Miten muuten teillä muilla on parisuhteet sun muut menny suhteessa siihen, mitä nuorempana kuvitteli? Tuli tuosta
kyfixfixin tarinastakin mieleen että kun unelmien mies meni ja nykyinen kumppani löytyi "vahingossa" petettyjen sielujen kesken
Miun avioliitto oli vähän sellainen suhde mihin aina kuvittelinkin päätyväni ja kaikki meni "oikein." En tiedä onko ne ollut minun suunnitelmiani ja kuvitelmiani sitten vai yhteiskunnan tai äitini. Koko ajan tein sillai kun "kuului" tehdä eikä se sit tuntunutkaan hyvältä. Muistan kun ero tuli ja monet yritti lohduttaa, että onneks teillä ei sentään ollut lapsia. Mie olin vaan katkera että niinpä, ei jäänyt mitään hyvää koko suhteesta käteen... Tosin nyt kun on uusi suhde niin olen hyvin kiitollinen siitä, ettei exän kanssa niitä lapsia ehditty yrittää edes. Kyllä noi miehen kaks ex-kumppania riittää jo "laajennetun perheen" suhteen ilman että tartteis miunkin olla exän kanssa tekemisissä.
Sit miun mies ei vastaa yhtään sitä miun kuvitelmaa unelmieni miehestä. Miun unelmien mies ois pitkä (väh. 185cm), tumma ja tatuoitu. Ex aviomies vastas tätä kuvaa paremmin, tosin sillä oli naama ihan hirveä
Ja siinä välissä oli lyhyt suhde kanssa just sen miun stereotyypin mukaisen miehen kanssa. Ja oon aina kuvitellu et sitä ikäeroa sais olla korkeintaan 5, ehkä 7 vuotta jompaan kumpaan suuntaan.
No, oma mies on nyt sit minua lyhyempi ja vaalea. Ja 14 vuotta vanhempi, eikä yhden yhtä tatuointia. Ja jännä juttu että kun aiemmin oon verrannu kumppaneita johonkin miun "unelmamieheen" niin vaikka ne ois ollu kuin lähellä sitä ihannekuvaa oon nähnyt vaan ne viat ja virheet. "Tollakaan ei oo ees leukaa" ja "kauhee mikä läski" ja muita kauniita ajatuksia. Oon varmaan tappanu ne halut seksiin ja läheisyyteen itseltänikin noilla ajatuksilla, saati sit että mies takuulla varmasti ne aistii vaikka en niin tahditon ole että oisin sanonut sitä ääneen. Kai sen huomaa. Sit taas omaan mieheen oon tutustunut ihan hänen omana itsenään, ollaan juteltu paljon, ja "se hassu pieni mies" yhtäkkiä muuttuikin miun unelmien mieheksi. Joka ryppy ja se rako hampaiden välissäkin. Ja häntä katson aina hellin ajatuksin ja ihaillen enkä vois toivoa enempää.
Jos unelmien kumppaneista ja petetyistä ja pettäjistä puhutaan niin myö ollaan miehen kanssa enemmän niitä pettäjiä kuin petettyjä. Itse en ole suoraan pettänyt ketään, eikä mieskään kuin kahdesti, mutta molemmilla on ollut tapana olla se itsekeskeinen paska mihin toinen rakastuu ihan kympillä ja helppohan siinä on sit olla ja koko ajan ajatella että toi kumppani ei ees ansaitse mua. Vähän koko ajan lähtöasemissa ja varuillaan ja petaamassa elämää muualle. Vaikka on sitoumuksia tehtykin ja pitkissä suhteissakin oltu niin silti, se ajatusmaailma on niin erilainen. Nyt sen vasta ymmärtää, kun on sitten oikeasti sitoutunut johonkin. Mistä on ennen pelkuruuttaan jäänyt paitsi.
--
Mie kans viime vuonna mietin et mie oon nyt 29v. ja odotan esikoistani. Ja about 20 vuotta taaksepäin miun mies on ollu 24v. ja odottanut esikoistaan, ollut ammatti, asuntolainat ja kaikki jo silloin. Ja mie oon ollu silloin neljännellä luokalla... Oon menny ala-astelle kun miehellä on ollu nuoruuden seikkailut ja opiskelut menossa. Miulla on pienempi ikäero miehen esikoiseen ja hänellä miun äitiin kuin mitä meillä on keskenämme. Onneks ei ihan samaa sukupolvea sentään ole mies miun äidin kanssa tai mie hänen poikansa kanssa vaan on kuitenki 10+ vuoden ikäeroista kyse
HKI00550 samaistun tuohon. Varsinkin kun miun eka liitto oli "väärä" niin olis ollu hienoa et isä olis päässyt näkemään kun olen enemmän uskaltanut löytää itseni. Juuri että kuka olen ja minne olen päässyt. No, ollutta ja mennyttä. Jos jotain elämää kuoleman jälkeen on niin kai se tietää. :)