Nia
Puuhakas puhuja
Joo, täällä on kans raivottu!
Valvoskelin tuossa kolme vuorokautta putkeen. Yöllä saatoin nukkua 15min pätkiä sillai, että tiesin nukkuvani ja päivällä en pistänyt päikkäreille, vaikka väsytti kuinka, siinä toivossa, että josko sitä sitten seuraavana yönä. Nyt kun helteet väistyivät, niin viime yönä onneksi nukuin hiukan paremmin, enkä ollut nyt aamulla niin kipeä kuin muin aamuina. No elkääpä mittään, yks asia kunnossa, niin toinen päin metsiä. Mies rupesi sitten kiukuttelemaan. Minulle on oma perhe hirveän tärkeä ja asumme vanhempieni ja sisarusteni kanssa hyvin lähekkäin. Tämä ei tarkota sitä kuitenkaan, että jatkuvasti rampattais toisten luona kylässä. Toki me äitin kanssa soitellaan päivittäin ja nähdään joka viikko mutta se on meidän keskinäistä aikaa. Äiti on pyytänyt meitä tänään syömään ja mun mies ei suostu lähtemään, koska se on saanut päähänsä, että joku meidän sukulaisista on puhunut siitä paskaa ja se on ihan varma, että se on meidän äiti.
Paskaa ei ole minun miehestä kukaan puhunut, ovat kyllä minulle ihmetelleet, että miksi mieheni vain makaa kotona, eikä käy töissä tai yritä saada tilannettamme muuten järjestykseen. Mieheni on siis ollut vuoden sairaslomalla, hänellä on synnynnäinen aivovamma ja hän ei enää pysty tekemään sitä työtä mihin hänet on koulutettu. Sairasloma on ihan oikea vaihtoehto ollut mutta nyt lääkärit ovat tuossa joku aika sitten todenneet, että tätä vaivaa ei voi leikata, että miehen täytyy vain opetella elämään asian kanssa. Ei siis tuo sairaus aiheuta muunlaisia oireita kuin pääkipua, niskajäykkyyttä ja rasituksessa pahenevaa oloa. Itsekin olen sitä mieltä, että mieheni pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja hakea johonkin koulutukseen tai töihin, mutta hän piiloutuu koko ajan "tutkimuksien" taakse ja aikoo odottaa. Mitähän hän oikein odottaa? Sitä, että joku tekee asiat hänen puolestaan. Nyt on odottaa elokuun alussa olevaa lääkäriaikaa, ennenkuin voi tehdä mitään ja seuraavaksi tekee ties mitä. Kotona hän ei siivoa, eikä auta minua, istuu vaan ja pelaa tai katsoo televisiota.
Että ihan ymmärrän, miksi minun sukulaiset ja vanhemmat kyselee, että onko mies laiska ja saamaton, kun itsekin olen välillä sitä mieltä. Mutta varmaan jos jättää tulematta aina kutsuttuihin tapahtumiin, niin ihmisten kuva laiskuudesta vain vahvistuu. Minusta on inhottavaa, että hän sitten kostaa oman saamattomuutensa minun äidille, joka ei halua meille mitään muuta kuin hyvää. Haluaa laittaa ruokaa ja viettää aikaa meidän kanssa. Hän on ostanut vauvalle hirveästi kaikkea tavaraa ja kun meillä on ollut nyt rahan kanssa tiukkaa, niin hän on pyytämättä käynyt meille kaupassa. En sitten itse voi mieheltä tuommoista kiukuttelua ymmärtää. Huh, mikä sekava valitus, mutta tulipahan purettua.
Valvoskelin tuossa kolme vuorokautta putkeen. Yöllä saatoin nukkua 15min pätkiä sillai, että tiesin nukkuvani ja päivällä en pistänyt päikkäreille, vaikka väsytti kuinka, siinä toivossa, että josko sitä sitten seuraavana yönä. Nyt kun helteet väistyivät, niin viime yönä onneksi nukuin hiukan paremmin, enkä ollut nyt aamulla niin kipeä kuin muin aamuina. No elkääpä mittään, yks asia kunnossa, niin toinen päin metsiä. Mies rupesi sitten kiukuttelemaan. Minulle on oma perhe hirveän tärkeä ja asumme vanhempieni ja sisarusteni kanssa hyvin lähekkäin. Tämä ei tarkota sitä kuitenkaan, että jatkuvasti rampattais toisten luona kylässä. Toki me äitin kanssa soitellaan päivittäin ja nähdään joka viikko mutta se on meidän keskinäistä aikaa. Äiti on pyytänyt meitä tänään syömään ja mun mies ei suostu lähtemään, koska se on saanut päähänsä, että joku meidän sukulaisista on puhunut siitä paskaa ja se on ihan varma, että se on meidän äiti.
Paskaa ei ole minun miehestä kukaan puhunut, ovat kyllä minulle ihmetelleet, että miksi mieheni vain makaa kotona, eikä käy töissä tai yritä saada tilannettamme muuten järjestykseen. Mieheni on siis ollut vuoden sairaslomalla, hänellä on synnynnäinen aivovamma ja hän ei enää pysty tekemään sitä työtä mihin hänet on koulutettu. Sairasloma on ihan oikea vaihtoehto ollut mutta nyt lääkärit ovat tuossa joku aika sitten todenneet, että tätä vaivaa ei voi leikata, että miehen täytyy vain opetella elämään asian kanssa. Ei siis tuo sairaus aiheuta muunlaisia oireita kuin pääkipua, niskajäykkyyttä ja rasituksessa pahenevaa oloa. Itsekin olen sitä mieltä, että mieheni pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja hakea johonkin koulutukseen tai töihin, mutta hän piiloutuu koko ajan "tutkimuksien" taakse ja aikoo odottaa. Mitähän hän oikein odottaa? Sitä, että joku tekee asiat hänen puolestaan. Nyt on odottaa elokuun alussa olevaa lääkäriaikaa, ennenkuin voi tehdä mitään ja seuraavaksi tekee ties mitä. Kotona hän ei siivoa, eikä auta minua, istuu vaan ja pelaa tai katsoo televisiota.
Että ihan ymmärrän, miksi minun sukulaiset ja vanhemmat kyselee, että onko mies laiska ja saamaton, kun itsekin olen välillä sitä mieltä. Mutta varmaan jos jättää tulematta aina kutsuttuihin tapahtumiin, niin ihmisten kuva laiskuudesta vain vahvistuu. Minusta on inhottavaa, että hän sitten kostaa oman saamattomuutensa minun äidille, joka ei halua meille mitään muuta kuin hyvää. Haluaa laittaa ruokaa ja viettää aikaa meidän kanssa. Hän on ostanut vauvalle hirveästi kaikkea tavaraa ja kun meillä on ollut nyt rahan kanssa tiukkaa, niin hän on pyytämättä käynyt meille kaupassa. En sitten itse voi mieheltä tuommoista kiukuttelua ymmärtää. Huh, mikä sekava valitus, mutta tulipahan purettua.
