Tervehdys Tammimammat!
Aloin seuraamaan palstaanne joskus raskauteni puolessa välissä, mutta silloin ajattelin, että on enää myöhäistä liittyä tänne. Nyt kun olen kuitenkin huomannut, että uudet jäsenet ovat sulautuneet mukavasti porukkaan, ajattelin minäkin hypätä keskusteluihin osallistuvana, enkä vaan sivusta seuraajana.
Sain pojan 24.1. Uudessa Seelannissa, Aucklandin keskussairaalassa. Synnytys käynnistettiin yliaikaisena. Poikaa pungerrettiin maailmaan perjantai aamusta myöhäiseen sunnuntai-iltaan. Elimistö ei vaan ollut hommassa mukana ja lopulta minulle nousi korkea kuume ja lääkärit päättivät tehdä hätäsektion. Elämäämme syntyi uusi pienisuuri ihme mitoilla 56cm ja 4260g. Pipon ympärystäkin pojallamme oli ruhtinaalliset 38cm.
Ensimmäiset viikot olivat painajaismaisia. En saanut nukuttua. Kun yritin ummistaa silmät, sain vain takaumia kivuliaasta ja pitkästä synnytyksestä. Pelotti ja ahdisti olla vastuussa pienestä ihmisestä, kun oma pää oli niin sekaisin väsymyksestä, hormoneista ja uudesta äitiydestä. Vähitellen univaikeudet helpottivat ja silmäni aukenivat sille onnelle, joka sylissäni lepäsi.
Poikamme on ollut perustyytyväinen vauveli. Hän on nukkunut ja syönyt hyvin jo alusta saakka. Vaikka vauva on ollut ns. helppo, on arki toisinaan raskasta, kun elämme maapallon toisella puolen kaikista tukiverkoistamme. Toistaiseksi olen jaksanut hyvin. Täällä ihmiset tuntuvat miettivän sitä, koska on oikea aika laittaa lapsi hoitoon. Itse emme hoitajien puutteesta sitä ole toki tehneet, mutta melko surutta olen jakanut vanhemmuuden mieheni kanssa. Uskon ja luotan siihen, että myös pojan isä on rinnallani yhtä hyvä, joskin erilainen, hoitaja kuin minä. Olenkin jo miltei alusta alkaen pumpannut pojalle maitoja, joita isä on voinut antaa hänelle, kun minä olen välillä käynyt jumpalla tai kaupoilla. Itse koen, että omassa tilanteessani on poikamme parasta, kun voin hetken maata vaikka joogamatolla täysin omassa, vauvan itkuista vapaassa maailmassa. Nämä asiat ovat kuitenkin niin yksilöllisiä. Ei ole olemassa mitään täysin oikeaa tai väärää tapaa hoitaa lastaan. Uskon, että meistä jokainen osaa nämä hommat parhaiten, kun kuuntelee omaa sydäntään ja lastaan.
Yamacraw mainitsi siitä yhdestä tutkimuksesta, jossa tarkasteltiin miten hyvä jokin maa on äitien kannalta. Siinä tutkimuksessa Uusiseelanti oli myös Suomen edellä. Ajattelit Yamacraw, että yksi tekijä voisi olla Suomen lyhyet äitiys- ja isyyslomat. Kun vertaillaan Uutta Seelantia, Australaliaa ja Suomea, on suomalaisilla ehdottomasti parhaimmat etuudet. Täällä äitiysloma on paaaljon lyhyempi ja korvaus on vain pienen pieni taskuraha. Isät voivat olla pari viikkoa isyyslomalla, jos vauvan äiti on ollut ennen lapsen syntymää töissä, mutta isyysloman palkka on vain parisataa euroa. Joten ainakaan tukien ja etuuksien puolesta ei Uusi Seelanti ole kiirinyt Suomen edelle tuossa tutkimuksessa. Olisikin mielenkiintoista lukea tarkemmin, mitä tuossa tutkimuksessa on oikein vertailtu.
Tuntuu, että todella moni on teistä jo aloittanut kiinteiden maistelun. Itse olen vielä hieman kahden vaiheilla. Tähän saakka me olemme menneet pelkällä äidinmaidolla. Täällä tuntuu olevan yleinen linja sellainen, että äidinmaidolla täytyisi jatkaa 6kk saakka ja vasta sitten aloittaa kiinteiden kokeilut. Mainitsin neuvolatätilleni, että Suomessa suositellaan kiinteiden aloitusta 4-6kk iässä, niin sain vain ison määrän hämmästelyä ja kuulemma minun ei missään nimessä pitäisi siirtyä kiinteisiin ennen 6kk, koska poika syö ja nukkuu hyvin. Tästä huolimatta olemme kuitenkin ajatelleet, että josko kokeilisimme maistattaa pojalla makupaloja jahka hän täyttää tuon 4kk. Jos hän ei osoita kiinnostusta, siirrämme aloitusta, kenties.
Siellä Suomessa taitaa kesä tehdä tuloaan, joten nauttikaa ympäröivästä valosta, vihreydestä ja totta kai kasvavista pienokaisistanne!!![:)]
