Voi tunteenpurkaus.
Äsken kaupassa joku keski-ikänen pariskunta lähti muodostamaan omaa jonoa yhen kassan viereen. Siitä sano niille sekä se seuraava asiakas, että kassa, mutta ne jäi silti pööpöilemään sinne. Sit kun olis ollu meidän vuoro, ne rupee tunkeen omia ostoksiaan siihen kassalle, ja mä toteen, että "me taidettiin olla tässä jonossa ensin". He rupee sit jotain selittämään, että jonotti jo entuudestaan yhelle kassalle, mut että se olikin sit suljettu saman tien, joten he oli oikeestaan jonossa ensin. En lähteny sit enempää tappelemaan tilanteessa, kun mieskin jo sano, että menkää vaan, mut jännää että kukaan muu turhaan sille toiselle kassalle jonottanu ei sit lähteny ohittelemaan muita.
Tässä oon sit nyyhkiny maailman epäreiluutta viimeset puol tuntia. Normaalisti en todellakaan oo ollu mitään helposti itkevää sorttia, edes raskauden aikana, mut johan aukes hanat. Voi hyvää päivää.
Tilannetta ei yhtään paranna se, että mies käyttäytyy aina kun pelästyny eläin ja vaan luikkii nurkissa kun näkee, että mulla on huono olo. Nytki se meni värkkäämään verhoja. Jes.