Onko muilla sellaista epäuskoisuutta, että onkohan sitä nyt kuitenkaan raskaana? Siis huolimatta siitä, että ei mitään huolestuttavia oireita olisi. Itse on nii epäuskoinen olo, että voinko minä todella olla raskaana ja saada lapsen. En ole uskonut sitä tapahtuvaksi, vaikkei mitään tiedossa olevaa estettä ole ollutkaan. Se henkinen muuri on ollut vaan tosi vahva pitkään ja uskomus siitä, ettei minusta voisi tulla äitiä.
Vaikka selviä fyysisiä oireita on huomaan hölmösti takertuvani niihin, mitä useilla muilla on, mitä itsellä ei. Meillä en ole havainnut koiran tai kissan reagoivan minuun eri tavalla, en myöskään ole ollut kovin tunneherkillä, muutamia yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta.
Perusajatteluni on aika rationaalista, jonka olen luultavasti osittain opetellutkin. Elämä on matkan varrella tuonut sellaisia asioita eteen, etten olisi nyt terve ja tasapainoinen aikuinen, ilman kykyä ajatella mikä on järkevää ja mitä tulee tehdä, jotta tilanteessa selviää. Jotenkin uskon tällähetkellä rationaalisuuden olevan myös jonkinlainen defenssi. On helpompi olla iloitsematta ja hypistelemättä vauvatavaraa, ennenkuin on varmuus, että siellä tosiaan joku kasvaa. Vaikeinta on se, että lopputulokseen en sinänsä voi vaikuttaa. ( Teen toki kaikki asiat niinkuin pitäisi, mihin voin vaikuttaa, mutta se ei ole käsissäni, saanko tämän lapsen syliini, ymmärtänette mitä tarkoitan) Jotenkin se ajatus, että tästä raskaudesta ei vauvaa tulisi, on liian musertava. En tiedä miten siitä selviäisi. (Tottakai ajankanssa kaikesta selviää, mutta ajatuskin on vaan niin raskas).
Onko muilla ollut aikaisemmin tai tässä raskaudessa yhtään samanlaisia ajatuksia, vai osaatteko ottaa ilon nyt jo irti?