Ei mullekkaan kyllä tarjottu. Ja en ajatellut sen olevan alkuun niin iso juttu, mitä se lopulta olikin.
Tuntui siltä, että kun olin niin varhaisessa, mulla ei olisi ollut "oikeutta" surra kuten ehkä muilla.
Lääkäritkin olivat todella tympeitä, kylmästi vaan "Kyllä sä vuodat niin paljon, keskenmenolta vaikuttaa".
Sitten kun äitipolilla olin, niin mulle eräs kätilö laski käden olkapäälle, katsoi silmiin ja sanoi "Olen pahoillani menetyksestäsi". Silloin ne hanat sitten aukesivat.
Ja olin todella herkillä ja itkuinen pitkään.
Yhä mietin välillä että laskettuun olisi näin ja näin paljon aikaa, tai mietin että millainen vauva olisi ollut.
Tai kun ihmiset kysyy että oletteko ajatellut kolmatta, mun mieli miettii että se olisi ollut se kolmas, toisessa tilanteessa.
Ehkä joku saa vähän kiinni ajatuksen juoksustani.
Joka tapauksessa, kyllä pitäisi tukea ja keskusteluapua tarjota ja saada matalammalla kynnyksellä.
Ja aidosti kohdata ihmiset näissäkin tilanteissa.