minulle heti seuraavana päivänä, kun olin tavannut miehen, että te vielä menette naimisiin ja teette lapsia. :) En vain uskonut sen olevan koskaan mahdollista, koska mies oli juuri niitä tyyppejä, joihin ala-asteikäisenä olin katkerasti ihastunut saamatta koskaan vastakaikua tunteilleni. Siksi kai siedinkin hänen juupas-eipäs -peliään suhteen alkuaikoina, koska mielestäni oli ylipäänsä käsittämätöntä, että tuollainen mies oli alkuunkaan kiinnostunut minusta.

Muutimme yhteen vuoden seurustelun jälkeen, kun olimme ennen sitä jo pariin otteeseen meinanneet miehen aloitteesta erota. Tämän jälkeen kaikki alkoi mennä parempaan suuntaan, mies alkoi näyttää tunteitaan enemmän ja aloin uskoa suhteeseemme, mutta en kuitenkaan ilmeisesti tarpeeksi, sillä neljän vuoden yhdessä olon jälkeen itse ihastuin toiseen ja suhteemme joutui jo kolmatta kertaa koetukselle, tällä kertaa ihan tosi paikan eteen. Tässä kohtaa miehellä napsahti päässä lopullisesti jokin kohdalleen ja loputkin itsekkyyden rippeet karisivat. Hän ilmeisesti tajusi, että suhteeseen tarvitaan molempien yhteistyötä ja hän itse ei välttämättä olekaan täydellinen ja "voittamaton". Tapauksesta puolen vuoden päästä vaihdoimme kihlat, jota edeltävät kuukaudet olimme käyneet rankkaa välien selvittelyä ja toisiimme uudelleen tutustumista, asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista ja parisuhteessa olemisen opettelua.

Lapsista oltiin puhuttu jo pidemmän aikaa, mutta mies ei ollut vielä valmis. Itse olin kärsinyt piilevästä vauvakuumeesta jo pidempään, mutten missään nimessä halunnut painostaa tämän asian kanssa. Muutaman kerran ehkäisy petti, mutta aina haettiin jälkiehkäisypillerit.

Lopulta viiden vuoden yhdessäolon jälkeen mies itse ehdotti, että jätetään ehkäisy pois. Sen jälkeen ehdimme yrittää 9 kk, kun lopulta aloin odottamaan tätä tapausta (yksi km välissä). Olen todella, todella tyytyväinen, etten tullut ennen miehen aloitetta raskaaksi, esimerkiksi pari-kolme vuotta sitten, koska silloin vauva olisi tullut keskeneräiseen ja osittain tulehtuneeseen suhteeseen. Vieläkin meillä toki on opittavaa parisuhteen hoidosta, mutta olemme mielestäni siinä jo menneiden vastoinkäymisten vuoksi melko hyviä. Mies osoittaa nyt tunteensa erittäin avoimesti ja muistaa päivittäin kertoa, kuinka tärkeä olen hänelle. Odottaa myös vauvaa kovasti enkä osaisi lapselleni parempaa isää kuvitella.

Naimisiin menimme kolme viikkoa sitten, kuudentena vuosipäivänämme.

Ja kylläpäs näin auki kirjoitettuna kuulostaa pahalta. :rolleyes: No, sanotaanko, että ensimmäiset neljä vuotta olivat kaikenkaikkiaan ihan hyvää aikaa, mutta karikkoja, epävarmuutta ja pelkoa mahtui mukaan. Viimeiset kaksi vuotta olen ollut kiitollinen itselleni siitä, että jaksoin olla kärsivällinen. Nyt olen suhteessa, jossa en muuttaisi mitään ja olen älyttömän onnellinen siitä, miten asiat ovat nyt.

Mitä ikään tulee, mielestäni olen aivan normaalin ikäinen ensisynnyttäjä (28 v.), vaikka kaveripiirissä on paljonkin sellaisia, jotka ovat tulleet vanhemmiksi jo vuosia sitten. Toisaalta aivan yhtälailla löytyy myös paljon ikäsiäni tai vanhempiakin kavereita, jotka ovat vielä vapaaehtoisesti/elämäntilanteesta johtuen lapsettomia.

Herranjumala mikä sepustus tästä tulikin! :eek:
 
Vai elämäntarinoita. No meitä ei ainakaan voi hätiköinnistä syyttää...

Eli itse elelin "villiä" nuoruuttani tossa 16v.--> Muutamia suhteita oli, ei mitään kovin vakavaa. Yksi suhde tai sen alku loppui siihen, että tää poika joutu pahaan auto-onnettomuuteen, eikä koskaan toipunu siitä. Vammautu siis pahasti ei pystyny puhumaan eikä oikeen mitään muutakaan. Nyttemmin jo kuollutkin :sad001 Aika pian ton onnettomuuden jälkeen tapasin nykyisen mieheni baarissa tuttujen kautta, olin silloin siis 18v. ja mies 20v. Toi "kesken jääny" suhde vähän kummitteli välissä jonkun aikaa, mutta mies sen ymmärsi eikä vetäny pultteja. Alettiin sitten seurustelemaan tai ei siitä oo kyllä vieläkään sovittu, mutta näin olettaisin :rolleyes: Muistan kuinka itkin ekan seksin jälkeen ja mies oli ihan et mikä ihme sulla on. Mä itkin vaan ku olin silloin niin onnellinen ja toisaalta surin sitä, että en varmasti saa näin ihanaa miestä pitää omanani. Vaan toisin kävi... (Sivuhuomautuksena, että seksi vaikuttaa edelleen samalla tavoin. Tunne nousee jostakin tooodella syvältä ja purkautuu itkuna o_O)

Olin 20v. ku muutettiin yhteen, 24v. kun mentiin kihloihin ja esikoinen syntyi, 26v. kun mentiin naimisiin ja niin nyt olen 33v. ja neljäs lapsi tuloillaan ja yhteiseloa takana jo 15 VUOTTA!!!:schoked025 Ei kyllä tunnu siltä. Hirveitä kriisejä ei oo ollu, mutta kyllähän meillä riidelläänkin. Sit rakastetaankin...

Oma äiti oli mun syntyessä 37v. ja oli tuntenu ittensä hirveen vanhaks. Just mietin, että oon nyt samanikänen ku mun sisko silloin ku odotti esikoistaa. Ymmärrän täysin röpön kommentit "tulevasta vapaudesta". Jotenkin ite oon aatellu, että en kyllä tähän pikkulapsivaiheeseen enää jaksais nelikymppisenä palata, silloin lähen ukon kanssa Rioon ku lapset pärjää jo keskenään :wink

Ite oon varmaan vähän lapsellinen (nii onhan noita jo kolme...) ku tulen paljon paremmin toimeen 25-vuotiaiden ku 35+-äitien kanssa. Noiden vanhempien kanssa on jotenkin semmosta pönötystä ja heijän vitsejä en tajuu ollenkaan. Lisäks tuntuu, että vanhemmat äidit kyttää muiden tekemisiä paljon tarkemmin.

Omassa kaveripiirissä 30 vuoden kieppeillä vanhemmiksi tulleet vaikuttas kärsivän suuremmista "sopeutumisvaikeuksista" ku nuoremmat. Oon aatellu sen johtuvan osiks siitä, että on ehtiny rakentaa jo sen oman elämänsä ja se tietysti pyörii siinä itsessä aika vahvasti ja sitten ku lapsi tulee ni pitääkin alkaa häntä huomioimaan ja omat tarpeet jää taka-alalle. Tää oli vaan yleistys noihin mun tuntemiin, ei tietenkään koske kaikkia.
 
Mielenkiintoisia tarinoita kaikkien takana!

Meillä alkoi "yhteiselämä" jo siellä 18-v:n kieppeilä, olin itse juuri palannut vuoden reissulta(toinen mies mua odotti toisella mantereella..), mies oli armeijassa, oltiin oikein vastakohdat-minä maailmaasyleilevä hippi ja mies suoraselkäinen sissi:wink. Ihan baarissa nähtiin, toinen änkyröissään tuijotti vaan mun tissejä, mutta hurmas kokonaisuudella. hukkasi jopa puhelinnumeron ja silti nähtiin uudelleen. vakava suhde silläkin oli jo alla, että varsin kimuranteist lähtökohdista ponnistettiin...ja sekoiltiin urakalla omilla tahoillamme- oi ihan kesken se oma kasvu!
vuoden päivät varmaan veivattii, mutta yhteen muutettiin ja lopulta naimisiinkin mentiin-äh, siinä 22v(en oikeesti muista, sormustakaan ei pidetä, mistä tarkistaa..) ja heti perään oltiin eroamassa, olin taas reissussa ja uutta ukkoa puski kylkeen.
oli helvetillistä aikaa, mutta ihmeen kaupalla saatiin kaikki luurangot kaapeista pois, aloitettiin ihan puhtaalta pöydältä- ja siitä lähtien vois sanoa että tätä liittoa on vaalittu! ei oo enää houkuttanut ruoho aidan toisella puolen-kaikkea oli kokeiltuo_O ja vihdoin tajuttu että herranjumala, tässä se on!! riitaa on ja rakkautta, mutta lähtemisen uhka on poissa.

tätä vähän harmonisempaa yhteiseloa lienee nyt äh..12v(?) takana, yhteensä se 17v kuitenkin sähelletty. Rakkaudesta vihdoin löytynyt se tahtotila, joka ei perustu pelkästään tunteisiin.
On niin miehekäs, komea, temperamenttinen, vahva, luotettava, toimelias, itsenäinen ja rohkea mies ettei parempaa vois itselle löytyä! Eikä kukaan koskaan ole mua hyväksynyt ja rakastanut juuri tälläisenään, paitsi tämä mies! se tuntuu yhä edelleen aivan ihmeelliseltä-että on se oman palapelin alusta löytynyt, jossa kaikki palat loksahtaa paikalleen.
:love7
Lapsia siunaantunut ihan suunnitellusti ja suunnittelematta, vähän puolivahingossa, meille sellainen hetkenmielijohteesta eteenpäin meneminen sopii-pitää pitää tulevaisuus suunnittelmattomana että on tilaa uusille projekteille, ne pitää yllä elämän liekin:wink

ja neljän suora, mä myös reagoin hyvän seksin jälkeen itkulla, se suunnaton onnellisuuden puuska ..nyyh
 
Hienoa, etten oo ainoo lambi :p Ja kyfixfix muakin toisaalta naurattaa, mut sit itkettää ja vaikutan ihan sekopäältä ku en tiiää kumpaa tekisin. Onneks toi toinen osapuoli on jo tottunu, eikä soita valkotakkisia vaan vain naureskelee mulle onnettomalle.
 
Mä voin kyllä yhtyä tuohon, että yli 30v. Lasten saaminen aiheuttaa enemmän sopeutumista. Oon saanu elää niin itsenäistä elämää vuosikaudet, että tuntui ihan riistolta kun se helppous vietiin pois! Ja oli kyllä aikakin, hyvä et elämä haastaa tämmösillä onnellisilla asioilla, lapsilla!
 
Takaisin
Top