Me onnistuimme hukkaamaan pojan perjantai-iltana. Tosin kyse oli vain minuutista, korkeintaan kahdesta, mutta ottihan se sydemasta.
Olimme kaupungin parkkihallissa, poika oli itku-kranttuinen ja isinsa sylissa, eika siis omissa rattaissaan. Ja meilla oli ostoksiakin siina molemmilla mukana. Sitten meidan edessa oleva tyyppi ei saanut toimimaan sita parkkiautomaattia, johon rahat syotetaan. Mies laski pojan lattialle ja oletti mun ottavan siita kiinni, ja oli kuulemma sanonutkin mulle jotain. Ma en ollut kuullut. Ma taas olin itsekin niin vasynyt duunipaivan ja ostosten jalkeen. Mulla oli siina ne ostoskassit ja rattaat. Jotenkin siina sitten minunkin huomio meni kokonaan siihen parkkiautomaattiin, jota me kaikki ihmettelimme. En ma edes huomannut, etta mies oli laskenut pojan lattialle. Ja mies ei tajunnut, etta mulla ei ole poikaa.
Sitten yhtakkia vain tajusimme, etta tyyppia ei ole missaan!
Sitten aloimme vain huutaa ja juosta ympariinsa. Tarkistimme parkkeerattujen autojen valeja ja pysaytimme kaksi liikkuvaa autoa. Eihan siella hallissa autojen nopeudet ole kovat, mutta ei kuski voi nahda tommosta taaperoa, jos se juoksee eteen jostain autojen valista. Poika loytyi vain 20 metrin paasta katoamispaikasta. Oli mennyt kahden parkkeeratun auton valiin niin, etta oli auton nokkien valissa, ahtaassa, alle puolen metrin levyisessa rakosessa. Sen takia me emme ihan heti loytaneet sita, kun juoksimme ja tyhmasti katsoimme vain autojen sivujen valeja.
Huh! Onneksi ei sattunut mitaan tuon pahempaa! Viela kotonakin mun kadet tarisivat niin pahasti, etta ma en edes saanut aseteltua ruokia jaakaappiiin... Se paniiikin tunne siella parkkihallissa oli jotain niin kamalaa, etten koskaan halua kokea sita uudelleen. Vaikka ajallisestihan se oli lyhyt, mutta silti.
). Meillä tehokkaampaa on ollut tuo Kyuminin mainitsema huomiotta jättäminen tai sellainen jäätävän rauhallinen suhtautuminen, jos olen provosoitunut korottamaan ääntä, poika kokeilee helpommin uudestaan, kun tietää, mihin äiti reagoi.
(itepähän ostin)
Poika juoksi ulkona ja kiipeili leikkitelineessa varmaan vain puolisen tuntia ja toisen puolituntia istui rattaissa. Kokonainen tuttipullo meni mehua ulkona. Kotona ei jaksanut edes lounastaa kunnolla vaan kitisi ja hamusi omaan huoneeseen. Sinne sitten nukahti heti kun nostin omaan sankyyn. 
Ja se on tosiaan niin pieni hetki, minkä ne tarvitsee lähteäkseen karkuun tai tehdäkseen jotain muuta. Mulla aavistuksen vastaava paniikkitilanne oli kerran kun oltiin vaunuille kaupungilla, ja tyttö oli oppinut kiipeämään niistä pois. Mä en siis yleensä laita niitä valjaita, kun meidän vaunuissa ne on jotenkin huonot, istuma-asento menee ihan kamalan näköiseksi, lapsi jotenkin retkottaa siinä. No, sillä kertaa se yritti koko ajan kiivetä sieltä pois, joten laitoin valjaat. Sitten pysähdyttiin liikennevaloihin odottamaan vihreitä, mä katselin taivaalle pilviä tai jotain ehkä kolme sekuntia, kun huomasin, että neiti on keplotellut itsensä niistä valjaista irti, ja on kovaa vauhtia tulossa vaunuista alas, ja samaan aikaan vasemmalta tulee bussi aika kovaa. Meillehän paloi punaiset, joten ei se bussi olisi tajunnut väistää. Ja se oli ihan hetkestä kiinni, että sain tytön kiinni eikä se päässyt juoksemaan alle. 