Vauvahaaveita!
- Ketjun aloittaja Momwoc
- Aloituspäivämäärä
jemppo
Jostain jotain jo tietävä
Tiisu, juu tein aamulla. Aikalailla samanmoinen viiva tuli, ehkä himpun verran leveämpi. Maanantaina se varmaan pitäs soittaa sit neuvolaan? Jotenkin tosi epätodellinen olo, oli vaikee keskittyy töissä. Oli vähän huono päivä, kotio kun pääsin sohvalle niin itkuhan sieltä tuli, sit taas narettiin ja vähän vielä itkettiin. Mies pakotti päikkäreillekin, kyllä väsyttikin. Ja alavatsaa nippailee ajoittain, muita tuntemuksia ei oo. Jännittää vaan kamalasti.
Ilpuri
Kommentoinnin ninja
Tiisu: Joo, ens keskiviikkona, mikäli kierto on 29 päivää. Mutta niinkun aiemmin jo suunnittelin, en aio tikutella vain rakastaa usein :) Joo ja fiilikset on tällä hetkellä.. en oikein osaa sanoa. Töissä on aika kiirettä, jatkuu jouluun asti jolloin on sit useampi viikko lomaa ja mulla on näitä neulomis töitä tällä hetkellä useampiakin kesken 
Oon aika tehokkaasti saanu mun ajatukset pois vauvasta. Mun ihan lähisukuun reilun kuukauden päästä syntyy vauva ja sitä kovasti ootan, vähän se mieltä toisaalta vetää apeaksi, rehellisesti pitää tunnustaa että oon kateellinen. Mutta odotan silti kovasti, haluisin koko ajan niille nytkin mennä kylään ja olla niiden kanssa kun musta on ihana jutella sen äidin kanssa :)
Yritän pitää ajatuksen poissa siitä mikä koko ajan tunkee sinne kun jotenkin tällä viikolla on alkanut tulla sellanen olo että entä jos musta ei tule koskaan äiti.
Mun mielestä hedelmöityshoidoissa ei kertakaikkiaan ole mitään vikaa ja maailman ihaninta että ne toimii, mut jos sinne päästään on mun rehellisyyden nimissä sanottava että en olis uskonut että minä sinne menen. Että tähän on tultu. En jotenkin vain ymmärrä. Huomaan itsessäni että kun en ajattele asiaa niin oon hyvällä tuulella ja jotenkin kivalla fiiliksellä, mutta nyt kun tätä kirjoitan niin huomasin heti että tuli sellanen masisfiilis. Tiedän että tämä nyt on tällästä itsesäälissä pyöriskelyä, mutta en voi sille mitään että kun on jo yritystä viittä vaille vuosi takana, niin tuntuu että menettää toivon. Ei se sieltä tule, vaikka kuinka ajattelisi että ennen pitkää se sieltä tulee.
Se on jotenkin kummallista, joitain vuosia sitten oli tilanne että mun kaikki kaverit meni naimisiin, kaikki löysi miehen (mulla oli 5 vuoden sisällä 25 häät joista olin 6-7 kertaa kaasona, ja useille muuten olin auttamassa ja laittamassa ja juontamassa jne.) paitsi minä. Mä ajattelin että ei se miehen löytyminen voi olla näin vaikeaa. Ja kyllä se oli. Mutta sitten se löytyikin, ja niin erilainen mitä olin kuvitellut mutta ihanampi kuin ikinä olisin osannut haaveilla. Mutta olin viimeinen mun kavereista. Tai no yks on vielä mutta kuitenkin. Jotenkin sit ton jälkeen ajattelin että ei tämä vauva asia voi olla niin vaikea. täytyyhän mun saada jotain ensimmäisten joukossa. Mulla on nyt aika luovuttanut olo ja järjellä ymmärrän että kyllä se voi onnistua ihan hyvin ja tulla jossain vaiheessa, mutta tunne puoli on lannistunut. Hassua kun sen tajuaa tässä tätä kirjoittaessa. Ja kummallista on se että kun täällä on näitä teitä muitakin jotka ovat kauan yrittäneet, niin täydestä sydämmestä vilpittömästi uskon että se onnistuu jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, mutta itseeni en oikein enää jaksa uskoa.
En tiedä että onko tämä se legendaarinen luovuttaminen, misä monet puhuu, että "sit kun ajattelin että ei se tule, niin heti tulin raskaaksi".
En kyllä usko että minulle niin kävisi.
Olen pahoillani että mun viime aikaiset purkaukset ovat olleet aika negatiivissävytteisiä, yritän parantaa tapani ja olla tsemppaamassa muista :)
Oon aika tehokkaasti saanu mun ajatukset pois vauvasta. Mun ihan lähisukuun reilun kuukauden päästä syntyy vauva ja sitä kovasti ootan, vähän se mieltä toisaalta vetää apeaksi, rehellisesti pitää tunnustaa että oon kateellinen. Mutta odotan silti kovasti, haluisin koko ajan niille nytkin mennä kylään ja olla niiden kanssa kun musta on ihana jutella sen äidin kanssa :) Yritän pitää ajatuksen poissa siitä mikä koko ajan tunkee sinne kun jotenkin tällä viikolla on alkanut tulla sellanen olo että entä jos musta ei tule koskaan äiti.
Mun mielestä hedelmöityshoidoissa ei kertakaikkiaan ole mitään vikaa ja maailman ihaninta että ne toimii, mut jos sinne päästään on mun rehellisyyden nimissä sanottava että en olis uskonut että minä sinne menen. Että tähän on tultu. En jotenkin vain ymmärrä. Huomaan itsessäni että kun en ajattele asiaa niin oon hyvällä tuulella ja jotenkin kivalla fiiliksellä, mutta nyt kun tätä kirjoitan niin huomasin heti että tuli sellanen masisfiilis. Tiedän että tämä nyt on tällästä itsesäälissä pyöriskelyä, mutta en voi sille mitään että kun on jo yritystä viittä vaille vuosi takana, niin tuntuu että menettää toivon. Ei se sieltä tule, vaikka kuinka ajattelisi että ennen pitkää se sieltä tulee.
Se on jotenkin kummallista, joitain vuosia sitten oli tilanne että mun kaikki kaverit meni naimisiin, kaikki löysi miehen (mulla oli 5 vuoden sisällä 25 häät joista olin 6-7 kertaa kaasona, ja useille muuten olin auttamassa ja laittamassa ja juontamassa jne.) paitsi minä. Mä ajattelin että ei se miehen löytyminen voi olla näin vaikeaa. Ja kyllä se oli. Mutta sitten se löytyikin, ja niin erilainen mitä olin kuvitellut mutta ihanampi kuin ikinä olisin osannut haaveilla. Mutta olin viimeinen mun kavereista. Tai no yks on vielä mutta kuitenkin. Jotenkin sit ton jälkeen ajattelin että ei tämä vauva asia voi olla niin vaikea. täytyyhän mun saada jotain ensimmäisten joukossa. Mulla on nyt aika luovuttanut olo ja järjellä ymmärrän että kyllä se voi onnistua ihan hyvin ja tulla jossain vaiheessa, mutta tunne puoli on lannistunut. Hassua kun sen tajuaa tässä tätä kirjoittaessa. Ja kummallista on se että kun täällä on näitä teitä muitakin jotka ovat kauan yrittäneet, niin täydestä sydämmestä vilpittömästi uskon että se onnistuu jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, mutta itseeni en oikein enää jaksa uskoa.
En tiedä että onko tämä se legendaarinen luovuttaminen, misä monet puhuu, että "sit kun ajattelin että ei se tule, niin heti tulin raskaaksi".
En kyllä usko että minulle niin kävisi.Olen pahoillani että mun viime aikaiset purkaukset ovat olleet aika negatiivissävytteisiä, yritän parantaa tapani ja olla tsemppaamassa muista :)
Tiisu
Näppärä viestien naputtelija
Jemppo: Paljon onnea, kyllä se on nyt uskottava. :-) Ei minullakaan ollut, eikä ole vieläkään, juuri mitään oireita. Vähän on ehkä väsymystä ja nännit vähän jomottaa välillä ja menkkamaista jomotusta on ollut aina välillä (nyt 5+3). Ei muuta kun soitto neuvolaan sitten maantaina.
Ilpuri: Voi sinua, oli koskettavaa lukea kirjoitustasi ja samastuin niin moneen asiaan. Minäkin olin (opiskelu)ystäväpiirini viimeinen joka meni naimisiin, ajattelin monet kerrat että en ikinä löydä hyvää miestä. Kaverit alkoivat saamaan lapsia jo viitisen vuotta sitten ja toinen lapsi muutama vuosi sitten jne. Muutama on jo toki eronnutkin. Minulla on taipumusta murehtia asioita etukäteen ja raskautumisen vaikeutta osasin jo pelätä ennen kuin edes toimeen ryhdyttiin. Olen lukenut(liian) paljon raskaudesta, keskenmenoista ja hedelmöityshoidoista täällä matkan varrella ja tuntuu, että tieto on vain lisänyt tuskaa. En viitsi edes mustaa valkoisella laittaa kaikkea, mitä olen joskus ajatellut/pelännyt, sen verran taikauskoinen olen.
Nyt olen todella onnellinen tästä raskaudesta, mutta pelko kaiken menettämisestä ja alusta aloittamisesta ovat välillä kovat. On aika hupaisaa, että ensin mietit kumpa voisimme alkaa yrittämään sitä vauvaa, siten mietit kumpa tulisin raskaaksi ja sitten mietit kumpa se ei menisi kesken, kumpa ar-ultrassa kaikki on hyvin, kumpa np-ultrassa kaikki on hyvin jne. No joo, se historiastani.
Ymmärrän sen uskon menettämisen tunteen, olen kokenut sen myös monta kertaa. Joka tapauksessa uskon vahvasti että saatte vielä sen oman vauvan joko omin päin tai avustuksella. Toivotaan, että se legendaarinen luovuttaminen tosiaan tuottaa tulosta. Sekin, että olette päättäneet mennä tutkimuksiin tammikuussa voi auttaa. Sehän laittaa takarajan omalle yrittämiselle.
Mietin tässä ar-ultra siirtämistä viikolla eteenpäin vaikka se lisääkin piina-aikaa. Olen lähdössä viikonloppuna 12-14.12 pitkään haluamalleni kurssille (joka oli aika hintavakin) ja tiedän kokemuksesta, että siitä ei tule mitään jos saankin huonoja uutisia 10.12.
Täytyy vielä punnita hyödyt ja haitat.
Mukavaa pikkujouluiltaa!
Ilpuri: Voi sinua, oli koskettavaa lukea kirjoitustasi ja samastuin niin moneen asiaan. Minäkin olin (opiskelu)ystäväpiirini viimeinen joka meni naimisiin, ajattelin monet kerrat että en ikinä löydä hyvää miestä. Kaverit alkoivat saamaan lapsia jo viitisen vuotta sitten ja toinen lapsi muutama vuosi sitten jne. Muutama on jo toki eronnutkin. Minulla on taipumusta murehtia asioita etukäteen ja raskautumisen vaikeutta osasin jo pelätä ennen kuin edes toimeen ryhdyttiin. Olen lukenut(liian) paljon raskaudesta, keskenmenoista ja hedelmöityshoidoista täällä matkan varrella ja tuntuu, että tieto on vain lisänyt tuskaa. En viitsi edes mustaa valkoisella laittaa kaikkea, mitä olen joskus ajatellut/pelännyt, sen verran taikauskoinen olen.
Nyt olen todella onnellinen tästä raskaudesta, mutta pelko kaiken menettämisestä ja alusta aloittamisesta ovat välillä kovat. On aika hupaisaa, että ensin mietit kumpa voisimme alkaa yrittämään sitä vauvaa, siten mietit kumpa tulisin raskaaksi ja sitten mietit kumpa se ei menisi kesken, kumpa ar-ultrassa kaikki on hyvin, kumpa np-ultrassa kaikki on hyvin jne. No joo, se historiastani.Ymmärrän sen uskon menettämisen tunteen, olen kokenut sen myös monta kertaa. Joka tapauksessa uskon vahvasti että saatte vielä sen oman vauvan joko omin päin tai avustuksella. Toivotaan, että se legendaarinen luovuttaminen tosiaan tuottaa tulosta.
Sekin, että olette päättäneet mennä tutkimuksiin tammikuussa voi auttaa. Sehän laittaa takarajan omalle yrittämiselle.Mietin tässä ar-ultra siirtämistä viikolla eteenpäin vaikka se lisääkin piina-aikaa. Olen lähdössä viikonloppuna 12-14.12 pitkään haluamalleni kurssille (joka oli aika hintavakin) ja tiedän kokemuksesta, että siitä ei tule mitään jos saankin huonoja uutisia 10.12.
Täytyy vielä punnita hyödyt ja haitat.Mukavaa pikkujouluiltaa!
Jemppolle onnea! Kun viivan näkee ruudulla ilman tihrustamista niin kyllähän se silloin on selvä juttu: Siellä ollaan niin R A S K A A N A ! ! 
Tiisun kirjoitukseen pystyn minäkin samaistumaan. Laitoit että hitusta vajaa vuosi takana yritystä, niin meilläkin, kahden viikon päästä tulee vuosi siitä kun jätin pillerit pois. Idioottiina ajattelin että ihanaa oon raskaana jo ennen ku täytän 36 kesällä, mutta niin meni kevät, kesä ja syksy, eikä vieläkään raskautta... Pitäis osata laittaa nämä ajatukset narikkaan ja nauttia niistä asioista mitä on, mutta kun ei aina osaa. Mulla on kans ihana 1v 3kk ikäinen kummipoika, joka aivan hurmaava pakkaus. Siitä saan paljon iloa ja toivoisin että sen vanhemmat tekis toisen niin saisin siitä sitten lohtua kun ei tunnu itellä onnistuvan. Pojan vanhemmat on oikeestaan ainoot jotka tietää meidän yrityksestä ja ovat juuri sellaisia kuin pitääkin, tukevat ja kuuntelevat meidän murheita, eivät painosta kertomaan mitään vaan antavat tilaa ja tukea.
Päällimäisenä täällä mielessä: Miks mun kroppa ei voi toimia niin ku pitää?? Miks nytkin on kp47 eikä menkkoja näy? Miten voi yrittää raskautumista jos joka kuussa kierto vaan venyy ja paukkuu... Ja sit ku oon ikuinen optimisti niin aina haen jotain porsaanreikiä joka asiasta ja kerään turhia toiveita, ja aina saan kuitenki pettyä.
Nytki on aika kauan, ehkä pari viikkoa, jomotellut alavatsaa välillä tosi pahasti ja ollut viiltäviä kipusäväyksiä toisella puolella. Limaista oli noin viikko sitten ja nyt lämmöt pompannut samaan aikaan, noin viikko sitten 35,7 --> nyt 36,4. Niin voisko olla että onkin jäänyt yhdet menkat välistä ja olikin ovis tossa vajaa viikko sitte? (onko kokemusta tällaisesta?) Raskaustesti oli perjantaiaamuna ihan puhtoinen nega. On tää vaikeeta!
Määhän varasin viime kierrossa ajan meidän terveyskeskuslääkärille, kun kierto oli pitkä, 52 päivää muistaakseni. Tämä lääkäri määräsi kaikenlaisiin labratesteihin ja laitto lähetteen naistenpolille. Sinne olis aika puolen toista viiikon päästä. Lataan siihenki ihan hulluna odotuksia, vaikka tiedän ettei heti mitään tapahdu. Tuo terveyskeskuslääkäri oli tosi mukava. Sanoi että kyllä teille vielä vauva saadaan ja totesi saman mitä iteki oon miettiny, eli en oo mikään nuori enää, joten heti vaan tutkimuksiin ja hoitoihin.
Tiisun kirjoitukseen pystyn minäkin samaistumaan. Laitoit että hitusta vajaa vuosi takana yritystä, niin meilläkin, kahden viikon päästä tulee vuosi siitä kun jätin pillerit pois. Idioottiina ajattelin että ihanaa oon raskaana jo ennen ku täytän 36 kesällä, mutta niin meni kevät, kesä ja syksy, eikä vieläkään raskautta... Pitäis osata laittaa nämä ajatukset narikkaan ja nauttia niistä asioista mitä on, mutta kun ei aina osaa. Mulla on kans ihana 1v 3kk ikäinen kummipoika, joka aivan hurmaava pakkaus. Siitä saan paljon iloa ja toivoisin että sen vanhemmat tekis toisen niin saisin siitä sitten lohtua kun ei tunnu itellä onnistuvan. Pojan vanhemmat on oikeestaan ainoot jotka tietää meidän yrityksestä ja ovat juuri sellaisia kuin pitääkin, tukevat ja kuuntelevat meidän murheita, eivät painosta kertomaan mitään vaan antavat tilaa ja tukea.
Päällimäisenä täällä mielessä: Miks mun kroppa ei voi toimia niin ku pitää?? Miks nytkin on kp47 eikä menkkoja näy? Miten voi yrittää raskautumista jos joka kuussa kierto vaan venyy ja paukkuu... Ja sit ku oon ikuinen optimisti niin aina haen jotain porsaanreikiä joka asiasta ja kerään turhia toiveita, ja aina saan kuitenki pettyä.
Nytki on aika kauan, ehkä pari viikkoa, jomotellut alavatsaa välillä tosi pahasti ja ollut viiltäviä kipusäväyksiä toisella puolella. Limaista oli noin viikko sitten ja nyt lämmöt pompannut samaan aikaan, noin viikko sitten 35,7 --> nyt 36,4. Niin voisko olla että onkin jäänyt yhdet menkat välistä ja olikin ovis tossa vajaa viikko sitte? (onko kokemusta tällaisesta?) Raskaustesti oli perjantaiaamuna ihan puhtoinen nega. On tää vaikeeta!Määhän varasin viime kierrossa ajan meidän terveyskeskuslääkärille, kun kierto oli pitkä, 52 päivää muistaakseni. Tämä lääkäri määräsi kaikenlaisiin labratesteihin ja laitto lähetteen naistenpolille. Sinne olis aika puolen toista viiikon päästä. Lataan siihenki ihan hulluna odotuksia, vaikka tiedän ettei heti mitään tapahdu. Tuo terveyskeskuslääkäri oli tosi mukava. Sanoi että kyllä teille vielä vauva saadaan ja totesi saman mitä iteki oon miettiny, eli en oo mikään nuori enää, joten heti vaan tutkimuksiin ja hoitoihin.
.
Arvatkaa olenko peloissani. Tuntuu, että tämäkin menee nyt kesken.
Tiisu
Näppärä viestien naputtelija
Kiitos, yritän pysyä rauhallisena. Menen ensi viikolla ultraan. Olin jo siirtänyt ultraa eteenpäin --> 16.12 koska on ollut hyvä olo ja ensi viikolla paljon tärkeitä menoja. Nyt meinaan kuitenkin tarkistaa tilanteen heti kun syke voisi näkyä jos on näkyäkseen.
Tsemppiä piinapäiviin, nuo päivän sujuvat niiin hitaasti!
Tsemppiä piinapäiviin, nuo päivän sujuvat niiin hitaasti!
Tiisu
Näppärä viestien naputtelija
Kiitos kannustavista sanoista! :-) Vuotoa ei ole tullut lisää, mutta soitan päivällä mun gynelle.
Keskenmenoon kuuluu paljon vuotoa ja kipuja/supistuksia. Se mikä saa mut pelkäämään on, että kokemani keskenmeno oli keskeytynyt. Vuotoja tai kipuja ei ollut missään vaiheessa ja ar-ultrassa todettiin pikkuinen menehtyneeksi 6+4. :-( Sitten on paljon tarinoita missä vuodosta huolimatta mennyt hyvin. :-)
Mukavaa torstaita, se on kohta viikonloppu!
Keskenmenoon kuuluu paljon vuotoa ja kipuja/supistuksia. Se mikä saa mut pelkäämään on, että kokemani keskenmeno oli keskeytynyt. Vuotoja tai kipuja ei ollut missään vaiheessa ja ar-ultrassa todettiin pikkuinen menehtyneeksi 6+4. :-( Sitten on paljon tarinoita missä vuodosta huolimatta mennyt hyvin. :-)
Mukavaa torstaita, se on kohta viikonloppu!