Ensimmäistä lastani odottaessa minulla oli synnytykselle yksi toive, kunpa saisin kokea alatiesynnytyksen. Toivoin myös salaa, että voisin kokea lääkkeettömän synnytyksen. Mielikuvissani otin kivun vastaan omilla liikkeillä ja lempeällä vedellä. Vauvaa ei kuitenkaan kuulunut. Yliaikaisultrassa todettiin, että vauvani on iso, mikä ei ollut ihme, olihan isänsäkin kaksimetrinen. Alkoi kuitenkin hirvittämään, kun katselin vauvan laskettuja mittoja, päänympärys oli ultralla mitattu 37cm.
Jouduin käynnistykseen 42 viikon tullessa täyteen. Vauva ei siitä huolimatta ollut valmis vielä maailmaan. Kaksi päivää siinä meni käynnistellessä, pari yötä valvoessa, kunnes vihdoin kalvot päätettiin puhkaista ja suoneeni laitettiin oksitosiinitippaa. Myöhään lauantai-iltana minut vietiin synnytyssaliin. Istuin luottavaisesti jumppapallon päälle ja hyräilin omissa maailmoissani. Supistukset kovenivat. Olin päättänyt, että selviän ilokaasulla. Kun yö kääntyi aamuun, supistukset olivat kovia, mattomaisia. Ei armoa. Seitsemältä aamulla kätilö sanoi, että hienoa, 4cm auki. Voi helvetti. En tuntenut supistuksien välillä helpotusta. Oli vain kipua. Vauva oli virheellisessä asennossa, mutta kätilö oli luottavainen, että hän vielä kääntyisi.
Sunnuntaipäivä on mielessäni yhtä sumua ja kipua. Makasin sängyllä kipu aalloissa. Minulle laitettiin epiduraali, joka ei kuitenkaan jostain syystä toiminut. Kivut olivat ja pysyivät, myös vauva pysyi virheasennossa, eikä laskeutunut. Synnytys oli jämähtänyt johonkin 8-9cm tiennoille. Iltaa kohden minulle nousi korkea kuume. Sain jotain lääkettä, mutta kipu ja kylmä, eivät lähteneet. Pyysin peittoa, mutta viereeni tuotiin tuuletin viilentämään tärisevää kehoani.
Jossain vaiheessa minua pyydettiin ponnistamaan. Ponnistin, mutta vauva oli ja pysyi virheasennossa ja liian ylhäällä. Tämän jälkeen lääkäri oli tehnyt päätöksen leikkauksesta. Oli kirkkaita valoja ja sali täynnä vieraita ihmisiä. En tiedä, mistä mikäkin johtui, mutta tunsin myös leikkauksessa sellaista kipua, mitä ei olisi kuulunut tuntea. Lääkäri mietti nukutusta, mutta en halunnut, koska nyt vihdoin olin kohtaamassa pikkuiseni.
Vähän ennen puoltayötä, sunnuntai-iltana 23h kestäneen synnytyksen jälkeen kuului ihastuttava itku ja vierelleni nostettiin mustelmainen pieni ihminen. Pituutta tuolla pienellä ihmeellä oli 56cm, painoa 4200g ja päänympärys oli 38cm.
Vauva oli helppohoitoinen, mutta pitkä ja traumaattinen synnytys piti minusta henkistä niskalenkkiä vielä useiden kuukausien ajan. Synnytyksen jälkeen en pystynyt nukkumaan. Kun yritin ummistaa silmäni, näin välähdyksen omaisia kuvia synnytyksestä ja niistä kipuaalloista. Koko synnytys oli sumua, enkä edelleenkään muista tapahtumia sunnuntaipäivästä tai –illasta kovinkaan selkeästi, mutta synnytyksen jälkeisinä kuukausina näin noita välähdyksiä aina yrittäessäni nukkua.
Alku-ajat olivat täynnä itkua ja ahdistusta. Suuresti jo ennakkoon odotettu ja rakastettu pieni ihminen tuntuikin maailmaan tultuaan täysin vieraalta. En myöskään tunnistanut itseäni. Mietin useasti, mikä tämä kauhea painajainen on, kuka minä olen ja miten ikinä oppisin tuota vauvaa rakastamaan. Tilannetta vaikeutti se, että asuimme tuolloin vieraassa maassa, kaukana kotoa ja tukiverkosta. Minulla ei myöskään ollut voimavaroja hakeutua vieraassa maassa terapiaan tai muun intensiivisemmän avun piiriin, hyvä kun suomeksi jaksoi jotain jutella. Paikallinen kulttuuri oli aurinkoinen ja positiivinen. Kaikki kohtaamani äidit olivat kokeneet ihanan, täydellisen synnytyksen ja elivät vaalean pehmeää symbioosivaihetta vauvojensa kanssa. Tätä kiiltokuvaa vasten oma maailma näytti entistä synkemmältä. Tuntui pelottavalta, koska en ollut aiemmin kokenut särkynyttä mieltä.
Vähitellen, jossain puolen vuoden jälkeen, kun lopettelin imetystä, aloin saada omaa mieltä ja ajatuksia takaisin. Huomasin orastavasti vahvistuvan rakkauden ja kiintymyksen. Nykyään en voi tietääkään suurempaa rakkauden kohdetta kuin oman pienen kasvavan lapseni. Vaikka maailmani alkutraumojen jälkeen eheytyi ja löysin ihanan rakkauden, saavat synnytys ja ensimmäiset kuukaudet minut yhä itkemään. Pitkän aikaa koin epäonnistuneeni täysin. Takaraivossa kaikuivat kaikki yleiset mielipiteet, joita monesti kuulee synnytyksiin liitettävän. Minä en onnistunut ottamaan kipua vastaan oikealla tavalla, en saanut, enkä osannut olla aktiivinen, minun kehoni ei toiminut, minä en toiminut. Ei riittänyt, etten onnistunut saattamaan lastani maailmaan lempeästi ja luonnonmukaisesti. Tämän lisäksi mieleni meni rikki, enkä osannut lastani heti rakastaa.
Nyt kun tästä kaikesta on jo yli 4 vuotta aikaa, ymmärrän jo järjellä, että olen onnistunut täydellisesti. Sain maailmaan terveen ihanan lapsen. Synkästä ajasta huolimatta, löysin rakkauden ja valon takaisin maailmaani. Silti välillä itken itsekseni synnytystä ja sitä, miten saatoinkaan niiden ensimmäisten kuukausien ajan toivoa, että lapseni vietäisiin minulta pois.
Vaikka oma kokemukseni oli rankka, uskon ja luotan kuitenkin siihen, että suurin osa maailman synnytyksistä on onnistuneita, aktiivisia ja kivut eteenpäinvieviä. Uskon, että myös minulla on vielä mahdollisuudet kokea eheämpi synnytys tapahtui se alakautta tai leikkaussalin turvin.
Nyt asumme Suomessa ja lähellä on turvapiiri. Osaan myös jo ennakkoon odottaa mahdollista uutta synnytyksen jälkeistä masennusta. Jos se tie on taas edessäni, osaan hakea siihen apua. Minua kantaa myös kokemus ja varmuus siitä, että kyllä se rakkaus sieltä roihahtaa – ennemmin tai myöhemmin.
oon yrittänyt olla lukematta "kauhutarinoita" synnytyksestä, koska vaiks se kuin sattuis tai mitä tahansa, se silti tuo maailman parhaimman palkan ja menee omalla painollaan. :) 
