Ekaa kertaa sitten syyskuun täällä. Meilläkin poika on oikea tissitakiainen (ihana sana!), alkuun söi tiuhaan pienen koon takia eikä muutenkaan nuku kuin tissille ja herää heti jos siirtää. Tämä on ihan uutta, kun esikoinen - tyttö - söi ja nukkui selkeässä rytmissä. Jotenkin vain nautin siitä, että toinen on ihan kiinni, vaikka on välillä vaikea päästä jopa vessaan.
Sektiohaava ei ole kivuton, mutten ole olettanutkaan, kun multa leikattiin samalla kaikki vatsalihakset. Alusta asti olen kyllä joutunut kantamaan vesisaaveja ja heinäpaaleja.
Synnytyksenjälkeistä masennusta on pukannut vauvan täytettyä pari kuukautta, välillä siis vain itkettää ja ahdistaa kaikki ilman mitään syytä (kuin tätä neurokemiallista), välillä on helpompia päiviä. Olen kuitenkin pärjäillyt.
Ihan oma lukunsa on sitten se, että meillä meni elämä taas aivan palasiksi, kun toissaviikolla selvisi, että tytön koulussa on hometta niin paljon, ettei hän voi käydä siellä. Minä oireilen pahiten, tytön kaikki kouluvaatteet menivät kaatopaikalle. Meillä on takana todella rankka raskauden aikainen hometaloprosessi, jossa hävisimme yli 100t., oikeudenkäynti vielä edessä. Viime vuonna muutimme neljä kertaa ja olemme aivan riekaleina. Nyt on todennäköisesti uusi muutto taas edessä, sillä en usko että täällä maalla asiaan reagoidaan mitenkään positiivisesti tai että tyttö saa kyytiä toiseen kouluun, jos sekään on puhdas. Ensimmäinen viikko meni shokissa, ei ole mitään voimavaroja käsitellä tällaista asiaa ja ottaa hometta taas elämäämme. Tyttö on ollut toistaiseksi kotona, ja yritän varmaan sopia siitä, että hän jäisi toistaiseksi kotiopetukseen, mikä ei tietenkään voi olla pysyvä ratkaisu hänen sosiaalisen kehityksensä kannalta. Olo on hirvittävä siksi, etten ole pystynyt järjestämään hänelle pysyvyyttä elämään. Ensi viikolla saan neuvolasta keskusteluapua ja lähden viemään asiaa eteenpäin. Joka tapauksessa olen nyt siis vauvanhoidon ohella koululaisen opettaja, onneksi se on ammattinikin.