Ikä, perhe- ja parisuhdejutut

Ikä on vaan numero ja jokainen on eri aikaan valmis esim. vanhemmiksi. Kyllä enempi vaikuttaa se mimmonen on ihmisenä ku se ikä. Ja toki myös eri elämäntilanteet vaikuttaa. Myönnän että oon kattonu paheksuvasti näitä nippa nappa ysiltä päässeitä äitejä koska tiijän että lapsi on suurimman osan ajasta mummolassa hoidossa ku ite pitäs päästä vähän juopottelemaan ja pitää hauskaa. Musta semmoset ei vielä lapsia tartte. Yleensäkkää mää en ymmärrä sitä että lapsi on JOKA viikonloppu jossaki hoidossa että äiti ja isä saa "omaa aikaa". Ymmärrän sen oman ajan tarpeenki mutta en sitä että sitä pitää olla joka viikonloppu. Nämä on mun mielipiteitä taas eikä tarkotus oo ketään tuomita/loukata vaikka luultavasti kuitenki teen niin. Voi olla hyvä äiti tai isä jo 14 vuotiaana tai sitten ei. Se riippuu ihmisestä, ei siitä iästä.

Muoks. Puhun nyt näistä nippa nappa ysiltä päässeistä kenet tiijän, on taas sit varmasti niitäki ketkä on hyviä vanhempia jo sillon! :)
 
Muokattu viimeksi:
Mä aina ajattelin, että teen lapset nuorena, mutta niin vaan elämä vei. Noh, oonhan mä edelleen tosi nuori ja nätti ja vaikka mitä ( :D ) mut omasta mielestäni alan nyt vasta olemaan kypsä äidiksi. Ikää on siis 25 vuotta. Vanhempien iällä ei ole mitään väliä. Väliä on sillä, että otetaan oikeasti vastuu siitä vanhemmuudesta. Liikaa näkee näitä vanhempia, jotka työntää lapset hoitoon heti, kun mahdollista ja lähtevät viihteelle. En tarkota sitä, että sen lapsen kanssa pitää olla 24/7, mutta ei siellä ulkona ihan tosissaan tarvi joka viikonloppu käydä...
 
Mä täytin just 33 ja ajattelen, että ehdin tässä vielä isonkin perheen pukkaamaan jos siltä tuntuu. Mulle just nyt on hyvä ikä aloittaa. Sain seikkailla, kasvaa ja tehdä uraa vapaana sitoumuksista sen verran kun mulle oli tarpeen, enkä vielä tunne olevani fyysisesti yhtään heikompi kuin parikymppisenä.

Kukaan ei tietenkään voi ennustaa, törmääkö jossain vaiheessa hedelmällisyysongelmiin tai joutuuko huomaamaan, että sopivaa kumppania ei löydy / yksin ei halua yrittää. Sen takia mäkin keskityn nyt ajattelemaan että me ollaan kaikki iästä riippumatta onnekkaita, kun ollaan tässä.

Naisten hedelmällisen iän lyhyyttä korostetaan hirveästi, mutta onhan meillä onnekkailla, joilla biologia tai elämäntilanne ei estä, aika hyvä aikaikkuna tehdä haluamamme määrä vauvoja - sieltä teinistä yli nelikymppiseksi. Osa nelikymppisistä ei jaksa yöheräilyä ja osa tosi nuorista vanhemmista on epäkypsiä, mutta yksilöllisiä piirteitä ne ovat, ja aika moni onnistuu lopulta tosi hyvin vaikka olisikin tehnyt lapsen itsensä kannalta ei-niin-parhaaseen aikaan.
 
Oma elämä opetti sen, etten ikinä koskaan kyseenalaista toisten lastenhankintaikää Toiset tekevät ensimmäisensä 16-vuotiaana, toiset 36-vuotiaana. Siihen väliin mahtuu monenlaista elämäntilannetta ja parisuhdetta.

Itse olisin halunnut ryhtyä vauvantekoon 24-vuotiaana, mutta silloinen mies (se ex-aviomies, joka myöhemmin jätti mut lapsettomuuden vuoksi) ei ollut valmis. Otettiin sitten koira. Ja sitten toinen. Ja 28-vuotiaana olinkin sitten lapsettomuushoidoissa, kun mm. endometrioosi oli ehtinyt tehdä tuhojaan... Eli jos olisin itse saanut valita ja kaikki olisi mennyt niin kuin Strömsössä, mulla olisi jo 10-vuotias lapsi.

Jos tuuri käy, saan puhuttua miehen vielä toiseen vauvaan. Tosin tämä yksikin on jo niin valtava ihme ja onnenkantamoinen itselleni, että osaan ajatella jo valmiiksi, ettei enempää välttämättä tule.
 
Mulla asuu tosiaan anopin äiti ja anoppi samas pihas, mutta en siltikään vie lapsia sinne koko ajan. Oon mielelläni pojan kans koko päivän ja miehen kans sit on ollu jako et jos viikonloppuna haluaa johki mennä ni toinen on sit pojan kanssa ettei sitä lasta sysätä samantien johki hoitoo ku viikonloppu tulee. Poika on tainnut olla 3-4 yö kylässä kun anoppi on innolla hinkunu ja me ollaan sit aateltu et ehkä on ihan sallittua joskus käydä yhdessäkin jossain :grinNyt on ollut ihan kamalat 2 viikkoa kun en oo saanu poikaa hoitaa ! Koita nyt toiselle sanoa et äiti ei voi ottaa syliin :confused: Ja kyllä monesti on itkettäny ku pieni mies ei oo ollu kotona mun kanssa :sad001 Mut eipä sitä auta totella ku lääkäriä ja kituutella nyt siihen asti et saa toisen vauvan terveenä maailmaan :) Ja itelle oli ihan ehdoton kyllä et pidän pojan kun testin tein sillä mulla on 2 sairautta ja joku päivä en välttämättä saa lapsia niin en halunnut katua sitä päätöstä sitten :) Ja nyt ihan rehellisesti voin sanoa et ton reuman kanssa painiminen on ollut niiin rankkaa raskaus aikana ja välillä kun pahenee niin pojanki kans hankalaa et jos mä 30 weeks oisin säästelly ni en mä vältisti edes jaksais o_O Oon kyllä niin super onnellinen et mulla on mun poika ja kohta tää seuraava myös :) Mut jos tähän sit loppuis mun vauva puuhaat :grin On sen verran rankka raskaus nyt ollu et jumalauta ei enää :grin Niin ja siis miehen kanssa molemmat töissä ja oma asunto ettei täs mitää sossu pummeja olla :wink:grin Ihan omilla pärjätään ja mulle kyl lapset on ihan ykkösenä ! :p Kyllä mua joskus vähän hävettää et mul on kohta kaks lasta kun kuulee toisilta miten on yritetty 20 vuotta ei vaan oo saatu :oops: Et miten nopeesti oon itte saanu ni tuntuu toisten puolesta vähän pahalta o_O

Ja samaa mieltä et se ikä ei kerro onko hyvä äiti vai ei. Tiedän huonoja nuoria äitejä ja myös huonoja iäkkäämpiä äitejä. Ihan on ihmisestä kiinni. :)

Ja aamu käyrää tääl odottelen et sit tietää pääsekö kotio vai ei :) Hih kävin kurkkaa vauvoja :p
 
Puhuin kyl tuolla jossaki ketjussa et pelkään saanko enää yhtään omaa aikaa ja sillä omalla ajalla tarkotan esim kampaajalla tai kosmetologilla käymistä ilman vauvaa en sitä joka viikonloppusta omaa aikaa. Kokemuksesta voin sanoa että kukaan ei nauti siitä tilanteesta kun äiti tulee pienen vauvan kanssa kampaajalle "rentoutumaan"! Oli ihan kamala värjätä äitiltä hiuksia kun sillä oli samaan aikaan pieni vauva sylissä kun muuten vauva huuti siellä vaunuissa ni piti olla sylissä ja ne värit kuitenki haisee enempi tai vähempi.. ja ku se kampaajalla käynti mennään sen vauvan ehoilla niin kampaajan aikataulu kärsii siinä.
 
Lyyti, Mä oon kyllä pitäny huolen siitä et pääsen sinne kampaajalle ihan yksin rentoutumaan :grin Ukko kyllä tietää et siinä asiassa hän joustaa :p Tosin mulla ny tän tupsun laittamiseen menee 4 tuntia :rolleyes::oops: Mut kyllä sitä omaakin aikaa jää :grin Järjestely kysymys sekin :p
 
Meidän suvussa on perinteisesti saatu lapsia melko nuorena, toisaalta sisarusten väliset ikäerotkin on olleet suurempia. Mun äiti oli 10 vuotta nuorempi mut saadessaan kun mitä mä nyt oon, ite en ois siinä vaiheessa ollu vielä kauheen kypsä äidiksi. Mulla alko joku murros- ja teini-ikä vissiin sillon ku muutin kotoa :D.
Mutta mun äiti suoriutu varsin hyvin mielestäni ja uskon et useimmista ihmisistä tulee hyviä äitejä oli ikä mikä tahansa. Mun yksi kaveri kärsi vauvakuumeesta jostain 15-16- vuotiaasta mutta suhteet oli lyhyitä eikä toive vielä toteutunut. Kun me oltiin just ja just baari-iässä se oikeesti harkitsi hankkiutuvansa raskaaksi ihan vaan jollekin kelle tahansa. Mä ymmärsin vasta myöhemmin et se tarve oli vaan niin hirveen kova.
Lopulta se löysi miehen ja tuli raskaaksi tosi nopeaan ja lapsiakin on useampi.
 
Mä olisin halunnut äidiksi jo vähän aiemmin, mutta mies ei ollut valmis isäksi. Oon ollut enemmän kuin kiitollinen miehen jääräpäisyydestä. Perhe-elämä ei ole ollut meille helppoa ja kun mies oli asian viimeseen asti miettiny, niin hän on taistellut vaikeuksien läpi. Ero ei ole tullut missään vaiheessa kysymykseen, vaikka on ollut niin kireetä ilmapiiriä.
Ny on jo yli vuosi nautittu elämästä, uskon että pahimmat ikä kriisit on nyt koettu!
Musta vaan välillä tuntuu, että olisin nuorempana jaksanut tätä pikkuvauva/lapsi aikaa paremmin. Ihmiset on erilaisia, mutta mä ainakin olen jotenkin jo väsähtänyt. Niin on kyllä mieskin! Mennään usein n. klo 22 nukkuu kun ei enää hereillä pysytä. Ennen valvottiin ja mentiin ja tultiin mihin aikaan vaan.
 
Niin ja lapsiluvn täyttymisestä. Ite oon aina kuvitellu et haluan kolme lasta vähintään, ja tällai kolmekymppisenä kun aloittaa ni on vielä hyvin aikaa. Vaan ei tää ekakaan heti tärpännyt ni realiteetit iski peliin. Toisaalta myös kun oon ihan ällörakastunu tuohon mieheen ja tää vauvakuume on saanu muhia sen 15 vuotta ni olisin ihan valmis tekemään vaikka tusinan lasta jos tärppäisi vaan :p Niin sillä uskon että yhteenkin voisin olla tyytyväinen, lapsen saaminen on sellainen unelmien täyttymys. Ja toisaalta tuntuu, että AINA olisi vielä sylissä tilaa yhdelle lisää. Saa nähdä, miten ajatukset sitten muuttuu, jos näitä oikeasti siunaantuu vaikka jo se kolme tänne.

Miulla on kyllä "loppuelämä pilalla" ku odotin näin pitkään. Tai siis halusin omistusasunnon, avioliiton, hyvän työn jne. ja ne miulla kaikki olikin. Vaan sit tuli avioero ja konkurssi ja koirakin meni. Ja muutin tänne hevonkuuseen missä työllistymismahdollisuudet on nolla jos et työllistä itse itseäsi jollain tavalla. Nyt on opiskelut kesken ja saa nähdä milloin on ammatti ja työelämässä taas mukana kun nuo lapsitoiveet tulee tielle. Mutta enää en lykkää, opiskella ehtii loppuun vanhempanakin. Ei vaan menny yhtään niinku kuvittelin, ajattelin et tän iän myötä olis niin sanotusti kaikki valmiina vaan nyt tällä iällä sitä vasta joutuukin sovittamaan sitä lasta, opintoja ja töitä yhteen vaikeimman kautta.
 
Mä taas koen että on paljon helpompi olla useamman lapsen äiti nyt vanhemmallaiällä kun mitä oli olla yhden kahden silloin nuorempana. kaikkea jaksaa paremmin, koska stressaaminen ja kovatodotukset on hävinneet, hetkestä nauttiminen on löytynyt! ja helpottaahan se asiaa että elinpiiri, parisuhde, työ, koti jne on vakiintuneet
 
Rimpsukka, hirveetähän se valvominen on, mutta se on ihan käsittämätöntä mistä ne voimavarat tulee, kun on omasta lapsesta kyse. Älä huoli!
Mä kans ihan kauhulla sitä odotan, kun jo tiedän mitä se on... Mutta se vaan kuuluu asiaan ja kestää aikansa. Toivottavasti tällä kertaa edes hieman lyhyemmän ajan.
 
Mä kans oon "aikuistunu" hirmu nuorena... nuoruuden vietin sillon 15-16v, sit ku lähin opiskelee ja muutin pois kotoota 17v, niin oli vähä niinku pakko ottaa vastuu.. ja mä niin nautin siitä!! oon aina ollu se pikkuvanha ja "kypsä" ikäsekseni... monet seikkailut kerkesin ja rauhotuinki jo ennen ku ees tavattiin nyk. ukkelin kanssa... olin 21 ku mentiin kihloihin, 22 ostettiin omakotitalo, 23 naimisiin ja 24 ku tuli poika :) laitoksella sanottiinki et ku mä oon niin hirveen nuori vielä ja mun olo oli ku 5kymppisellä :confused: ajattelin et en mä nyt hitto mikään teiniäiti sentäs ole, mut kaikki muut osastolla tais olla yli sen 30....

Mut vaikka mä oon kuinka "kypsä" ja "aikuinen" tahansa, mä en silti voi ymmärtää et mä oon jo 27!!! :eek: WTF?! Mä oon kumminki aina se sama 19v pissaliisa baarin nurkassa :grin mut samalla kumminki hirveen kypsä ja fiksu ja vastuuntuntoinen äitimuori o_O ja kauniskin tietty :p

Ja cranberry: hyvä että pääsit tollaseen paikkaan :) turvallista varmasti kun on apu lähellä!!! Ja nyt vaan hirveesti henkistä ja fyysistä voimaa sinne, kohta se on ohi :wink
 
Mä erosin pitkästä suhteesta 31-vuotiaana ja silloin kyllä kävin ankarasti läpi sitä että haluaisinko vielä perheen. Päättyneessä suhteessa oli kaikki niin huonosti etten ollut kunnolla jaksanut vuosiin edes ajatella mitä haluan.

Käsittelin myös sen vaihtoehdon että en tule lapsia saamaan jos ei löydy sopivaa kumppania tai ei sit enää tärppää ja olin 100% valmis elämään sellaisenkin mahdollisuuden kanssa.

Mun paras kaveri väittää mulle edelleen että olen koko ajan sanonut etten halua lapsia ja ihmettelen että miten mun puheista on voinut niin päätellä. Olen varmaan hälle sanonut että sekin vaihtoehto on mietitty että lapsien hankinta ei syystä tai toisesta onnistu. Ja aiemmin ehkä maininnut etten oikein tiedä mitä haluan. Ilmeisesti noi voi tulkita myös vakaaksi lapsettomuuspäätökseksi (eli kun ei aktiivisesti ole lasta haluamassa juuri sillä hetkellä) vaikka tässä mun tuttavapiirissä toi lasten hankinta mikään itsestään selvä oletus ole.
 
Mä erosin myös pitkästä suhteesta 27-vuotiaana, tai siis olin 28 kun tuli avioero voimaan. Me oltiin myös siinä pisteessä et joko lapsia tai ero, siis hormonaalinen ehkäisy oli jätetty pois ja vielä oli tarkoitus kumilla sitkutella hetki. Sit mä vaan tajusin, että mä en ole edes kolmeakymmentä ja nytkö oon tällä iällä sitomassa itseni liittoon, jossa on hellyys, läheisyys ja seksi jo nyt kuollut? Et miten sitä lapsi sais edes alkunsa kun ei me rakastella ja lämpö on poissa, ja mitä se olis sitten lapsen jälkeen? Aionko nyt tosiaan tuomita itseni sellaiseen liittoon missä en kaipaamaani läheisyyttä saa ja mikä paikka se on lapselle? Totesin että vielä on aikaa ja lähdin.

Näin jälkikäteen siinä liitossa oli paljon hyvääkin ja olis siitäkin ehkä saanut ihan hyvän suhteen vielä, mutta ei ollut mitään tahtoa tai halua enää tehdä töitä asian eteen. Molemmat siinä suhteessa koki olevansa ainoita jotka edes yrittää eikä kummankaan tarpeet tai halut täyttynyt. Mies ei osannut omia tarpeitaan pyytää, sanoa tai ilmaista, ei vaikka kuinka kyselin mitä hän on mieltä tai mitä kaipaa, ja taas kun mie pyysin ni mies koki sen painostavana ja lukkiutui aivan täysin. Seksi oli pihtaamisen ja ruinaamisen valtapeliä, milloin mitenkin päin - jos toinen halusi ni ei ilveelläkään huvittanut haluta samaan aikaan. Kun oli vuosikaudet ollut sit sellaisessa suhteessa missä ei saanut edes lukea sängyssä "kun sä käännät niitä kirjan sivuja niin kovaa" eikä viereen saanut tulla iltaisin "kun sun hengitys häiritsee" niin oli puoli vuotta eron jälkeen aika silmiä avaavaa ollakin yhtäkkiä suhteessa, jossa nukuttiin vierekkäin ja päällekkäin ja tultiin halaamaan ihan muuten vaan. Ja missä kaikesta pystyi puhumaan eikä tullu noita "ihan hyvin" tai "ihan miten vaan" passiivis-aggressiivisia vastauksia. Sen jälkeen nää asiat sitten etenikin aika rytinällä.

Miulla oli kyl sellainen päätös takaovena et jos ei siihen mennessä ole parisuhdetta tai miestä jonka kanssa lapsia haluan niin 36-vuotiaana hankkisin lapsen yksin, tai ainakin yrittäisin. Joko sovitusti jonkun tutun miehen kanssa tai hoitojen kautta.
 
Mulle ainakin lastenhankinta on ollut niin henkilökohtainen kysymys, etten ole sillä hirveesti ääneen spekuloinut, vaikka oonkin pyöritellyt vaihtoehtoja. Varmaan joku on tulkinnut mun varovaisuuden niin, että en aio lapsia tehdä... Mun ois vaan tosi vaikea kuvitella, että julistaisin asiasta jotain ulkopuolisille silloin kun epävarmoja tekijöitä on paljon. Mullekin lapsettomuus oli vaihtoehto, jos palaset ei olisi loksahtaneet kohdalleen.
 
Miulla tuli monelle kaverille tosi yllätyksenä, että halusin ylipäänsä lapsia. Jopa kun mummille soitin että meillä on laskettu aika huhtikuussa niin vähän aikaa oli hiljaista ja sit sellainen hölmistynyt "mä luulin että sä et halua lapsia." Itelleni se on ollut niin kipeä toive että en mä oo siitä kenellekään puhunut. Plus lähes kaikki miun kaverit on lapsettomia ja itellä on muutenkin tapana puhua kakaroista ja vahinkovankkureista jne :p Niin eipä siinä oo kenellekään tainnut tulla edes mieleen, et voisin haluta lisääntyä joku päivä. Saati sit että se olis niin tärkeää.
 
Mulla tuli 18 vuotiaana ihan hirvee vauvakuume. Ajattelin sillon jo et hankin sitten vauvan vaikkka yksin. Onneks ei kuitenkaan niin päässyt käymään, et yksinäni olisin alkanu vauvaa odottaan.. Lopulta sit tapasin nykyisen mieheni ja vuosi yhdessä olon jälkeen mentiin kihloihin ja alettiin jo puhumaan perheen perustamisesta, tuolloin tosin vielä opiskelin, niin päätettiin odottaa lähemmäksi valmistumistani. Välissä ostettiin oma asunto ja lopulta alettiin yrittää lasta. Ei vaan sitten sitä lasta alkanut yrityksestä huolimatta kuulumaan ja ajattelinkin et mussa on jotain vikaa ja meinasin jo mennä lääkärin juttusille. Mentiin sitten naimisiin ja tasan kuukausi meidän häistä, niin onnistuttiin vihdoin saamaan tämä PikkuIhme alulle. Pari vuotta siihen yrittämiseen sitten meni. Eli itse oon 25 kun saadaan ensimmäinenn lapsi ja mies on 30. Voi kyllä olla että tää jää ainoaksi lapseksi, kun jo pelkkä raskautuminen on vaikeaa ja tää raskaus on ollu meille niin rankka. En silti kaikista vastoinkäymisistä huolimatta vaihtaisi päivääkään pois, koska jokainen päivä on tuonut meidän rakkaudella "valmistettua" ihmettä lähemmäks ja pian se saadaan omaan syliin.
 
Me oltiin miehen kanssa tunnettu viis kuukautta ku jätettiin ehkäsy kokonaan pois. Asuttiin eri paikkakunnilla, nähtiin melkein joka viikonloppu ja yhteen muutosta ei oltu vielä ees puhuttu mut jotenki tuli vaan semmonen et raskaaksi tulee jos on tullakseen ja tulee sitte ku tulee. Neljä kuukautta sen jälkeen plussasin ekan kerran. :) Puhuttu kyllä oltiin että halutaan lapsia mut ei otettu siitä mitään stressiä et onko liian aikasta tai jotain. Ekan kerran ku tapasin miehen ja sillä kertaa juteltiin ehkä puol tuntia,päätin että teen kaikkeni saadakseni tuon miehen itelleni, en sit tehny sen eteen muuta ku tein vaan mieheen lähtemättömän vaikutuksen! Tuli heti se tunne että se on just oikea mies mulle! ;) olin ite eronnu paria kuukautta aikasemmin ja mies oli edelleen kihloissa entisensä kanssa. Meni pari kuukautta ettei oltu missään yhteydessä, sit mies soitti et oli liikkumassa mun nurkilla et juodaanko kahvit. Kahvit juotiin ja parin päivän päästä mies erosi entisestään. Ei mun takia, miehen exä oli päättänyt erosta jo aiemmin mutta sillon päätti lopullisesti lähtevänsä. Siitä alko meijän tarina. Monet kauhistelee miten nopeasti kaikki on tapahtunu ja luulevat että hajotin heidän suhteen mutta ei se niin mennyt. Miehen exä vaan teki päätöksen erosta just oikiaan aikaan! ;)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top