Elämää Vauvan kanssa

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja TerhiJii
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
No ei se kyllä niinkään mene, että sitä saa, mitä tilaa. Tottakai etukäteen tietää, että oma aika vähenee huomattavasti ja että tulee vaikeita ja väsyttäviä aikoja. Mutta on aivan mahdotonta tietää, millaista tulee olemaan. Toiset saavat enkelilapsen, joka viihtyy iloisesti itsekseen päivästä yksi, ja toiset saavat pienen pirulaisen, joka on vielä tyäsi-ikäisenäkin hankala tapaus. On sitä paitsi tosi vaikeaa arvioida, miten ystävät, sukulaiset tai edes oma mies on tukena vai onko. Eikä itse asiassa itseäänkään voi mielestäni niin hyvin tuntea, että tietäisi etukäteen voimavaransa mihin hyvänsä skenaarioon.

Minä olin esim. varautunut yövalvomiseen ja koliikki-itkuun. Samoin mieheni, ja olemmekin toistemme tärkein tuki. Tiesimme etukäteen, että kaukana asuvat vanhempamme ja siskomme eivät tule auttamaan meitä välimatkan vuoksi koskaan. Mutta sitä emme osanneet aavistaa, että niin moni ystävä hylkää meidät lapsen vuoksi. Kyllä se surettaa minua, ja aion nimenomaan tätä yksinäisyyttä täällä valittaa jatkossakin niin kauan kuin siitä kärsin. Vauvakahvilat ja vauvauinti toivottavasti tuovat elämääni vielä vertaistukea.

Yksinäisyyteen on minusta vaikea varautua, ja on myös vaikea tietää, miten sen kestää, jos ei ole koskaan ollut yksin. Kyllä minusta ainakin on välillä ihan kamalaa olla päivät vauvan kanssa. Niinkin pinnalliset asiat saattaa harmittaa kuten vauvan vaatteet: ostan ja puen kivat vaatteet, joita kukaan ei sitten edes näe. Olen jo kahdesti käynyt työpaikkani kahvitilassa vauvan kanssa näyttäytymässä. Jotenkin haluaisin pysyä oman piirini muistissa, kun tuntuu, että vauvan kanssa tipahtaa jonnekin unohduksen syöveriin.
 
Miten sen sanois paremmin, ku että ai fiil juu Kunusiini. Mulla on tosin superhyvät tukiverkostot täällä, koska äiti ja isä asuu 7km päässä, samoin siskot ja kummit ja kaimat - ja minun serkut, jotka ollaan keskenämme parhaita ystävyksiä. Silti ymmärrän tuon yksinäisyyden, koska oon niin supersosiaalinen ihminen ja kotona oleminen on mulle uutta.
Ja kyllä, harmittaa mullakin monet vaatteet, jotka jää "näyttämättä" muille. Pinnallista tai ei, tunne sekin.

TerhiJii, oot minusta aivan hyvä tyyppi ja jokkainen meistä sanoo, miltä tuntuu. Et siis oo siinäkään poikkeus muista täällä. :) Ehkä se tilannetaju ja kirjoitetun viestin moniymmärtäneisyys on niitä, mitkä sotkee usein pakkaa ja saa aikaan väärinymmärryksiä, turhia loukkauksia ja sitten myös niitä ihmetyksiä. Tiedän itse, että koska oon niin päläpäläiikiik-ihanaamahtavaafantsuuJumppaJumppa ja ääripäähän tänäänvituttaaehkäeniten-tyyppi, niin ärsytän varmasti montaa lukijaa. ;)
Meistä on moneen junaan, ja hyvä niin.
 
Ainiin, unohdin kirjottaa tuosta yksinäisyydestä. Kuten facessa kirjotin niin en ole lahdesta kotoisin, ja omalla kotipaikkakunnallani on kaikki kaverini ja perheeni. Olen aina ollut über sosiaalinen ja rientänyt paikasta toiseen päivän aikana ja käynyt kotona vain nukkumassa, syömässä ja suihkussa. Täällä lahdessa en muuta teekään kun istun kotona!

Kaikki vertaistuki on kotipaikkakunnalla. Lahdessa olen ollut alusta asti yksin. Työkavereita ja koulukavereita olen kyllä saanut mutta ne eivät vain ole sama asia kuin ne tärkeät ihmiset ketkä asuu kotikaupungissani :/ Valmistuin koulusta 2012 keväällä ja sen jälkeen on ollut tosi hankalaa sopeutua siihen ajatukseen että tässä istutaan yksinään päivästä toiseen.

Nyt olen jotenkin tottunut tähän yksinäisyyteen. Sovimme että 2 vuoden sisällä muutetaan pois täältä (JEEE) ja mäkin voisin alkaa etsimään oman alan töitä. Ehkä se on se voimavara mitä haalin että jaksan olla täällä. :D
 
Kiitos kaikille tuestanne <3! En jaksa enää asiasta keskustella, mutta sen verran sanon, että minulla on todettu synnytyksen jälkeinen masennus. Raskaudet ovat aina olleet vaikeita, mutta synnytysten jälkeen asiat ovat ennen sujuneet. Ilmeisesti on käynyt niin, että tyttölapsen syntymä on laukaissut kaikki vanhat traumaattiset muistot. Masennus ei ole asennekysymys. Se helpottaa ajan ja oikeanlaisen tuen avulla aikanaan. Jos jollakulla on sanottavana jotain, minkä vähänkään epäilee loukkaavan, toivon, että ne jätetään nyt tässä tilanteessa sanomatta.

Asiasta kukkaruukkuun. Mcgonnor, minä olen pohjoisesta, mutta käymme Lahdessa joitaki kertoja vuodessa. Seuravan kerran olemme tulossa maaliskuun alkupuolella. Kiinnostaisiko sua vauvatreffit?
 
Samaistun fiiliksiisi OnnellinenHelmi, minullekaan ei ole vauva-aika ollut helppoa ja vaikka kuinka vauvaani rakastankin niin en käy kieltämään etteikö välillä olisi raskasta ja miettisi että millaista elämä olisi sittenkin ilman vauvaa.. Mutta pois en silti antaisi! Minulla on hyvät tukiverkostot ja ihana mies mutta silti olen tarvinnut myös ulkopuolista tukea joten kerran viikossa juttelen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa tunteista ja ajatuksista, se on helpottanut ja auttanut jaksamaan.. Onko sinulla mahdollista saada esim. neuvolan kautta jotain keskusteluapua?
 
Tuosta lyödyn lyömisestä ja "suorasta persoonasta" tuli mieleeni yksi tuntemani tapaus. Olin kerran töissä projektissa, jossa oli mukana räiskähtelevä naispersoona. Aina tämän tästä hän käsitti jotakin väärin, kiihtyi nollasta sataan omine ajatuksineen ja sen sijaan, että olisi selvittänyt asian, kirjoitti tulikivenkatkuisia sähköposteja kaikille. Posteissa kirjoitti ISOLLA ja huutomerkkien kera tuntemuksistaan ja haukkui kaikki. Sitten asian selvittyä selitti aina, että "Älkää nyt mun puheitani ottako vakavasti, mä oon vaan tämmönen persoona et tulistun äkkiä ja sanon ennen ku ajattelen, mutta mun ystävät kyllä tuntee mut ja tietää, ja kyllä teki opitte mua ymmärtämään. Saatan sanoa mitä sattuu, mut sit mä taas lepyn." No, arvaatte ehkä, projektia johtavaa professoria ei kiinnostanut oppia ymmärtämään hänen persoonaansa. Ja kun tyyppi ei suorista ohjeista huolimatta ruvennut hoitamaan työasioita asiallisesti, hänet heitettiin lopulta ulos koko projektista. Oli ihan lahjakas, mutta mahdoton työtoveri.
 
Mulla oli esimiehenä yks (naispuolinen) ihminen kuka aina vittuili kaikille ja haukku päin naamaa, nimenomaan kuittasi kaiken sanomalla että hän on vaan erilainen luonteeltaan ja huumorintajultaan ja että kyllä me tajutaan kun opitaan tuntemaan kunnolla. No ei opittu ei. Esimerkkinä: Yksi työkaverini yritti laihduttaa ja söi salaatteja ja kevyitä ruokia tauoilla. Noh, kerran tää esimies sitten tuli pöytään ja kävi haukkumaan tätä laihduttajaa läskiksi ja kyselemään laihduttaja-työkaverin painoa. Työkaverini loukkaannuttua selitteli esimies sitten seuraavana päivänä että oli heittänyt kommenttejaan ainoastaan motivoidakseen häntä laihduttamaan (??). Mulla (ja onneksi monella muulla) ei riitä ymmärrys miten voi kuvitella että haukkumalla ja lannistamalla motivoidaan ihmisiä. Tähän ajattelumalliin ei onneksi törmää kovin usein. Oli kyllä harvinaisen p_ska esimies ja harmitti aina jos joutui samaan vuoroon kyseisen ihmisen kanssa. Etenkin kun tästä ihmisestä ei ikinä tiennyt millä tuulella se oli kun meni töihin. Onneksi mut siirrettiin toiselle työpisteelle missä tää ihminen ei vaikuta :)
 
Kiitti Anna_ vinkistä että vois olla hormoneista johtuvaa, en ole itse tullut ajatelleeksi ollenkaan! Silloin on toiveita että loppuukin joskus... =) Ja saattaahan se olla, että tämä painokin pikkusen rasittaa toisella tavalla kuin ennen?
 
Puapru, totta :) Mullakin vaivaa välillä jalkakipuilu mut luulen sen enemmänkin johtuvan siitä etteivät oo tottuneet kantaa näitä kiloja ;D hah. Mut siis mullahan kasvoi jalan koko numerolla! Eli siis vanhat 36sen tennarit on aivan liian pienet... :( Mulla on siskolla ja muutamalla muulla kaverilla käynyt vastaavasti. Aika hurjaa. :)
 
Tuo jalan koon kasvaminen voi olla pysyvää, mutta voi olla että sille voi myös tehdäkin jotain.

En tiedä mitään raskausjaloista erityisesti, mutta minulla jalan koko pieneni aikuisuuden kynnyksellä 1-2 kokoa. Se johtui täysin tanssista ja siitä että jalkapohjan lihakset joutuivat kunnon treeniin. Nytkin raskauden aikana sekä sen jälkeen jalkani ovat edelleen saman kokoiset kuin ennen. Jos kiinnostaa treenata juuri jalkapohjia, niin pilateksessa ja/tai Method Putkistolla on jotain erityista jalkatreeniä (en tiedä kummassa, sillä kaveri ohjaa kumpaakin).

Minusta tuntuu, että tuo jalkapohjien suurentuminen raskauden aikana johtuu hormoonien vaikutuksesta lihaksiin jne ja siitä ettei raskauden jälkeen jalkapohjat saa palauttavaa treeniä. Voin tietty olla täysin väärässä!
 
TerhiJii, voin suoraan sanoa, ettei tarvise tuntea huolta pätkän vertaa minusta ja jaksamisestani. Minä jaksan vallan hyvin hoitaa lapseni - ja takuulla hoidan heidät vähintäänkin kohtuullisesti ja riittävän hyvin. Pojat ovat kyllä hoidossa, mutta he ovat sen vuoksi, että olin töissä ennen vauvan syntymää. Ja koska heillä sujuu hoitotädin kanssa todella hyvin, ei ole mitään syytä ottaa heitä hoidosta pois. Tuo kolmevuotias tarvitseekin jo leikkikavereita. Eikä se hoitomahdollisus mitään luksusta ole. Se omavastuusumma, joka palvelustelin jälkeen jää maksettavaksi, hoituu helposti meiltä, sillä olemme töissäkäyviä ihmisiä. Tai no, minä olen nyt vanhempainvapaalla, mutta muuten. Kun vauva kasvaa, hän pääsee sitten samaan hoitopaikkaan ja minä palaan töihin.Ajankohtaa emme vielä tiedä: se riippuu vauvan persoonallisuudesta. Ehkä sitten, kun on puolitoistavuotias.

Kuten sanoin aiemmin, synnytyksen jälkeinen masennus häipyy kyllä, eikä tämä edes vaikuta toimintakykyyni. Se, että toiset päivät ovat huonompia kuin toiset, ei kerro mistään mitään. Niin on kaikilla meistä. Minulla on hoitotahoni (kuten neuvola), ja he kyllä puuttuisivat, jos jotain aihetta huoleen on. On paljon, paljon paskempia äitejä kuin minä. Minussa on äitinä paljon hyvää. Olen todella sensitiivinen ja empaattinen: kun on surua ja kitinää, osaan lohduttaa. En säästele suukkoja, syliä ja halauksia. Osaan laittaa rajat. Olen sinnikäs. Olen innokas ja innostuva touhuamaan kaikenlaista lasten kanssa. Kaiken lisäksi olen raivoraitis. En absolutisti, sillä ei ole mitään syytä ehdottomuuteen, mutta en vain tykkää alkoholista. Minun ongelmani eivät näy toiminnassa, ne ovat päänsisäisiä. Tämän tietävät kaikki minun lähelläni elävät, minut tuntevat. Ja jos jollekin uudelle tutulle kerron pääni sisällöstä, tulee heille suurena yllätyksenä, että minulla olisi jotain ongelmia. Olen ihan tavallinen ihminen. Juuri eilen luin uutisen, kuinka ammattilaiset ovat huolissaan siitä, millainen leima esim. masentuneilla on. Aivan vääränlainen leima. Mutta ole siis ihan rauhassa. Meidän perheemme pärjää kyllä. Minä. Mieheni. Lapsemme. Nyt en enää jatka aiheesta.

Hurraa! Toissa yö oli vauvan kanssa ihan katastrofi, mutta viime yö menikin aivan loistavasti! Eilinen puolestaan loppui mieheni kanssa nauruun. Ja iltapäivällä tapaan ihanan ystävän. On kaikki mahdollisuudet, että tästä tulee hyvä päivä :).
 
Muokattu viimeksi:
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top