Äidin jaksaminen

K

Keni

Vauhtiin päässyt keskustelija
Ajattelin tällaisen keskustelu aiheen avata myös.. Eli miten olette jaksaneet? Onko tullut yllättäviä tunteita äitiyttä tai vauvaa kohtaan? Onko pelottanut, ahdistanut? Miten ootte tunteita käsitelly? Kuinka panostatte jaksamiseen?
 
Tää onki tärkee aihe. Nyt kun rv 13 on takana niin alkaa helpottaan.. siihen asti ei tiennyt miten päin olisi ko väsytti, itketti, eikä jaksanut mitään tehdä. Tämä ensimmäinen raskaus on tuonut kyllä melkosia tunteita pintaan, pelottaa ja ahditaa yhtäaikaa kun kaikki on niin uutta...
 
Aluksi oli vähän ahdistunut olo ku kotii pääs. Varmaa ku kaikki oli uutta ja imetys oli aluksi vaikeeta. Ja vähillä yöunilla ku joutu heti synnytyksen jälkeen mennä nii kyl seki vaikutti. .onneks kokoaja menee vaa paremmin ku oppii kokoaja ja vauvaki oppii :).. nyt alkaa enemmä nauttii tästä ku ei oo iha pihalla kaikesta. .
 
Ensimmäisen kuukauden aikana tuli muutaman kerran epätoivoisia hetkiä kun ei vielä oikein osannut tulkita pientä. Lisäksi oli hankalaa kun itse ei ollut aivan parhaassa fyysisessä kunnossa. Tuntui niin rajoitetulta. Nyt kun on uskaltautunut lenkeille ja muutenkin ihmisten ilmoille on tuo jo helpottanut. Tuo painon hidas tippuminen on myös välillä ahdistanut, mutta jos niitä kiloja on 9 kk kerätty niin kai voisi ajatella, että niitä on 9 kk aikaa pudottaa:). Tulipas avauduttua :).
 
Mä oon ollu lähinnä yllättynyt miten helppoa on tähän asti ollu. Ja se että oon oikeesti kokenu olevani onnellinen kahden lapsen äiti :) Esikko oli niin vaativa ja itkuinen tapaus et niistä ekoista kuukausista ei muuta muistoa jääny ku jatkuva väsymys ja itkevä vauva :sad001 Nyt tuntuu paljon valosamalta tää elämä, ainoo mikä ahistaa on se että ens syksynä pitäisi jo jatkaa koulunkäyntiä (mä en haluu), mut ku raskauden takia jo kahdesti sama koulu keskeytyny ni ei nyt enää kehtais olla pitempää pois.
 
Hyvä aihe tämäkin. Minua hermostutti alussa osaanko tehdä kaiken oikein, jännitin vauvan käsittelyä, kun vauva on niin pieni ja hentoinen. Sitten ensimmäisen päivän hermoiltuani opin luottamaan itseeni, että kyllä tässä selvitään. Kaikki oli uuden opettelua ja on tietysti edelleen. Opettelu on ollut minusta ihanaa ja palkitsevaa. Opettelun kautta tulee varmuutta. Univelka ja väsymys ovat sitten ne seikat, jotka vievät jaksamisesta puhtia. Aika jolloin olin todella väsynyt oli ihan alussa, kun vauvalla oli tiheän imun kausi, vauva oli rinnalla tunnin välein lähes ympäri vuorokauden ja tätä kesti 3-4 päivää. Silloin mies oli korvaamattomana apuna laittoi ruokaa ja passasi:) myös synnäriltä jäi univelkaa.. Nykyisin lähinnä tuo unen puute vaivaa välillä ja silloin ei jaksa mitään ekstraa puuhata. Ulkoilusta ja ihmisten tapaamisesta saa voimaa.
 
Mä oon jaksanu myös yllättävän hyvin ennen tätä sairaalareissua. Vain muutamina päivinä tuntui että on voimat vähissä. Mutta nyt on toinen juttu. Sairaalassa olo uuvutti mut täysin. Jouduin pärjäämään yksin lähestulkoon koko ajan ja erityisesti pahimmat hetket, leikkauksen odotus, leikkausaika, teholla olo ja vauvan yksin jättäminen yksin teholle, olin yksin. Esitin kauhean reipasta ja itkin vasta kun kukaan ei nähny. Söin hyvin mutta en levänny kunnolla. On jotenkin todella vaikeaa myöntää ettei jaksa.

Nyt pelkään jäädä vauvan kanssa kahden. Pelkään että vauva sairastuu taas ja joudun lähtemään sairaalaan. Pelkään että romahdan täysin. Eilen vauva itki todnäk väsymystä ja minä sitä kun en osaa hoitaa. Eli kaikki hyvät kokemukset on unohtunu ja pelko on vallannu mielen.
 
Keni: Sulla ei siis mies ollut tukena sairaalareissulla? Onko sulla ketään kuka pystyisi vauvaa katsomaan jonkin aikaa, että voisit vaan nukkua edes hetken ihan rauhassa? Itse oon huomannut, että kaikista tärkeintä täällä ollessa on saada nukkua hyvät ja pitkät yöunet. Kun tulee illalla se kamala väsymys, niin sitten itkettää kaikki asiat; on ikävä vauvaa, pelottaa tulevaisuus leikkauksen jälkeen ja mahdolliset takapakit. Mut jos ei päästä itseään niin väsyneeksi, niin pystyy pitämään mielen virkeänä ja on parempi mieli. :smile Pystytkö nyt sairaalareissun jälkeen puhumaan jollekin noista tunteista? Itseään ei kannata syyttää siitä, että vauva itkee. Meillä poika sai kamalat raivokohtaukset ennen leikkausta teholla, kun pääsi mun syliin. Oli aika varmasti ihan sitä, että tuoksuin maidolle, enkä saanut sitä antaa. Tuntui tosi pahalta, kun toinen olis niin kovasti halunnut, mutta kun ei anneta...
 
Meillä on hyviä päiviä ja öitä ja huonoja päiviä ja öitä. Hyvien voimalla jaksaa huonot, mutta kun huonoja öitä sattuu tulemaan useampi putkeen, alkaa jaksaminen olla heikkoa. Vauvalla on masu kipeä, ja sitä on niin vaikea auttaa. Se vääntelehtii ja itkee ja pieree ja huitoo. Kun on neljä tuntia putkeen yrittänyt lohduttaa ja puhua nätisti keskellä yötä, kun ei ole edellisenäkään yönä ja päivänä saanut itse nukkua, tulee hetkiä, että tulee sanottua vauvalle rumasti. Ei se onneksi ymmärrä, mutta tuntuu silti pahalta, ettei jaksa olla koko aikaa ihana ja rauhallinen äiti. Harmittaa asua kerrostalossa, tuntuu kuin naapuriin kuuluva vauvan itku julistaisi, että täällä asuu huono äiti. Tiedän, ettei vauvan vatsavaivat ole mun syytäni, mutta koen silti, että mun pitäisi osata hoitaa niin, ettei vauva itke :sad001. Tulispa ensi yöstä taas hyvä. Mä muutun ilman unta persoonanakin niin ankeaksi. Haluan olla taas oma reipas itseni.
 
Mies pääsi sairaalaan vasta kun päästiin teholta eli kun pahin vaihe oli ohi. Ei päässyt töitten takia. Ja sen takia miehen on aika vaikea kuunnella/ keskustella näistä mun tunteista koska kokee ite syyllisyyttä kun ei oo päässy tueksi. Vaikka eihän se sen syy ole. Mun täytyy yrittää jutella jollaki näistä, on vain vaikeaa kun syytä on myös minussa: en oo kauheen avautuvaa tyyppiä ja patoan asioita herkästi. Pakko yrittää.
 
Jaksaminen vaihtelee. Yöt nukun suht hyvin, mutta sitte kun tulee huonosti yö nukuttua se vaikuttaa mielialaa, koska tietää että kohta esikoinen herää eikä saa aamulla nukkua pidempää (onneks vkl mies hoitaa esikoisen aamulla). Jaksamista ei pahenna niinkää vauva vaan juuri esikoinen kiukuttelullaan yms.. Ja sitte puran sitä hermoja raastavaa olotilaa miehelle. Ja kotityöt stressaa ja koira siinä mukana. Eli kun olen väsynyt kaikki asiat alkaa ärsyttää ja nehän on sitte tietenki miehen syytä, koska "hän ei koskaa tee mitää vaa mä jo udun tekee aina kaiken!" ja kun oikeesti ei näin edes ole. Oon huomannut, että on parempi olla nukkumatta päikkärit silloin ku jos siihen pystyymolempien lasten nukkuessa samaa aikaa koska jos nukkuu ei saa illalla unta ja päivällä on entistä väsyneempi niiden päikkäreiden jälkee. Tosin silloin ei kannata alkaa tuijottaa telkkaa, kun on hetki "omaa aikaa" :D
 
Minä jakselen varsin hyvin, mutta meillä vauva onkin hyvä nukkuja. Vauvan takia ei tarvitse öisin valvoa, vaikka kakkavaippoja välillä saakin vaihtaa yölläkin. Joskus ei vaan tahdo uni tulla muusta syystä, mutta harvemmin on sitäkään ongelmaa. Ja minulla myös jaksamiseen vaikuttaa kaikista eniten yöunet. Kun ne ovat "kunnolliset", niin jaksan kyllä päivän, vaikka toki välillä esikoisen kiukkuaminen koettelee hermoja, varsinkin, jos vauvakin huutaa samaan aikaan. Mutta enimmäkseen tämä kahden lapsen kanssa eläminen ei ole kovin paljon hankalampaa. Sitten se varmaan on, kun alkaa kiinteiden syöminen. Siis oikea syöminen eikä vain maistelu. Silloin nimittäin tuntuu, että päivässä on lähinnä syöttämistä ja syöttämistä. :D

Mutta toisen vauvan kanssa tietysti on jo varmempi ja siten varmaan rennompi. Vaikka minä kyllä esikoisenkin kanssa olin varsin varma ja rento, ihme ja kumma meikäläisen luonteenlaadulla! Mutta sairaalassa jäin hoitajien osalta vähemmälle huomiolle silloin, vaikka ensisynnyttäjä olin. Opettelin oikeastaan koko vauvan hoidon itsekseni siellä, kun ei kukaan koskaan mitään kertonut. Ensimmäinen vaipanvaihtokin oli aika ihmettelyä, mutta eihän se auttanut kuin käydä tuumasta toimeen. :) Muistan kyllä, kuinka kotonakin ajattelin joskus, että yllättävän luontevasti se pienen vauvan hoitaminen sujui. Neuvolassakin täti aina sanoi, että kun meillä on niin rento ja rauhallinen asenne vanhemmuuteen ja vauvan hoitoon. Se kyllä toki helpotti myös jaksamista, kun ei stressannut eikä pelännyt turhia.

Muistakaa kuitenkin jokainen, että on oikeasti tärkeää huolehtia myös siitä omasta jaksamisesta! Kuten kaverini sanoi, levännyt äiti on hyvä äiti. Koska väsyneenä sitä on auttamatta kiukkuisempi, stressaavampi ym. Puhukaa, irrottautukaa välillä edes hetkeksi vauvanhoidosta, tehkää jotain ihan yksin tai omien kavereiden kanssa. Jotain, mikä auttaa sitä henkistä jaksamista. Itselle on aina tuo ratsastus ollut todella tärkeää, ja siitä olen pitänyt kiinni niin myös vauva-aikana. Kyllä sitä jaksaa kummasti taas kotona, kun on muutaman tunnin viettänyt tallilla omissa touhuissa. :) Vauva ja isäkin saavat viettää aikaa keskenään.
 
Tsemmpiä kaikille mammoille :)
Täällä on kanssa niitä hyviä ja huonoja hetkiä, päiviä tai öitä. Ensimmäisten viikkojen aikana olin aika epätoivonen, kun ei tiennyt mitä tehdä. Pikkumies kun kärsi ilmavaivoista ja söi vaan vaikka kuinka vatsa oli jo pinkeä. Onneksi löytyi Cuplatonit ja Disflatylit joista on ollu sitten apua. Olen yksin paljon vauvan kanssa, koska mies töissä paljon, maatilalla kun asutaan. Eikä hän paljoa ottaudu muutenkaan auttamaan omatoimisesti, joten eipä sitä hirveesti jaksakkaan olla väsyneenä patistelemassa. Pojalla on kuuluva ääni ja kärsivällisyyttä vähän joten, jos joku ei ole mieleen tai nälkä iskee, huuto alkaa samantien. Appivanhemmat säikkyy pojan ääntä ja itseäni rasittaa kun anoppi hokee pojalle, että älä hermostu. Saa toinen hermostua, koska hänellä on siihen syy. Oma äiti ja sisko tuntuvat kestävän ja ymmärtävät tilanteen, koska siskollani on kaksi pientä poikaa ja kaikki on vielä tuoreessa muistissa. Kyllä tässä kovasti on miettinyt, että mitä keksii, jotta jaksaa. Onneks oma äiti on isona apuna. Tässä on nämä 2kk jo selvitty ja poika on pääosin tyytyväinen, niin uskon tehteeni jotain oikeinkin :) Se tunne mitä poikaa kohtaa tuntee on sanoin kuvaamaton ja ennen kokematon :Heartred
Tulipahan avauduttua.... :)
 
Sama täällä, hyviä ja huonoja aikoja. Huonoja on ne hetket jolloin tosiaan on väsynyt, eikä jaksa puhua vauvalle, hoitaa mekaanisesti ne mitä pitää ja toimii säästöliekillä. Sitten on se typerä oma ajatus siitä, että väsyneenä ne tunteet puhuu enemmän kuin järki. Synnytys sektiolla ja vauva kasvaa korvikkeillä, väsyneenä olen inhottava miestä kohtaan ja siinä on sopiva paketti parkua täyteen ääneen huonoa vanhemmuutta ja omaa epäonnistumista. Hyvä äiti on sellainen minkä mielikuvan itse asiasta luomme, ja tiedän että jokainen on paras äiti lapselleen, mutta joskus se ajatus pääsee liian kauas karkuun ja itku on herkässä. Kyseessä ensimmäinen lapsi, ja tottahan sitä toivoisi että olisi sellainen pullantuoksuinen, lämmin ja rento äiti, ja hyväntuulinen ihminen.
 
Kunusiini oletko kokeillu hieroa vauvan jalkapohjia, silloin ku on masuvaivoja? Mä huomasin et etenkin kantapäiden ja holvin kevyt painelu rauhottaa vatsakipuista vauvaa. Samoin jalkojen kevyt pumppaaminen vauva vatsaa kohti, vuoron perään työntää vauvan jalkoja tämän vatsan päälle. Ja mahan hierominen myötäpäivää voi auttaa kanssa.
 
Me vaihdettiin öljypohjainen d-tippa vesipohjaiseen nl-tädin neuvosta. Ei pitäisi kuulemma aiheuttaa niin paljon masuvaivoja. Testaillaan.
 
Te ketkä olette väsyneitä, kannattaa ottaa selvää voiko teidän kunnasta saada perhetyöntekijän apua. Ainakin Tampereella voi saada sellaisen alle 4 tunniksi 10 eurolla ja se auttaa vauvan ja kodin hoidossa. Ei kannata päästää itseään liian väsyneeksi koska silloin alkaa ahdistaa ja vihastuu helposti vavalle, mikä saa itseni ainakin ahdistumaan entistä enemmän.

Yhdessä vaiheessa olin itsekin todella väsynyt, mutta kehtasin lopulta pyytää apua ja sainkin myös. Se oli vaan jotenkin jännä juttu, että silloin kun oli todella uupunut ei edes väsyttänyt mutta kun yhden yön sai nukuttua niin johan alkoi väsyttää. Nyt on sitten mennyt hyvin kun alettiin hoitaa vayvalla refluksioireita. Tällä viikolla olen ollut ihan kun toinen ihminen kun sain viime viikonloppuna lisäksi käydä kaveitten kanssa ulkona syömässä ilman vauvaa ja muutenkin isä hoiti vauvaa enemmän koko viime viikon kun pyysin apua. Nyt oon sitten piristyny niin, että oon oiken innostunu siivoilemaan ja tekemään vaikka mitä. Torstaina ajattelin mennä ensimmäistä kertaa sellaiseen tuttipiiriin, jossa tapaa muita vauvaperheitä.
 
Meillä poika ei ole vielä löytänyt rytmiä ja on kovin itkuinen, tänää vaihtuu d-tipat, josko yhtään tilannetta helpottaa. Itselläni menee käsi kädessä unenpuute ja alemmuuskompleksit. Kun saan nukkua muutamankin tunnin, koen taas olevani ihan hyvä ihminen. Me äidit kun pidetään nyyteistämme hyvää huolta, ei unohdeta omia voimavarojamme ja omaa hoitoa.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top