Niinpä... Kyseisen henkilön suusta ja tavalla, jolla se tuli, oli ilmaisu erittäin loukkaava. Toisessa tilanteessa, toiselta henkilöltä ja toisella tavalla se olis voinut olla oikein hupaisakin.
Ihmisten kommentit raskausmahaan
- Ketjun aloittaja Pinkkis*
- Aloituspäivämäärä
Niinpä... Kyseisen henkilön suusta ja tavalla, jolla se tuli, oli ilmaisu erittäin loukkaava. Toisessa tilanteessa, toiselta henkilöltä ja toisella tavalla se olis voinut olla oikein hupaisakin.
Nepeta Cataria
Keskustelujen kuninkuusravaaja
Heinämammat 2016
Elomammat 2018
Eloäidit 2020
Helmikuiset 2022
Toukokuiset 2024
En pitäisi 43kg:n painoa synnytyksen jälkeen ylpeilyn aiheena, jos ei satu olemaan n. 140cm pitkä.
Nykyäänhän suositellaan jopa et sitä painoa pitää kertyä (jos sitä ei entuudestaan ole jo hyviä varastoja). Jos äiti ei raskauden aikana saa tarpeeksi ravintoa, niin se on kuulemma linkitetty lapsen myöhempiin sydänsairauksiin (sikiön elimistö ei kehity kunnolla, ja ravintoaineet ohjataan pääasiassa aivojen kehitykseen, ja tingitään sitten sydämestä).
Raskaus on muutenkin aikaa, jolloin äitien on hyvä keskittyä elämään lapsen ehdoilla. 9kk on lyhyt aika omassa elämässä, mutta lapsen elämässä se on hyvin tärkeää aikaa mikä vaikuttaa koko loppuelämään.
Omalla tavallaan kauhistuttava ajatus on, että jos mummojen aikaan raskauden ei ole sopinut näkyä, ja sitten raskaanaolijat ovat paitsi yrittäneet peittää sen, myös hidastaa kasvua syömällä huonosti... (toki, olihan ennen Itä-ja Pohjois-Suomessa nälänhätiäkin, jolloin vaihtoehdot olivat vähissä) ja nyt sitä jälkeä sitten ihmetellään kun sydänsairauksia on Suomessa lähes epidemiaksi asti ja syylliseksi on metsästetty rasvaista ja suolaista ruokavaliota. Äh mikä soppa!
Edit. Tässä linkkiä lisää aiheeseen, jos kiinnostus heräsi: http://www.terveydentukipilarit.fi/terveysinfo/uutiset/57/ruoka-saataa-geenejasi/ ja ylipäätään kannattaa tehdä hakuja aiheesta: "epigenetiikka".
Nykyäänhän suositellaan jopa et sitä painoa pitää kertyä (jos sitä ei entuudestaan ole jo hyviä varastoja). Jos äiti ei raskauden aikana saa tarpeeksi ravintoa, niin se on kuulemma linkitetty lapsen myöhempiin sydänsairauksiin (sikiön elimistö ei kehity kunnolla, ja ravintoaineet ohjataan pääasiassa aivojen kehitykseen, ja tingitään sitten sydämestä).
Raskaus on muutenkin aikaa, jolloin äitien on hyvä keskittyä elämään lapsen ehdoilla. 9kk on lyhyt aika omassa elämässä, mutta lapsen elämässä se on hyvin tärkeää aikaa mikä vaikuttaa koko loppuelämään.
Omalla tavallaan kauhistuttava ajatus on, että jos mummojen aikaan raskauden ei ole sopinut näkyä, ja sitten raskaanaolijat ovat paitsi yrittäneet peittää sen, myös hidastaa kasvua syömällä huonosti... (toki, olihan ennen Itä-ja Pohjois-Suomessa nälänhätiäkin, jolloin vaihtoehdot olivat vähissä) ja nyt sitä jälkeä sitten ihmetellään kun sydänsairauksia on Suomessa lähes epidemiaksi asti ja syylliseksi on metsästetty rasvaista ja suolaista ruokavaliota. Äh mikä soppa!
Edit. Tässä linkkiä lisää aiheeseen, jos kiinnostus heräsi: http://www.terveydentukipilarit.fi/terveysinfo/uutiset/57/ruoka-saataa-geenejasi/ ja ylipäätään kannattaa tehdä hakuja aiheesta: "epigenetiikka".
Muokattu viimeksi:
Merivesiväri
Kommentoinnin ninja
Mun mummi tekee ihan samaa enkä kans tajua, mikä idea siinä on! "Ku ei ollu ruokaa minun aikanani, ei sen painon tarvikaan nousta." No nyt on ruokaa! Ja hyvä niin.
Merivesiväri
Kommentoinnin ninja
Hyvä pointti, Nepeta Cataria! En ookaan ajatellu tota tolta kannalta 
Merivesiväri
Kommentoinnin ninja
En kyl tiiä, onko se ylimääräinen ihrakaan tarpeen vauvalle... Äidin ylipaino kuitenkin tutkimusten mukaan johtaa herkästi myös lapsen ylipainoon. Mut tosiaan jos muutamasta kilosta on kyse, niin mäkin sanoisin, et mieluummin ylös- kuin alaspäin.
Kohtuus kaikessa... Osa aattelee, et raskaana ollessa voi syödä ihan mitä vaan ja kuinka paljon vaan, kun osa haluaa jyrkästi minimoida raskauskilojen määrän. Kun syö terveellisesti ja monipuolisesti, ei normaalipainosella pitäs olla paljoakaa ongelmia suuntaan tai toiseen. Toki poikkeuksia löytyy.
Ite en vaan pidä siitä tavasta, millä lailla nykyaikana suhtaudutaan raskauskiloihin. On enemmän, ku normaalia, et kiloja kertyy raskauden aikana ja sille on ihan biologinen selityskin. Silti tunnutaan ihailtavan niitä, joille ei tuu kiloakaan tai jotka karistaa raskauskilonsa hetkessä. Itestäki tuntu aika absurdilta, kun edellisen raskauden jälkeen ihmiset tuli kehumaan, et wau, suhun ei oo kyllä jääny yhtään kiloja odotusajasta. Todellisuudessa olin aika nälkiintyny ja huonovointinen, eikä omasta mielestäni siinä tilassa ollu mitään positiivista.
Ite en vaan pidä siitä tavasta, millä lailla nykyaikana suhtaudutaan raskauskiloihin. On enemmän, ku normaalia, et kiloja kertyy raskauden aikana ja sille on ihan biologinen selityskin. Silti tunnutaan ihailtavan niitä, joille ei tuu kiloakaan tai jotka karistaa raskauskilonsa hetkessä. Itestäki tuntu aika absurdilta, kun edellisen raskauden jälkeen ihmiset tuli kehumaan, et wau, suhun ei oo kyllä jääny yhtään kiloja odotusajasta. Todellisuudessa olin aika nälkiintyny ja huonovointinen, eikä omasta mielestäni siinä tilassa ollu mitään positiivista.
Mä olen päättänyt, etten edes avaa tota painonhallinta- ketjua. Mun kroppa on tän raskauden aikana muuttunut todella paljon, ja rasvaa on kertynyt sellaisiin paikkoihin joissa sitä naisilla usein on. Paino on noussut, mutta yritän pitää pääni kylmänä sen kanssa. Entisenä syömishäiriöisenä se on tosi vaikeaa mulle. Oon myös päättänyt, että raskauskilot tiputtelen terveellisesti sitten. En aseta itselleni mitään aikataulua, vaan ns normielämän aikana odotan että kilot tippuu...
Tomu
Näppärä viestien naputtelija
Itsekin entisenä syömishäiriöisenä (ja ainakin yhden painonhallinta ketjun tehneenä :)) tää raskausaika on ollut välillä vaikeaa ja ristiriitaista, mut päivä kerrallaan mennään ja pyrin olemaan realisti painonnousun ja vartalon muutosten suhteen. Toivonkin, että painoa tulee sen verran, että minä ja vauva saadaan kaikki mitä tarvitaan ja imetys sujuisi hyvin.
Säännöllisestä ateriarytmistä olen pitänyt kiinni, vaikka oksentelua jatkuikin rv 21 saakka ja oikeastaan senkin takia, koska syömättömyys ja pöntön halailu uhkasi nostaa monta kertaa ne sairaimmat ajatukset sieltä mielen syövereistä enkä tahdo siinä maailmassa enää elää. Uskon nimittäin, että syömishäiriön ollessa lähinnä mielen sairaus niin se ei koskaan parane täysin. Koen olleeni terve jo noin 6 vuotta, mutta kyllä se ajanjakso elämästä jaksaa itsestään muistutella, jos on rankkoja ajanjaksoja menossa, jolloin en ehdi itsestäni huolehtia niinkuin kuuluu.
Satru
Sukkela juttelija
Mulla kans sellanen anoppi joka sanoo ensin ja ajattelee vasta sitten. Ja on monta kertaa jo kysellyt paljon tullut kiloja lisää..viimeksi sanoi että nyt kun olen viimestään kertaa lihava!!! 
Tarkoitti siis sitä että on viimeinen muksu.. mutta kyllähän mä voin sen jälkeenkin lihava vaikka kuinka monta kertaa 
Olen ollut 90- luvulla joskus varmaan ed. kerran hoikka. Repikööt anoppi siitä 
Tarkoitti siis sitä että on viimeinen muksu.. mutta kyllähän mä voin sen jälkeenkin lihava vaikka kuinka monta kertaa Olen ollut 90- luvulla joskus varmaan ed. kerran hoikka. Repikööt anoppi siitä
Hei, meitä syömishäröisiähän on sitten täällä useampi! Tai ite tunnustaudun nimenomaan entiseks syömishäiriöiseks. Vaikka olisin muuten sinut oman kroppani kanssa, enkä ahdistu nousevasta painosta, muiden painoutelut tai painon kommentointi aina riipasee. Niinä hetkinä on pakko pysähtyy vetämään henkeä ja miettii, että mihin asti sitä on parantumisessaan tullu.
En myöskään ehdointahdoin tahdo hakeutua sellaseen seuraan tai sellasiin keskusteluihin, jotka on nimenomaan keskittyny painonhallintaan. Usein niissä keskusteluissa jaetaan näin syömishäiriöitä sairastaneen näkökulmasta jopa itsetuhoisia ja kapeakatseisia vinkkejä, jotka tekee vaan vihaseks. Pahinta niissä on ehkä se, et ihan normaalipainoset puhuu painostaan, ku se olis jonkinmoinen ongelma.
Noh... menipä nyt ketjun aihe aika synkistelyks :D
En myöskään ehdointahdoin tahdo hakeutua sellaseen seuraan tai sellasiin keskusteluihin, jotka on nimenomaan keskittyny painonhallintaan. Usein niissä keskusteluissa jaetaan näin syömishäiriöitä sairastaneen näkökulmasta jopa itsetuhoisia ja kapeakatseisia vinkkejä, jotka tekee vaan vihaseks. Pahinta niissä on ehkä se, et ihan normaalipainoset puhuu painostaan, ku se olis jonkinmoinen ongelma.
Noh... menipä nyt ketjun aihe aika synkistelyks :D
Merivesiväri
Kommentoinnin ninja
Mä oon niin tyytyväinen, että oon nyt päässyt kolmivuotiseen psykoterapiaan. Oon eläny anoreksiakierteessä 11-vuotiaasta lähtien, ja aina tulee parempia ja huonompia kausia. Viimeks kolme vuotta sit huonomman kauden aikana laihduin 45-kiloseks. Mut uskon, että terapia auttaa mua tunnistaan vaaranpaikat ja välttään sen, etten missään tapauksessa ikinä vahingossakaan siirrä omia käyttäytymismalleja lapseen.
Merivesiväri: Mä en osastolta kotiutuessani (vuonna 2008) uskonu ikinä kuntoutuvani, sillä sairaus oli myrkyttäny mun mieltä niin monta vuotta. Enhän mä siitä heti kuntoutunutkaan, vaan prosessiin kulu useita vuosia repsahduksineen ja alamäkineen. Lopulta mä yksinkertasesti vaan kyllästyin siihen sisäiseen paineeseen ja suostuin ottaa ekaks ravintoterapeutin neuvoja vastaan. Mun päässä oli aluks se ajatus, et lihoisin ihan muodottomaks jos antaisin itseni syödä normaalisti. Aluks keho oliki vähän shokissa, mut päätin olla välittämättä siitä. Samoihin aikoihin pääsin KELA:n terapiaan, joka päätty kesällä 2014. Ja nyt mä olen tässä, omasta mielestä 99% kuntoutuneena ja armollisempi itselleni, kuin koskaan ennen.
Mut siis... siihen kuntoutumiseen saattaa mennä todella pitkä aika, mut se on myös aivan mahdollista. Ensisijaisen tärkeetä on, et ite uskaltaa luopua syömishäiriön sanelemista säännöistä, joita saattaa pitää jopa omina persoonallisuuden piirteinä. Jos on eläny ison osan elämästään anorektisten ajatusten kanssa, olis kohtuutonta ajatella, et niiden ajatusten olis muututtava aivan hetkessä. Toivottavasti siis pystyt olemaan itselles armollinen, hyväksyt muutokset, muttet ruoski itseäs liikaa, vaikka tulis koviakin alamäkiä <3
Mut siis... siihen kuntoutumiseen saattaa mennä todella pitkä aika, mut se on myös aivan mahdollista. Ensisijaisen tärkeetä on, et ite uskaltaa luopua syömishäiriön sanelemista säännöistä, joita saattaa pitää jopa omina persoonallisuuden piirteinä. Jos on eläny ison osan elämästään anorektisten ajatusten kanssa, olis kohtuutonta ajatella, et niiden ajatusten olis muututtava aivan hetkessä. Toivottavasti siis pystyt olemaan itselles armollinen, hyväksyt muutokset, muttet ruoski itseäs liikaa, vaikka tulis koviakin alamäkiä <3
Merivesiväri
Kommentoinnin ninja
RvD, mä kotiuduin 2003 pisimmältä hoitojaksolta, olin vaan 15 pahimpaan aikaan. Siihen aikaan anoreksian hoito oli lähinnä fyysisten oireiden hoitoa ja epäsäännöllistä terapiaa. Mulle sanottiin, etten voi ikinä saada lapsia - ja tässä sitä nyt ollaan.
Mä en ikinä kuunnellut ravitsemusterapeutteja, vaan käänteentekevä oli mun valmentaja. Se ei silitelly päätä, vaan sano, et "tajuutsä idiootti, että sä kuolet, jos sä jatkat tätä pelleilyä?". Kukaan ei ollu koskaan sanonu mulle niin, ja se avas todella mun silmät :)
Mä en ikinä kuunnellut ravitsemusterapeutteja, vaan käänteentekevä oli mun valmentaja. Se ei silitelly päätä, vaan sano, et "tajuutsä idiootti, että sä kuolet, jos sä jatkat tätä pelleilyä?". Kukaan ei ollu koskaan sanonu mulle niin, ja se avas todella mun silmät :)
Mullekin osastolla sanottiin, että mulla on kaks vaihtoehtoa: joko hoidatutan siellä syömishäiriötä tai masennusta. Syömishäiriön hoito tarkotti lähinnä vaan ruuan ahtamist, eikä niistä ruokailuista jääny kyllä paljoa apuja oikeaan arkeen. Jos olisin menny hoitoon diagnoosilla masennus, olis hoito ollu enemmän myös pään hoitamista. Sama asennevamma toistu myös myöhemmin, kun jatkoin avopotilaana toisen sairaanhoitopiirin polilla.
Ravintoterapeutteja on kyllä joka lähtöön... Mulla useimmat on ollu joko rankasti ylipainosia tai alipainosia, jollon on ollu aika vaikee ottaa tosissaan mitään ravitsemusohjeita. Usein ne ravintoterapiat on muutenki sellasta itsestään selvien asioiden toistamista:"Tällänen on oikeanlainen lautasmalli ja näin monta ateriaa sun pitäs syödä päivässä."
Ravintoterapeutteja on kyllä joka lähtöön... Mulla useimmat on ollu joko rankasti ylipainosia tai alipainosia, jollon on ollu aika vaikee ottaa tosissaan mitään ravitsemusohjeita. Usein ne ravintoterapiat on muutenki sellasta itsestään selvien asioiden toistamista:"Tällänen on oikeanlainen lautasmalli ja näin monta ateriaa sun pitäs syödä päivässä."
Merivesiväri
Kommentoinnin ninja
Joo, ravitsemusterapeutit on mun elämässä ollu lähinnä vitsi. Useimmiten just sellaisia "voivoi ku sä et nyt syö" -tyyppejä, joita oon pyörittänyt kuus nolla :S
Mun terapeuttini sen sijaan on ihan toisenlainen tapaus, samaa sarjaa kun mun valmentaja. Se saa mut kiinni jokaisesta yrityksestä, kun koetan (tiedostamattani tosin nykyään, ovat vaan aika syvälle juurtuneita) vanhoja kikkojani. Ja kun raskaus on tuonu tiettyjä lievimpiä anorektisia piirteitä esiin, niin on hyvä, kun on kunnon ammattilainen paljastamassa ne ja sanoittamassa ne - ennen kaikkea mulle itelleni.
Mä en todellakaan halua vauvalle mitään pahaa, se on kalleinta maailmassa. Siks ärsyttää niin paljon aina tajuta, mihin suuntaan oon välillä lipsumassa.
Mun terapeuttini sen sijaan on ihan toisenlainen tapaus, samaa sarjaa kun mun valmentaja. Se saa mut kiinni jokaisesta yrityksestä, kun koetan (tiedostamattani tosin nykyään, ovat vaan aika syvälle juurtuneita) vanhoja kikkojani. Ja kun raskaus on tuonu tiettyjä lievimpiä anorektisia piirteitä esiin, niin on hyvä, kun on kunnon ammattilainen paljastamassa ne ja sanoittamassa ne - ennen kaikkea mulle itelleni.
Mä en todellakaan halua vauvalle mitään pahaa, se on kalleinta maailmassa. Siks ärsyttää niin paljon aina tajuta, mihin suuntaan oon välillä lipsumassa.