Vauvahaaveita!

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Momwoc
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Tervetuloa Moony ja Nunnuliina! :-) Moony: Tuo on kutkuttavaa aikaa ja varmasti 6 vkoa tuntuu ikuisuudelta. Muista kyllä millaista oli elää kuukautisia pelätessä ja ovulaatioita odotellessa. ☺️
Mitä parisuhteeseen tulee, niin jos arki nyt on ihanaa, tuntee toisen hyvin niin hyvässä kuin pahassa ja molemmat haluavat lasta, niin parisuhde varmasti sopeutuu uuteen elämään ja kuten Momwoc kirjoitti, löytää puolisossaan uusia puolia mitä rakastaa. Momwoc: Niin ihanasti kirjoitit tuntemuksistasi ja miten se on vahvistanut parisuhdettanne. Juuri noin sen mielestäni kuuluukin mennä. Ajattelen ihan samoin omasta ajasta - senhän haluaa paljolti viettää juuri rakkaidensa kanssa.
Meille vauvantulo kuotenkin laukaisi parisuhdekriisin. Olemme käyneet pariterapeurin luona puhumassa asioista tällä viikolla. En viitsi tarkemmin ruotia näitä asioita täällä, mutta se että mieskin on henkisesti oikeesti valmis vauvantuloon on tärkeää. Tämä on ollut itselleni tosi raskasta aikaa. Samalla kun iloitsen suunnattomasti meidän ihanasta tyttärestä ja nautin äitiydestä täysillä, niin parisuhdeasiat varjostavat tätä vauva-aikaa enkä ole jaksanut kauheasti kommentoidakaan. Noh, kyllä uskon että tästä päästään taas raiteelle tavalla tai toisella ajan kanssa.
Nunnaliina: Mäkin olen aina ajatellut, että haluan kaksi lasta pienellä ikäerolla. Sittenhän niistä on seuraa toisilleen. Mulla on jo vauvakuume, mutta tässä tilanteessa toista ei voi miettiäkään eikä mieheni edes koe haluavansa toista, mikä tietysti on surullista jos ajatus on lopullinen. Tsemppiä teille yritykseen!
Mitä ilpurille kuuluu? Ovatko asiat edenneet?
 
Tiisu, kirjottelinkin sua ennen just mun kuulumisia :) Onpa harmillista tuo teidän parisuhde kuvio :( Varmasti siitä sit nousette pikku hiljaa, varmaan kaikkien hormoonit on alkuun vähän sekaisin ja koska suunnaton elämänmuutos kyseessä niin kaikki etsii vähän aikaa paikkaansa. Mutta varmasti tosi kurjaa kun haluis vaan nauttia ihanasta pienestä niin sit on tuollaisia negatiivisia tekijöitä mukana. Todella hyvä että ootte älynny heti tarttua asiaan ja menistte sinne parisuhdeterapautille.
Mä ainakin haluun näin ajatella, me ollaan mun miehen kanssa vähän väliä niskakarvat pystyssä, molemmat ollaan tosi äkkipikaisia, mutta yhdessä vahvasti. Mun paras kaveri oli tässä lähimenneisyydessä todistamassa meidän yhtä riitaa, joka ei ollut edes pahimmasta päästä ja se oli ihan kauhuissaan. :grin Välillä aina mietin et mitenkähän me ikinä tullaan pärjäämään, mutta vaikka ollaan äkkipikaisia niin silti rakastetaan toisiamme ihan mielettömästi ja kun on ihanaa, on tosi ihanaa.
 
Pakko kommentoida tota parisuhteen kriisi-asiaa, kun siitä on jokseenkin omakohtastakin kokemusta.
Vauva-aika laittaa parisuhteen oikeesti koetukselle ennemmin tai myöhemmin. Siinä oikeesti näkee, että onko se suhde kuinka kestävällä pohjalla, ja tuleeko ylipäätään kestämään. Ei sitä nimittäin turhaan sanota, että monet parit eroaa vauvan ensimmäisen elinvuoden aikana. Toiset luovuttaa liian helpolla, ja eroaa, mutta on niitäkin jotka yrittää tehdä kaikkensa sen suhteen jatkumisen eteen.
Vauva kuitenkin vaatii sitä hoitamista, hellyyttä ja vie muutenkin paljon aikaa, joten vähän väkisinkin se suhde jää hoitamatta, ja yleensä varsinkin mies voi tuntee ittensä ulkopuoliseks, jos äiti hoitaa ja huolehtii pääasiassa vauvasta.
Toivon kuitenkin paljon voimia ja jaksamista, tollaset kriisit on rankkoja ja vie niitä voimia!
 
Momwoc ja Tiisu, kiitos kommenteistanne. :) Juuri noita ajatuksia on ihana kuulla ja sitä miten toivon meilläkin sen sitten menevän ja tavallaan kyllä uskonkin. :)

"Minusta on tavallaan hassua, kun puhutaan kuinka omaa vapaa-aikaa on vähemmän vauvan kanssa, itsekin siis noita asioita pohdin ennen tyttömme syntymää. Toki on hyvä päästä tuulettumaan harrastusten tai ystävien pariin välillä, mutta mitä se "oma vapaa-aika" todellisuudessa on? Joku perheestä ja rakkaimmista ihmisistä erillään olo aika, jota kaikki tarvitsevat?:grin Jotenkin nyt tuntuu siltä, että en ole mitään omaa vapaa-aikaa menettänyt tai kaivannut, oma vapaa-aikani on vain muuttunut ja on monella tapaa sitä samaa kuin ennenkin - perheen ja rakkaiden ihmisten kanssa oloa ja eloa. En sano, etteikö jokainen vanhempi tarvitsisi "taukoa" kokopäiväisestä vauvahoidosta aikuiseen seuraan ja tekemään omia juttuja, ihan varmasti tarvitsee. Mutta itse näen nykyisen tilanteen ihanana vaiheena elämässämme ja parisuhteessamme, enkä palaisi entiseen ihanaan elämäämme mistään hinnasta. En sitä poiskaan vaihtaisi, mutta nyt on tämän aika! :Heartbigred"

Tämä oli myöskin täysin omia ajatuksiani, osasit ilmaista sen hyvin. :)

Vaikka tässä myös tätä varjopuolta tulee esille ja väkisin sitäkin miettii eikä sitä voi ennalta tietää miten kaikki tulee menemään. Ja ymmärtääkö se toinen(kin) mihin ollaan oikeesti ryhtymässä ja on siihen valmis. Eihän tätä oikeen itekkään tiedä mihin on ns. ryhtymässä, heh :D
 
Tiisu: Tosi tosi ikävää kuulla, että teidän vauva-arkea nyt varjostaa vaikeat hetket parisuhteessa. Alkuaika vauvan kanssa on kyllä niin herkkää aikaa, että siinä tilanteessa todella kaipaa kumppanuutta ja "tiimihenkeä" puolison kanssa, voin vain kuvitella kuinka raskaalta tuntuukaan olla kriisin keskellä ja sen myötä tavallaan yksin. Tuli tosi paha mieli puolestanne! Ihanaa että olette kuitenkin käyneet juttelemassa asiasta, joka kertoo siitä että molemmilla kuitenkin on tahtotila saada tilanne selvitettyä ja suhde taas oikeille raiteille. Arki vauvan kanssa on varmasti ihan jokaiselle vanhemmalle tietynlainen shokki, vaikka vauva olisi kuinka tervetullut, toivottu ja rakastettu. Näin minä uskon. Pelkästään käytännön asiat, vauvan hoito ja arjen pyörittäminen sen ohella on alkuun yhtä opettelua ja vie paljon voimia koko perheeltä. Puhumattakaan henkisestä puolesta. Vauvan syntymä herättää kuitenkin molemmissa vanhemmissa ihan hurjan tunnemyrskyn, kun uusi ihminen onkin yhtäkkiä siinä ja muuttaa kaiken. Kaikki se rakkaus, vastuu, muutos...joku tulee ja vie arkesi tunnit, yöunet, kumppanisi 100-prosenttisen huomion. Ei siihen voi valmistautua vaikka sitä olisi ajatellut elämänsä jokaikinen päivä vauvan syntymään asti. Uskon, että tuossa tunnemyrskyssä syntyviä positiivisia tunteita osaa kaikki odottaa, mutta negatiiviset tunteet tulevat varmasti monelle yllätyksenä. Vauva valtaa alussa niin kokonaisvaltaisesti päivät, että jonkinlainen epätoivon tunne lienee todella yleinen ja normaalikin tunne jossain vaiheessa. Mutta jossain vaiheessa voi tulla sellaisiakin ajatuksia, että muutos on liikaa. En tämä olekaan sellaista kuin odotin/halusin. Vaikka pikkuhiljaahan me kaikki vanhemmiksi kasvamme, eikä olla synnytyssairaalasta kotiin saavuttuamme millään tasolla valmiilta vanhempia. Sitä on aikuinen ihminen hukassa sen pienen ihmisen kanssa, ja saattaa negatiivisista tunteista yllättyneenä ajautua liian kauas siitä kumppanista, jota siinä tilanteessa eniten tarvitsisi. Kun niistä negatiivisista tunteista ehkä uskalla puhua, koska potee niistä syyllisyyttä, tai ajattelee olevansa ajatustensa kanssa yksin. Onhan siinä parisuhteenkin kannalta kuitenkin aika merkittävä mullistus päällä, kun miehestä ja vaimosta (tai tyttö- ja poikaystävästä) tulee yhtäkkiä äiti ja isä. Molempien pitää opetella oma uusi rooli, ja opetella näkemään kumppani uudessa roolissa. Ja sitten vielä ne uudet roolit yhdessä. "Me" tarkoittaakin yhtäkkiä jotain muuta kuin ennen, ja siihen sopeutuminen vie aikaa ! Ja enää ei eletä vain toisiaan varten, vaan elämään on tullut joku muu ykköseksi. Ehkä uusien roolien takia toinen voi tuntua vieraalta, ja vaikeammin lähestyttävältä. Eikä edes ehdi keskustella asioita halki, ja saada ja antaa kumppanille tsemppihalauksia kun vauva tarvitsee koko ajan jotain! Taidan itsekin vielä olla aika hormonihöyryissä, kun ihan itkua täällä taas tihrustan...Toivottavasti asiat järjestyy Tiisu, ja pääsette jatkamaan elämää onnellisena pienenä perheenä. Ja pikkuhiljaa ne palaset loksahtelisivat kohdilleen. Tsemppiä <3 Toivottavasti vauvan kanssa arki sujuu, ja olette vaikeasta tilanteesta huolimatta löytäneet arjessa ilon hetkiä vauvan kanssa!

Ja moony: Juuri niin, sitä ei voi tietää millaista se oma arki vauvan kanssa on, ennen kun vauvan kanssa tullaan kotiin ja aletaan elää sitä elämää :) Ihan varmasti se tuo jokaiselle ennemmin tai myöhemmin haasteita vastaan, suurempia tai pienempiä kriisejä, ja pitää vaan luottaa että niistä selviää!
 
jälleen tosi hyvä kirjoitus Momwoc. Nää on kyllä jänniä asioita. Elämä tosiaan lapsen myötä muuttuu väkisinkin paljon, se että miten se kenelläkin muuttuu on niin yksilöllistä eikä sitä voi tietää valmiiksi. On myös pelottavaa miten monella tulee raskauden jälkeisiä masennuksia, parisuhdetta koetellaan yms, eikä se välttämättä olekkaan sitä ihanaa vauva-arkea mitä odotti... Mutta tosiaan väitän ettei sitä ns.oikeaa hetkeä tule. En usko että se jännitys mihinkään lähtee odottaa sitten vuoden tai kaks, se uusi tilanne on silti edessä. Tavallaan kun jännittää sitä muutosta esim.just se kun miehen kanssa arki on ihanaa ja menee hyvin... niin toisaalta tuntuu hölmöltä jännittää sitä, eikö just sillon se lapsen hankinta olekkin järkevää kun menee hyvin :D eikä sillon kun menisi huonosti... Kai sitä vaan jännittää nyt mitä tahansa tähän liittyvää. :) Täytyy sanoa et enpä olisi ees osannut odottaa kaikkia näitä ajatuksia. Ennen kun ajatus oli vain että haluan lapsia ja muutaman vuoden sisällä, piste. Ja nyt kun tilanne oikeesti lähenee että ehkäisy jää pois jne niin huh mikä mylläkkä päässä :D
 
Moony: kauanko teillä on yhteiseloa takana miehesi kanssa? Olen samaa mieltä siitä, että ns. täydellistä hetkeä ei varmasti koskaan ole. Aina voisi jokin asia olla paremmin: asunto, raha, työ...eiköhän kaikki meistä jotain parantamisen varaa aika keksi Mutta kun suhde on vakaalla pohjalla ja molemmat ovat valmiita perhe-elämään, siinä on jo aika hyvä alku! Vauva on kuitenkin loppujen lopuksi ikionnellinen ja tyytyväinen, kun saa ruokaa, unta, puhtaan vaipan ja sylikaupalla rakkautta ja syliä. Se ei välitä ajetaanko mersulla vai ruosteisella ladalla, tai onko hänellä oma huone täynnä merkkivaatteita. Kunhan äiti ja isä on läsnä, rakastaa ja huolehtii, sen parempaa ei lapselle olekaan <3 Tietysti oman mielenterveyden kannalta on sitten eri asia, millaiseen tilanteeseen lapsi syntyy. Onhan sekin tavallaan koko perhen etu, ettei tarvitse uuden arjen lisäksi olla koko ajan huolissaan siitä, miten taloudellisesti pärjää tai löytyykö työpaikkaa. Kyllähän tuollaisetkin asiat varmasti stressaavat. Nojoo meni taas vähän aiheen vierestä Tunnistan myös tuon, että minäkin vaan kovasti vauvakuumeilin ilman huolen häivää, ja vasta kun oli "tosi kyseessä" ja päätös oli tehty, että vauva saisi tulla, rupesi kaikki kysymykset pyörimään päässä ja jännittämään. Et miten kaikki sitten oikeasti menisi, millaista elämämme tulisi olemaan, ja miten pärjäisimme - kaikilla tasoilla. Onneksi ihmisraskausaika on suhteellisen pitkä ja siinä ehtii valmistautua tulevaan rauhassa Kuitenkin vasta raskaana sitä rupeaa ihan tosissaan valmistautumaan vauvan tuloon, aiemmin minä ainakin vain leijailin sellaisessa haavepilvessä!
 
Minulla on uusi puhelin, eikä tämä kirjoittaminen näköjään oikein luonnistu vielä tällä :D Lähetettyäni äskeisen viestin huomasin, ettei puhelimeni hymiöt näy tekstissä ollenkaan!! Siksi teksti täynnä lauseita ilman pistettä lopussa. Argh!
 
Kiitos kaikille tsemppaamisesta! ❤️ Mun miehelläni on baby blues, harvemmin vaan puhutaan miesten synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Kun itsellekin kaikki on uutta, sitä olisi tarvinnut mieheltä kaiken mahdollisen tuen eikä toteamus, että olenko sittenkään tähän valmis. On tässä menty vähän eteenpäinkin joissakin asioissa, mutta vielä riittää pohdittavaa puolin ja toisin. Vauvan syntymä on nostanut tietyt, syvällä olevat ristiriidat arvomaailmassamme pöydälle. Olen tiedostanut niitä, mutta nyt ne tuntuvat yllättävän isoilta ja tärkeiltä. Ollaan - ja olen - kuitenkin nauttinut hetkistä vauvan kanssa, hän on valloittava tapaus. Eilen käytiin työpaikallani näytillä ja muutenkin täällä on käynyt ihmisiä kylässä. Täällä nukutaan välillä aika hyvin parilla-kolmella herätyksellä, mutta viime yönä syötiin puolentoista tunnin välein. Tyttö painoi oman vaaka i mukaan jo lähes neljä kiloa, joten on se ruoka maistunutkin. Momwoc: Hienoja ajatuksia taas sinulta. Ja niinhän se on, että vanhemmuuteen kasvaa ja uudet roolit vaativat opettelua ja totuttelua kaikilta. Eikä tähän pysty oikeasti valmistautumaan kunnolla, mutta kyllä vauva ja arki sitten opettaa ja aika nopeasti.

Sannis86: Miten teidän pienen kanssa menee?
 
Momwoc, kuulostaa niin tutulta! :D me ollaan yhdessä oltu kolmisen vuotta, siitä reilu puolet asuttu yhdessä :) Kaikin puolin tilanne on siinä mielessä hyvä, että meillä molemmilla on vakituiset työpaikat jne. :) se on sellanen asia mikä on mulle tärkeetä, aina ei siihen tietenkään ole mahdollisuus, mutta itse toivoin ja odotin että ollaan tässä tilanteessa ennen kuin lasta aletaan suunnitella. Meillä alkaa monilla kavereilla olla lapsia, oikeestaan melkeinpä kaikille lähimmillä ja viimisilläkin suunnitteilla lapsen hankinta :D joten paljon ollaan päästy läheltä seuraamaan muiden vauva-arkea ja perhe-elämää :) sekin varmasti omalla tavallaan vauvakuumetta aiheuttanut kun niitä niin paljon pyörii ympärillä :) nyttenkin kaveri kahden muksunsa kanssa tuloss just käymään <3
 
Pakko osallistua tähän ajatusten vaihtoon parisuhteesta ja vauvasta/lapsesta. Momwocin kirjoitukset on aina niin hyviä, ja niin on tähänkin aiheeseen :)

Me ollaan oltu miehen kanssa yhdessä jo öö... kolmetoista vuotta :) Yhteen muutettiin aika äkkiä, mutta kihloihinkin mentiin vasta kolme vuotta sitten. Yhteiselle vauvalle annettiin lupa tulla joulukuussa 2013. Siihen saakka kinuin monta vuotta että eikö voitaisi jättää pillerit pois. Uskon että miehelle olisi ollut aika shokki jos olisinkin tullut heti raskaaksi. Hän sanoi monesti alussa että tulee kun on tullakseen. Mutta nyt kun homma venyy ja venyy ja meillä oli toukokuussa se keskenmenokin niin hänestäkin on tullut ihan todella paljon valmiimpi tähän lapsiasiaan. Hänellä on kova luotto siihen että naistenpolin lääkärit saavat meille pienokaisen alulle :)

En nyt muista Tiisu oliko teillä pitkä yritys ennen tärppiä? Jos meillä olisi alkanut raskaus heti, niin olisi voinut olla minunkin miehelleni aika kova paikka. Hänelle on aina ollut tärkeää että voi tehdä mitä huvittaa ja milloin huvittaa, ei tykkää yhtään jos suunnitelmat muuttuu. Minullahan on nuoruusvuosilta 16vuotias tyttö ja miehelle on tosi tärkeää tietää aina milloin tyttö on meillä. Älkää ymmärtäkö väärin, hän tulee kyllä hyvin toimeen tytön kanssa, mutta tottakai yhteiselo on erilaista silloin, kun on lapsi kotona tai ei ole.

Eli anna Tiisu miehellesi aikaa ja mikä tärkeintä "pakota" hänet olemaan osa vauvan arkea. Lähde vaikka välillä yksin kävelylle, kauppaan tai kylään ja jätä vauva isän kanssa kotiin. Ja varmasti asiasta puhuminenkin on tärkeää! Paljon tsemppiä teille! :Heartred
 
Junttura: Kiitos tsemppauksesta, noin voisin kuvailla myös omaa miestäni. Meillä meni vuosi raskautumiseen, siihen mahtui yksi keskenmeno. Sinällään siis oli aikaa valmistautua (jos olisi halunnut). Täytyy tosiaan enemmän pakottaa ja antaa osallistua vauvan arkeen. Kun hänellä fiilis ollut tuo, olen aika paljon ominut vauvan itselleni ja hoidan lähes kaiken yksin.
 
No kyllä siinä teilläkin aikaa meni, eli periaatteessa ei tullut ihan yllärinä tuo raskaus / vauva :) Elämänmuutos on varmasti ollut isompi kuin mitä oli etukäteen ajatellut. Tuo yhteinen aika vauvan kanssa voisi olla hyvästä ja aikaa varmasti vie jos on tullut kuitenkin shokkina muutos. Voimia sinulle ja koko perheelle.
 
Minäkin törmäsin varsinkin raskausaikana aika moneen juttuun, jossa puhuttiin siitä kuinka mies voi usein vauvan syntymän jälkeen alkuvaiheessa tuntea olonsa ulkopuoliseksi ja jotenkin hyödyttömäksi, mm. koska alun imetysrumba on mitä on. Juuri siksi, että alussa ainakin vauvan itkuun on useimmiten syynä nälkä, ja siihen auttaa tietysti vain ja ainoastaan ruoka, eli tissi. Ja muun ajan vauva melkeinpä sitten nukkuukin, jos ei syö! Tuo aika on aika lyhyt, mutta se on kuitenkin isänkin ensikokemus vauvasta. Voisin kuvitella, että miehen näkökulmasta tuo saattaa ihan alitajuntaisestikin tuntua isästä siltä, kuin vauva "torjuisi" hänet, koska syli ei rauhoita eikä lohduta. Sitten kun pääsee äidin syliin niin vauva rauhoittuu. Omaa miestäni tämä turhautti, ja kävimmekin tästä keskustelun ihan ensimmäisinä viikkoina. Mieheni yritti rauhoittaa itkevää vauvaa tuloksetta, se oli niitä rintatulehduspäiviä sairaalassa. Mieheni oli sitä mieltä että minä nyt lepäisin ja hän hoitaisi vauvaa. Itku vain yltyi ja lopulta otin lapsen rinnalle ja tietysti itku loppui. Nälkähän hänellä. Emme tuolloin vielä oikein osanneet lukea vauvan nälkäviestejä, ja yritimme sitten välillä rauhoitella vauvaa muilla tavoin. Huomasin kuinka mieheni pettyi, kun ei saanutkaaan jotenkin "tilannetta hoidettua", eli vauvaa rauhottumaan, vaan lopulta tilanne raukesi vasta kun tyttö sai tissin suuhun. Oli vähän ärsyyntynytkin, että mikä on, mitä hän tekee väärin kun ei osaa rauhoittaa omaa lastaan. Sen jälkeen kävimme merkittävän keskustelun siitä, kuinka tärkeää hänen on muistaa, että me molemmat olemme vauvalle yhtälailla tuki ja turva, myös hänen sylinsä ihan yhtä rakas, mutta että vastasyntynyt on biologisesti ohjelmoitu vaatimaan äidin rinnalle suurimmaksi osaksi hereilläoloajastaan. Jotta maitoa lähtisi tulemaan tarpeeksi. Ja syömään paljon jotta kasvaa. Ja että vauva ei missään tapauksessa ole viestinyt itkullaan, että isän syli olisi huono paikka ja siinä ei olisi hyvä olla. Sanoin miehelleni, että ethän vaan missään tapauksessa edes kuvittele, että tekisit jotain huonommin kuin minä! Hän itsekin havahtui, että kyllä hän itseasiassa kuvitteli. Ja täytyy sanoa, että jos vauvalla ei ollut nälkä, rauhoittui vauva mielestäni alkuviikkoina ihan oikeasti paremmin isän syliin kuin minun.

Vaikka tyttö on vasta 2,5kk vanha, on noista ajoista kaikki muuttunut niin paljon. Edelleen tietysti nälkä on nälkä, siihen ei isän syli auta, mutta ei kyllä auta kenenkään syli. Siihen auttaa ruoka. Vauva on jo hereillä tosi paljon suuremman osan päivästä, ja syöminen on enää murto-osa hereilläoloajan aktiviteeteista ja olemisesta. Nykyään myös tunnistamme vauvan nälän paremmin muista itkuista, ja kaikkiin muihin itkuihin isän syli on tosi tärkeä lohtu. Uskon, että tämä kokemus on tuonut myös miehelleni se varmuuden että hänkin on vauvalle ihan yhtä tärkeä ja vauva tarvitsee häntä ollakseen tyytyväinen. Joskus kun mieheni palaa töistä, saattaa vauva itkeä, ja rauhoittuu vasta isän syliin. Hän siis selvästi kaipaa isää työpäivän aikana, ja haluaa isänkin syliin kun palaa kotiin. Niin suloista. Meillä on myös arjessa muutamia juttuja, jotka isä useimmiten hoitaa vauvan kanssa yksin, ja olenkin huomannut yrittäväni pysytellä sivummalla noina hetkinä. Ehkä juuri siksi että hän tuntisi olevansa ohjat käsissä ja tasavertainen vanhempi ilman että kukaan kyttää vieressä.
Jotenkin kuitenkin se äidin ja vauvan väistämätön "symbioosi" siinä alkuvaiheessa imetysmaratonien myötä, ja tietysti ylipäätään äidin olo kotona vauvan kanssa isän ollessa töissä, ovat omiaan petollisesti vaivihkaa luomaan sen asetelman että "äiti tietää vähän paremmin, äiti osaa vähän paremmin". Itse olen huomannut, että kun olen vauvan kanssa koko ajan, ja mieheni työpäiviensä verran vähemmän, niin toki sitä on huomannut miten joitain asioita kannattaa tehdä ja luonut itselleen ne arkipäivän rutiinit ja tavat hoitaa vauvaa. Sitten olen huomannut, että välillä tekee mieli kommentoida kun huomaan että mieheni tekee jonkun asian toisella tavalla. Joskus minun mielestäni hankalammalla tai huonommalla tavalla :D Olen kuitenkin miettinyt asiaa paljon, ja tullut siihen tulokseen että minun pitää antaa miehelleni tilaa tehdä asiat omalla tavallaan. Ja antaa hänen itse kokeilun kautta löytää ne itselle parhaimmat tavat ja huomata oppineensa hoitamaan vauvaa vauvan viestien perusteella. Siitä tulee varmasti ihan eri fiilis ja se lähentää isän ja vauvan suhdetta kuin että isä hoitaisi vauvaa äidin viestien perusteella. Ja miksi minun tapani olisi parempi?

Olen myös huomannut, että on pitänyt ihan itseä muistutella ettei parisuhteen hellyydenosoitukset unohdu. Ennen olimme koko ajan toistemme kimpussa halaamassa ja pussaamassa, ja niin ne pusut vaan on vähentyneet tässä kiireisen vauva-arjen keskellä!! Aina kun asia tulee mieleeni, niin menen kiireesti mieheni luokse, vaikka kesken pyykkien ripustamisen tai ruokailun, tai jos imetän niin huudan hänet pussaamaan. Ne hetket vaan pitää hyödyntää, ennen ei tarvinnut kun oli yllin kyllin aikaa toisen kanssa kaksin. Aika kamalaa, kuinka se vaan välillä unohtuu vaikka se on aina ollut niin suuri osa meidän arkea! Mutta nyt kun arki vauvan kanssa on vähän tasoittunut, ja arki on alkanut rullaamaan, niin huomaa että mekin pariskuntana alamme palaamaan vanhaan tuttuun arkeemme. Onneksi :) Minäkin olen viimeiset kuukaudet katsonut maailmaa vaaleanpunaisten vauvalasien läpi, ja välillä pitäisi myös muistaa katsoa miestä niillä vanhoilla laseilla, jotka oli päässä ennen vauvan saapumista :) Kyllä nuo miehetkin taitaa kaivata muistutusta siitä, että heillekin vielä riittää rakkautta, hellyyttä ja arvostusta. Vaikkeivät sitä ehkä osaa ääneen sanoa, niinkuin minä kyllä osaisin!!

En nyt siis muuten Tiisu näitä ajatuksia ja kokemuksia kirjoita sillä, että kuvittelisin sinun työntäneen miehesi vauva-arkenne ulkopuolelle ja kauemmas sinusta. Todellakaan! Ihan vaan yleisesti isän roolista meidän arjessamme, kun nyt isien tunteita tässä pohditaan. Tilanne on kuitenkin teillä ihan eri, jos miehesi tosiaan kärsii jonkinasteisesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Siinä tilanteessa näkee varmasti isyyden eri tavalla, ehkä osin jopa taakkana, eikä ole sitä voimia ollakaan osana vauva-arkea. Ehkä voimakkaastikin jättäytyy siitä perhe-elämästä, ainakin henkisesti jos ei fyysisestikin, ja tilanne on varmasti tosi hankala. On kuitenkin tärkeää muistaa, että masennus on sairaus, ja masennuksen aikaiset ajatukset ja asenteet eivät välttämättä ole todellisia. Ne voivat olla hyvinkin vääristyneitä ja henkilölle epätyypillisiä. Tämän sanon siksi, että itselläni on on ollut vaikeuksia antaa läheiselle anteeksi masennuksen aikainen käytös. Sinäkin ehkä jollain tavalla saatat kokea, että miehesi on pettänyt luottamuksesi tässä tilanteessa. Toivottavasti olette päässeet eteenpäin ja joitain solmuja on päästy jo availemaan. Toivoisin niin kovasti, että miehesikin pääsisi nauttimaan isyydestä. Ja sitä kautta tietysti sinäkin äitiydestäsi vielä kokonaisvaltaisemmin. Ja ennen kaikkea te yhdessä! <3

Aurinkoista ja rakkaudentäyteistä viikonloppua kaikkia keskustelijoille!
 
Momwoc: Kiitos taas hyvästä kirjoituksestasi ja ajatuksistasi. ❤️ On aina suuri ilo lukea kommenttejasi. Olet todella taitava ilmaisemaan itseäsi.

Se on totta, että koen että luottamustani on vähän petetty eikä tämä mennyt niin kuin ajattelun. Ymmärrän myös, että toisella on raskasta ja olen antanut paljon omaa aikaa ja rauhaa. Tilanne on onneksi jo parempi masennusoireiden osalta, eiköhän tämä tästä. :-) Omalta osaltani täytyy tsempata "minä osaan paremmin" - asenteen ja toiminnan vähentämiseksi vaikka tosiaan tuntuu, että meillä on jo omat rutiinit. Vähitellen voin varmasti antaa yhä enemmän vastuuta myös miehelleni.

Kiitos kaikille muillekin tsemppauksesta! ❤️
 
Moikkamoi! Miten täällä voidaan? Onko kierrot tärppiä odottelevilla kohdillaan? Ja vauvojen kanssa kaikki kunnossa?

Täällä elellään vauva-arkea kotosalla nyt neljättä viikkoa. Niin pieni, mutta iso vauva jo meillä. Nyt olis rv38+4 jos oltais vielä yhtenä kappaleena. Hassua että vauva on ollut maailmassa pian jo kahdeksan viikkoa!
Kaikki on mennyt tosi hienosti, painoa on jo yli kolme kiloa. Keskosuuden takia ravataan kontrolleissa ja seurannoissa jatkuvasti, muuten ihan kotoilua ja uuden opettelua tämä meidän arki. Syödään ja nukutaan! :) Vatsavaivat on vähän kiusanneet matkanvarrella, mutta muuten ihan hienosti voidaan. :)

Laitelkaahan naiset kuulumisia! :) Miten Tiisulla miehen kanssa asiat on lutviutuneet?
 
Kiva kuulla sinusta Sannis! Hienoa, että teidän pikkuinen on saanut noin hienosti painoa lisää. Varmaan on ollut rasittavaa juosta kontrolleissa, mutta hyvä että täällä on niin hyvä terveydenhuolto. Joko imetys sujuu?

Meidän pikkuinen on huomenna seitsemän viikkoa eikä enää mikään pieni tyttö. Hän painaa jo 5 kg ja syö vähän liiankin hyvin. Maitoa tulee kuin hanasta, mutta en ole juuri enää jaksanut pumpata. Hän saa otteen pinkeästäkin rinnasta, valitettavasti ahneuttaan syö vähän liikaa ja sitten puklaa ja vatsaa vääntää. Meilläkin siis ollut vatsavaivoja ja tyttö on huutanut päivisin aika lailla viimeiset pari viikkoa. Öisin on onneksi nukkunut ihan hyvin, parilla herätyksellä ollaan selvitty. Ja menee paljon vähemmän aikaa nyt kun en pumppaa.
Miehenkin kanssa menee nyt paremmin. ☺️ Tuntuu, että viime viikonloppu oli jonkunlainen käännekohta. Toivottavasti tämä nyt tästä. Toista lasta hän ei tosiaan taida haluta, mutta en aio surra sitä asiaa nyt vaan nauttia tästä ajasta. ❤️
Mitä teille muille kuuluu?
 
Heippa!

Sannis, onpas ihanaa että teillä siellä pieni on kasvanut ja saanut painoa noin hyvin! Oltiin tuossa reissussa kavereiden kanssa , molemmilla lapsia ja käytiin lastenvaate likkeessä ja siellä oli keskosten vaatteita, tulit mieleen ja ajattelein että voi hyvänen aika mikä pieni kirppu hän varmasti onkaan ollut! Todella ihana kuulla että siellä alkaa jo perus kuviot pikku hiljaa normalisoitumaan!

Tiisu, teille samat sanat, ihanaa että siellä on painoa jo noin kovasti tullut! Ja tosi hyvä että tyttö ajoittaa huutonsa päivään :grin Ja mikä parasta, teillä menee miehen kanssa paremmin. Eikä tosiaan kannata surra tuota ettei miehesi halua toista, hänellä on oikeus tuntea niin ja kyllähän se mieli saattaa muuttuakin :)

Ihania vauvakuulumisia teillä! :joyful:

Täällä odotellaan menkkoja alkavaksi ensi lauantaiksi, kyllähän mulla toiveet on korkeella, nyt 19. kerran mutta kyllähän se niin on että valitettavasti historia ei kyllä puolla tätä :grin Otin tähän kiertoo käyttöön lisäfoolihapon mammavitskujen rinnalle, vehnänalkioöljyn ja gelee royalen. ihan siksi koska mun tutkimukset on tulossa pian ja ajttelin nyt vielä tälläset kokeilla. Kävin viime ti antaa verta ja mulle tuli naistenpolille aika 28.9. Mut mun pitää muuttaase koska ne tekee mulle aukiolo tutkimuksen ja se pitää olla ennen kp12 ja tuo aika on mun kp24, todennäköisesti, jos vain ne menkat alkaa nyt ensi lauantaina. Ajatukseen oon tottunut vaikka siitä en pidäkään. Kysyin mieheltä yks päivä et mitä mieltä se on, ollaanko me valmiita "isoihin" hoitoihin niin se oli että eiköhän katota tilanne kerrallaan. Ja on itse samaa mieltä, nyt mennään tutkimuksiin ja katotaan mitä ne siellä sanoo. Varmasti ainakin lääkkeellisiin mennään jos niillä "vain" päästäisiin asiassa eteenpäin. Pari kiloa pitää saada painosta pois, minkä tiesinkin. Nyt en ole käynyt viikkkoon vaa'assa kun meillä on sellaie hölmö rasvaprosentin mittaus vaaka ja siinä ei saa olla jos on raskaana. Joten katotaa viikon päästä tilanne.
Mulle on alkanut tulla outoa hengen ahdistusta ja sellasta et joku istuu tossa rinnanpäällä. Eka ajattelin et oonkohan mä saamassa sydänohtauksen mutta juttelin sit mun yhden kaverin kanssa. Me molemmat ollaan kosmetologeja ja tehdään ripsipidennyksiä. ainut et hän joutui lopettaa hommat koska sai pahan työperäisen astman. Juteltiin oireista ja nuo mun oireet olivat yksi ja sit kun puhuttiin enemmän huomattiin et meillä oli monta samaa juttua, mitä en ollut edes osannut miettiä. Mm. silmittömia raivokohtauksia ei mistään. Oon vaan ajatellut et mun mies on vaan erityisen ärsyttävä :grin Se sanoi että sillä loppui ne pikku hiljaa. Oon jo useamman kuukauden tehnyt sellanen kaasunaamari päällä ripsiä mutta oon tehnyt niitä jo vuosia ja paljon, joten altistuttu on. Mulle on puhjennut myös tosi kova heinä nuha. Aamulla kun meen töihin ja jos ekana on ripsiasiakas niin en aina pidä naamaria koska silmät ja nenä vuotaa niin hulluna että ei tuu töistä mitään. Ja tuloksena oli tosiaan tuo rinnanpääläistumis-juttu. Että näin, kyllähän se on rehellisyyden nimissä sanottava että sisuksissa on vaan se niin pelottava tunne, oonko itse aiheuttanut lapsettomuuteni? Mikäli tuun raskaaksi, en missään tapauksessa ota uusia asiakkaita mut jotenkin pitäs saada nämä nykyisetkin ripsiasiakkaat jonnekin. Joo-o.. kyllä on vähän ärsyttävä tilanne. Seurailen nyt tätä juttuja ja katotaan miten tilanne etenee.
 
Kiva kuulla Tiisu, että miehen kanssakin menee jo paremmin. Eiköhän ne asiat siitä aukene, kunhan uusi elämänmuutos on tasaantunut ja lapsi kasvaa. Hienostihan teilläkin on kasvettu! :)

Mulla ei imetys ota sujuakseen. Poika hermostuu, kun on nyt tottunut pulloon, niin eipä sieltä rinnalta ihan niin herkästi saa maitoa. Oon nyt pumppaillut sen vähän mikä irtoaa ja sillä selvä. Harmittaa, kun ei maitomäärät oo noussut, mutta en tohtisi ottaa nyt asiasta stressiä, pääasia että lapsi saa syödäkseen ja kasvaa. Vaika sit korvikkeella. En nyt kuitenkaan luovuttanut vielä ole, jokainen milli otetaan pumpulla talteen mitä vaan rinnoista irti lähtee.

Ilpuri, kiva kuulla sinustakin. :) Ensi lauantaita siis odotellen. Hyvä, että mies on tolla "tilanne kerrallaan" -kannalla, varmasti viisasta tosiaan ottaa asioita yksi kerrallaan käsiteltäväksi ja prosessoitavaksi, eikä murehtia etukäteen.

Kuulostaapa hurjilta nuo sinun oireet, en oo koskaan ajatellutkaan että tollasia myrkkyjä ne aineet esim ripsien laitossa!Toivottavasti ei oireet ainakaan lisäänny tai pahene! o_O
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top