Itse esikoisen kohdalla jotenkin ootin keskenmenoa tai muuta pahaa tapahtuvaksi kutakuinkin siihen asti, että lapsi syntyi. Nyt hermoilen vähemmän, on ehkä rauhallisemmin sellainen fiilis, että ei tää oo mun käsissä eikä oo mitään, mitä voisin tehdä. Myös jälkeenpäin oon miettiny sitä aiempaa keskenmenon pelkoa, että oikeestihan todennäköisyys on suurempi, että keskenmenoa ei tuu. Mulla jotenki kummittelee mielessä sellainen ajatus, että ”melkein kaikki kokee keskenmenon joskus” (mistä lie tullut) ja sitten aattelen, että miksi just minä oisin niin onnekas, ettei sitä sattuis mulle
No joo, mutta siis todennäköisyys selviämiseen kai kasvaa koko ajan tässä kun ensi viikoista päästään eteenpäin!