Synnytys
- Ketjun aloittaja Lilyee
- Aloituspäivämäärä
Lilyee
Näppärä viestien naputtelija
Täällä nimittäin yksi, joka on ihan pienestä asti ollut sitä mieltä että ei koskaan lapsia halua kun synnytys pelottaa niin kamalasti... Tässä sitä kuitenkin ollaan kovaa vauhtia menossa sitä kohti, niin sitä pelot väistyy näin ihanan asian vuoksi :) Näen uniakin paljon missä synnytys on mennyt hyvin, mutta silti se vain jännittää.
Tässä kuukauden sisällä kaksi läheistäni, ystäväni ja serkkuni ovat lähteneet synnyttämään ihan "normaalisti" ja molemmilla jouduttiin tekemään kiireellinen sektio. Molemmilla myös raskausmyrkytys. Ei yhtään helpota tämän tytön paniikkia
Täytynee jutella neuvolassa asiasta!
Tässä kuukauden sisällä kaksi läheistäni, ystäväni ja serkkuni ovat lähteneet synnyttämään ihan "normaalisti" ja molemmilla jouduttiin tekemään kiireellinen sektio. Molemmilla myös raskausmyrkytys. Ei yhtään helpota tämän tytön paniikkia
Täytynee jutella neuvolassa asiasta!
Muru<3
Vauhtiin päässyt keskustelija
Lilyee, olenkin jo odotellut koska tämä keskutelu alkaa!
Kyllähän se synnytys jännittää, vaikka jo kaksi hyvin erilaista synnytystä minullakin takana! Minua lähinnä harmittaa, että en pääse enää synnyttämään Vammalaan missä kaksi edellistä olen saanut! Joten Tays nyt kutsuu ja koska on "outo" paikka se hiukan jännittää! Muuten yritän vain miettiä positiivista itse synnytyksestä, koska minua peloteltiin esikon kohdalla muummuassa synnytys mivuista yms ja koin sen aika ikävänä koska synnytys meni kuitenkin hyvin ja jälkeen päin tuntui pahalta että sillain muut pelotteli! Toivon että kaikki menee hyvin meillä kaikilla! :)
Kyllähän se synnytys jännittää, vaikka jo kaksi hyvin erilaista synnytystä minullakin takana! Minua lähinnä harmittaa, että en pääse enää synnyttämään Vammalaan missä kaksi edellistä olen saanut! Joten Tays nyt kutsuu ja koska on "outo" paikka se hiukan jännittää! Muuten yritän vain miettiä positiivista itse synnytyksestä, koska minua peloteltiin esikon kohdalla muummuassa synnytys mivuista yms ja koin sen aika ikävänä koska synnytys meni kuitenkin hyvin ja jälkeen päin tuntui pahalta että sillain muut pelotteli! Toivon että kaikki menee hyvin meillä kaikilla! :)
Täällä yksi jännittäjä.. Jotenkin pelottaa että kaikki paikat repeää jos vauva sattuu olemaan iso.. Itse olen ollut syntyessä 2,5kg ja oli kuulema helppo synnyttää.. Kun taas mies oli ollut syntyessään lähes 5kg :D
nuorempana minulla on myös häntäluu murtunut ja häntäluu taittui sisään päin.. Olen myös erittäin pienikokoinen muutenkin, niin ihmettelen miten vauva edes mahtuisi tulemaan ulos???? Toivon että vauva olisi yhtä kirppu, kuin itse syntyessäni :D mutta kai sitä lopussa tehdään joku tutkimus onko mahdollista synnyttää luonnollisesti vai meneekö sektioksi? Pelottaa myös se kun synnyttäessä saattaa tulla verta (ja tuleekin) niin itse olen sellainen hupsu, että omaa verta kun näkee niin taju pois :D
En haluaisi että synnytyksestä jäisi mitään traumoja. Ystävän ensimmäinen synnytys oli ollut erittäin vaikea ja sen takia eivät enää lapsia hankikkaan.. Itse haluaisin kuitenkin enemmän kuin yhden..
nuorempana minulla on myös häntäluu murtunut ja häntäluu taittui sisään päin.. Olen myös erittäin pienikokoinen muutenkin, niin ihmettelen miten vauva edes mahtuisi tulemaan ulos???? Toivon että vauva olisi yhtä kirppu, kuin itse syntyessäni :D mutta kai sitä lopussa tehdään joku tutkimus onko mahdollista synnyttää luonnollisesti vai meneekö sektioksi? Pelottaa myös se kun synnyttäessä saattaa tulla verta (ja tuleekin) niin itse olen sellainen hupsu, että omaa verta kun näkee niin taju pois :D
En haluaisi että synnytyksestä jäisi mitään traumoja. Ystävän ensimmäinen synnytys oli ollut erittäin vaikea ja sen takia eivät enää lapsia hankikkaan.. Itse haluaisin kuitenkin enemmän kuin yhden..
Lilyee
Näppärä viestien naputtelija
"Ihana" kuulla että muitakin jännittää.. Eiköhän se hyvin meillä kaikilla mee, ja kai pieni jännitys on tervettäkin :) Jotenkin vaan pelkään että kesällä alan oikein toden teolla panikoimaan kun h-hetki lähestyy.. Pitäisi olla miettimättä koko asiaa, luonto hoitaa homman varmasti :)
Ja juu, nuo muiden kokemukset juuri vähän pistää jännittämään vielä lisää. Näytetäänkös vielä synnytysvideo ennen synnytystä? Onko se pakko katsoa Mä oon jotain netistä koittanut katsoa mutta heikko olo tulee...
Ja juu, nuo muiden kokemukset juuri vähän pistää jännittämään vielä lisää. Näytetäänkös vielä synnytysvideo ennen synnytystä? Onko se pakko katsoa
Mä oon jotain netistä koittanut katsoa mutta heikko olo tulee...
Mä oon kanssa pienestä asti miettiny voinko synnyttää ollenkaan pelon takia. Tässä sitä kuitenkin jo toista lasta odotetaan. Viimeks kaikki oli uutta ja jännää, niin ei oikein tiennyt mitä pelkäs, mut nyt kun on sen kerran kokenut niin ne pelot on jotenkin konkreettsemmat. Ja kun mun tilanteessa niitä ongelmia voi tulla normaalia enemän.
Mulla on I-tyypin diabetes ja hypermobiliteettisyndrooma, eli mun nivelet, nivelkudokset ja itse asiassa koko ruumiinrakenne on yliliikkuva ja näillä molemmilla "sairauksilla" on taipumus hankaloittaa sekä raskausaikaa että synnytystä.
Toi yliliikkuvuus tuo jo itsessään kipuja ja kun painoo tulee lisää ja lantion alueen nivelet löystyy lisää raskauden aikana, niin kipuja tulee paljon.
Edellisen raskauden alussa en ees tajunnut että se vatsan kasvaminen voi sattua niin paljon, siis nimenomaan vatsaan. Selkäkipuja yms. osasin odottaakin yliliikkuvuuden takia, mut se vatsan lihasten ja muiden kudosten venyminen oli tosi kivuliasta (siis nimenomaan mun tapauksessa). Viimesen kahen kuukauden aikana en pystynyt istuun, käveleen, nukkuun (saati sitten kääntyyn nukkuessa) tms. kunnolla koska lantio ja alaselkä oli niin huonona. Mulla meni toinen lonkka sijoiltaankin kun istuin riippukeinussa.
Hyvä puoli yliliikkuvuudessa on se että mulle ei tullu raskausarpia kun ihokin antaa hyvin periks.
Diabeetikoilla taas on melkein tuplamahdollisuus saada keskenmeno ja niiden lapset kasvaa usein vatsassa yli-isoiks, jollon lapsi yleensä syntyy pari viikkoa etuajassa ja keisarinleikkauksella. Diabeetikot kuulemma synnyttää keskimäärin viikoilla 36-37, joskus jopa 34.
Edellinen synty 35+5, mutta koko oli onneks hyvä (2980g 47cm), joten ei ollut keskonen, ainoostaan ennenaikainen.
Synnytys käynnisty itsestään ja eteni tosi vauhdilla (onneks), minkä takia mentiin sitten ihan luomuna. Ei keritty antaan kipua lievittävää, joten ilokaasu oli se mihin piti tyytyä. En kyllä olis mitään epiduraalia halunnutkaan kun pelkään piikkejä.
Ja mullahan olis seuraavana päivänä ollut synnytystapa-arviointi missä piti siis miettiä mun synnytysasentoo, koska en omin avuin päässyt sairaalavuoteelle enkä pystynyt pitää jalkoja ylhäällä. Onneks oli mies apuna pitämässä toista jalkaa ylhäällä. Sillä tais olla vähän rankkaa
Mulla oli ponnistusvaiheessa ihan hirveet kivut selässä ja lantiossa enkä meinannut pystyä oleen kunnollisessa asennossa ollenkaan. Ihan viimeset ponnistukset oli pahimmat, koska kipu selässä oli niin paha etten meinannut saada henkee ponnistaakseni. Mut siis se yliliikkuvuudesta johtuva kipu siis vei huoion pois kokonaan itse synnytyskivusta. Mut mun mielestä se ponnistusvaihe oli silti paljon kivuttomampaa, kun ne supistukset avautumisvaiheen lopussa.
En siisi kerro noita juttuja pelotellakseni vaan päinvastoi. Toi kaikki mikä mulla oli kauheeta johtu mussa olevista "vioista" ja ei siis oo ihan normaalia. Ja vaikka olikin kauheeta ja vaikka mua pelottaakin tuleva, niin silti tiedän että se on sen arvosta. Se olo mikä ton kaiken jälkeen on voittaa kaiken. Ja sillä synnytyshetkellä ei enää ajattele mitään pelkoja tai kuinka moni on kattomasa tai mitä muut ajattelee kun huudan. Sillon ainoo ajatus on et kunhan tää lapsi saadaan musta pihalle niin kaikki on hyvin.
Tsemppiä kaikille odottajille, huolestuneille tai ei! Kaikkee voi sattua, mutta yrittäkää muistaa pelosta huolimatta ajatella positiivisesti, niin vauvallakin on mahassa parempi mieli :)
Mulla on I-tyypin diabetes ja hypermobiliteettisyndrooma, eli mun nivelet, nivelkudokset ja itse asiassa koko ruumiinrakenne on yliliikkuva ja näillä molemmilla "sairauksilla" on taipumus hankaloittaa sekä raskausaikaa että synnytystä.
Toi yliliikkuvuus tuo jo itsessään kipuja ja kun painoo tulee lisää ja lantion alueen nivelet löystyy lisää raskauden aikana, niin kipuja tulee paljon.
Edellisen raskauden alussa en ees tajunnut että se vatsan kasvaminen voi sattua niin paljon, siis nimenomaan vatsaan. Selkäkipuja yms. osasin odottaakin yliliikkuvuuden takia, mut se vatsan lihasten ja muiden kudosten venyminen oli tosi kivuliasta (siis nimenomaan mun tapauksessa). Viimesen kahen kuukauden aikana en pystynyt istuun, käveleen, nukkuun (saati sitten kääntyyn nukkuessa) tms. kunnolla koska lantio ja alaselkä oli niin huonona. Mulla meni toinen lonkka sijoiltaankin kun istuin riippukeinussa.
Hyvä puoli yliliikkuvuudessa on se että mulle ei tullu raskausarpia kun ihokin antaa hyvin periks.
Diabeetikoilla taas on melkein tuplamahdollisuus saada keskenmeno ja niiden lapset kasvaa usein vatsassa yli-isoiks, jollon lapsi yleensä syntyy pari viikkoa etuajassa ja keisarinleikkauksella. Diabeetikot kuulemma synnyttää keskimäärin viikoilla 36-37, joskus jopa 34.
Edellinen synty 35+5, mutta koko oli onneks hyvä (2980g 47cm), joten ei ollut keskonen, ainoostaan ennenaikainen.
Synnytys käynnisty itsestään ja eteni tosi vauhdilla (onneks), minkä takia mentiin sitten ihan luomuna. Ei keritty antaan kipua lievittävää, joten ilokaasu oli se mihin piti tyytyä. En kyllä olis mitään epiduraalia halunnutkaan kun pelkään piikkejä.
Ja mullahan olis seuraavana päivänä ollut synnytystapa-arviointi missä piti siis miettiä mun synnytysasentoo, koska en omin avuin päässyt sairaalavuoteelle enkä pystynyt pitää jalkoja ylhäällä. Onneks oli mies apuna pitämässä toista jalkaa ylhäällä. Sillä tais olla vähän rankkaa
Mulla oli ponnistusvaiheessa ihan hirveet kivut selässä ja lantiossa enkä meinannut pystyä oleen kunnollisessa asennossa ollenkaan. Ihan viimeset ponnistukset oli pahimmat, koska kipu selässä oli niin paha etten meinannut saada henkee ponnistaakseni. Mut siis se yliliikkuvuudesta johtuva kipu siis vei huoion pois kokonaan itse synnytyskivusta. Mut mun mielestä se ponnistusvaihe oli silti paljon kivuttomampaa, kun ne supistukset avautumisvaiheen lopussa.
En siisi kerro noita juttuja pelotellakseni vaan päinvastoi. Toi kaikki mikä mulla oli kauheeta johtu mussa olevista "vioista" ja ei siis oo ihan normaalia. Ja vaikka olikin kauheeta ja vaikka mua pelottaakin tuleva, niin silti tiedän että se on sen arvosta. Se olo mikä ton kaiken jälkeen on voittaa kaiken. Ja sillä synnytyshetkellä ei enää ajattele mitään pelkoja tai kuinka moni on kattomasa tai mitä muut ajattelee kun huudan. Sillon ainoo ajatus on et kunhan tää lapsi saadaan musta pihalle niin kaikki on hyvin.
Tsemppiä kaikille odottajille, huolestuneille tai ei! Kaikkee voi sattua, mutta yrittäkää muistaa pelosta huolimatta ajatella positiivisesti, niin vauvallakin on mahassa parempi mieli :)
Kun aloin odottamaan esikoista 2,5 vuotta sitten, olin ihan paniikissa pelkistä synnytykseen liittyvistä ajatuksistakin. Aina välillä yritin ottaa itseäni niskasta kiinni ja miettiä tulevaa synnytystä, mutta en kyennyt siihen. Sitten päätin unohtaa koko homman, kyllä se synnytys sieltä tulisi eteen, vaikken olisi etukäteen asiaa murehtinutkaan. Jossain vaiheessa raskauden viimeisen kolmanneksen aikana huomasin, ettei synnytyksen ajatteleminen enään aiheuttanutkaan paniikkia. Pystyin ajattelemaan asiaa realistisesti ja laadin itselleni toivelistan synnytyksen kulusta, jonka otin sairaalaan mukaan.
Kun synnytys sitten vihdoin käynnistyi (rv 41+2) ei jännittänyt eikä pelottanut yhtään. Keskityin vain siihen tilanteeseen ja halusin olla kotona mahdollisimman pitkään. Mulla ei ollut minkäänlaisia ennakoivia merkkejä synnytyksen k'ynnistymisestä. Illalla havaitsin hieman limatulppaa ja sitten aamuyöllä alkoikin supistukset. Niitä sitten tuli pitkin yötä ja koko seuraavan päivänkin suht. säännöllisesti koko ajan. Alku illasta mentiin sitten sairaalaan näytille ja pääsin samantien saliin (4cm auki). En halunnut ilokaasua ollenkaan ja ammekin kerkesi mennä, kun en heti halunnut sinne. Epiduraalin halusin, mutta jouduin odottelemaan sitä liki 3 tuntia, koska lääkäri oli kiinni jossain kiireellisessä toimenpiteessä. Siinä vaiheessa, kun vihdoin sen sain, olin jo 8cm auki ja epiduraali vei kaikki kivut mennessään. Juuri, kun melkein torkahdin, alkoi ponnistuttaa. Soitettiin kelloa kätilölle ja hän tuli tarkistamaan paikat, täysin auki, ei kun hommiin. Ponnistelin ensin kylellään omien tuntemusten mukaan ja jossain vaiheessa käännyin sitten puoli-istuvaan asentoon ja sen jälkeen oisko ollut jotain 3-4 kunnon ponnistusta ja poika oli pihalla. Väliliha leikattiin, en tosin itse huomannut sitä ollenkaan. Enkä tuntenut minkäänlaista kipua koko ponnistamisen aikana, ainoastaan ponnistamisen tarpeen. Kaikki meni tosi hyvin, vaikkei oikeastaan mikään mennytkään sen toivelistan mukaan. Synnytyksestä jäi tosi hyvä mieli ja ihan luottavaisella mielellä olen tämän seuraavankin suhteen.
Toki hieman jännittää ja välillä on mielessä käynyt pelko siitä, että voiko kumpikin synnytys mennä hyvin. Ensimmäinen meni niin hyvin, niin voiko toinen mennä enään edes yhtä hyvin tai jopa paremmin? Entä jos nyt toisella kerralla meneekin joku pieleen?
Kun synnytys sitten vihdoin käynnistyi (rv 41+2) ei jännittänyt eikä pelottanut yhtään. Keskityin vain siihen tilanteeseen ja halusin olla kotona mahdollisimman pitkään. Mulla ei ollut minkäänlaisia ennakoivia merkkejä synnytyksen k'ynnistymisestä. Illalla havaitsin hieman limatulppaa ja sitten aamuyöllä alkoikin supistukset. Niitä sitten tuli pitkin yötä ja koko seuraavan päivänkin suht. säännöllisesti koko ajan. Alku illasta mentiin sitten sairaalaan näytille ja pääsin samantien saliin (4cm auki). En halunnut ilokaasua ollenkaan ja ammekin kerkesi mennä, kun en heti halunnut sinne. Epiduraalin halusin, mutta jouduin odottelemaan sitä liki 3 tuntia, koska lääkäri oli kiinni jossain kiireellisessä toimenpiteessä. Siinä vaiheessa, kun vihdoin sen sain, olin jo 8cm auki ja epiduraali vei kaikki kivut mennessään. Juuri, kun melkein torkahdin, alkoi ponnistuttaa. Soitettiin kelloa kätilölle ja hän tuli tarkistamaan paikat, täysin auki, ei kun hommiin. Ponnistelin ensin kylellään omien tuntemusten mukaan ja jossain vaiheessa käännyin sitten puoli-istuvaan asentoon ja sen jälkeen oisko ollut jotain 3-4 kunnon ponnistusta ja poika oli pihalla. Väliliha leikattiin, en tosin itse huomannut sitä ollenkaan. Enkä tuntenut minkäänlaista kipua koko ponnistamisen aikana, ainoastaan ponnistamisen tarpeen. Kaikki meni tosi hyvin, vaikkei oikeastaan mikään mennytkään sen toivelistan mukaan. Synnytyksestä jäi tosi hyvä mieli ja ihan luottavaisella mielellä olen tämän seuraavankin suhteen.
Toki hieman jännittää ja välillä on mielessä käynyt pelko siitä, että voiko kumpikin synnytys mennä hyvin. Ensimmäinen meni niin hyvin, niin voiko toinen mennä enään edes yhtä hyvin tai jopa paremmin? Entä jos nyt toisella kerralla meneekin joku pieleen?
Lilyee
Näppärä viestien naputtelija
Nitti, kiitos kun jaoit tarinasi! Mä annan sulle kyllä täydet pisteet että tällaisenkin kokemuksen jälkeen olet saamassa toista lasta ja rohkeasti uskallat puhua asiasta :) Ihana että noin positiivisesti silti suhtaudut ja jotenkin mulle tuli ainakin tosi tsemppaava olo, että kaikesta sitä selviää, turha miettiä etukäteen liikoja!
della_79
Asioista perillä oleva
mä en miettinyt omaa synnytystä juuri ollenkaan ennenkuin laskettu aika alkoi lähestyä. siihen mennessä mikään ei viitannut synnytykseen, sit yhtenä aamuna tuli vähän verta pyyhkäistessä, soitin äitipolin päivystykseen ja jäin kotiin odottelee. siihen loppuikin se yritys ja sit tuli ja meni laskettu aika, sit viikko ja sit päästiin varaamaan aikaa yliaikakontrolliin ja siellä sit sain ajan osastokäynnistykseen. kirjauduin sairaalaan rv 42+1, eka käynnisteltiin cytoteceilla, ei mitään, aukesin ehkä 1-1,5cm. sit tuli ballongi kuvioihin ja sit sai jo esimakua supistuksista, sitä ennen ei ollut mitään havaintoakaan. sit ballongin avulla avauduin niin paljon et pääsin saliin ja kalvojen puhkaisuun ja oksitosiinin avulla tehoa supistuksiin. kivun lievityksenä oli alkuun keinutuoli, jyväpussi ja ilokaasu, joka jäi kyl heti alkuunsa, kun en jaksanut hengittää koko supistuksen aikaa. sit lopulta sain petidiiniä ja lopulta n. 7cm epiduraalia, jota vedinkin yht. kolme annosta. ponnistusvaihe oli helppo, tosin mulleki tehtiin eppari eli välilihanleikkaus.
tyttö oli syntyessään 4156g, 53cm ja pää 37cm eli aika iso vauva.
toi käynnistetty synnytys oli kivulias, varmaan koska kaikki tapahtui yhden vuorokauden aikana. luulen, että toinenkin tulee menemään yliajalle, se on meinaan meidän perheessä tapahtunut sekä mulle että siskolle. nyt tosin siskoni synnytys käynnistyi itsenäisesti, joten jospa mullaki tapahtuisi poikkeus :)
tyttö oli syntyessään 4156g, 53cm ja pää 37cm eli aika iso vauva.
toi käynnistetty synnytys oli kivulias, varmaan koska kaikki tapahtui yhden vuorokauden aikana. luulen, että toinenkin tulee menemään yliajalle, se on meinaan meidän perheessä tapahtunut sekä mulle että siskolle. nyt tosin siskoni synnytys käynnistyi itsenäisesti, joten jospa mullaki tapahtuisi poikkeus :)
Muru<3
Vauhtiin päässyt keskustelija
Mulla on myös jäänyt todella positiiviset tunnelmat molempien synnytyksestä! Vois kai sanoa että eka oli siinä suhteessa vaikeampi kun kesti 12 h ja ponnistus vaihekin 50min. Mutta ei sitä kyllä siinä huomannut, on se sen verran jännittävää! Sain myös epiduraalin joka oli hyvä, ilokaasua en voi käyttää ollenkaan koska aiheuttaa niin pahan olon ja koko huone alkoi heilua joten se jäi kyllä alkuunsa! Toisen kohdalla mentiinkin ihan luomuna koska ponnistus vaihe oli hurjat 34sekuntia, joten eipä siinä olisi kerinnyt paljo mitään mulle antaa...synnytys käynnistyi vasta noin vuorokauden supistelujen jälkeen...hyvä kun edes kerettiin synnytys saliin huoneesta jonne kätilö oli meidät (mieheni ja minut) jättänyt nukkumaan! Tästäkin jäi kaikin puolin hyvä mieli, koska sy nytys oli helpompi ja en revennyt tällä kertaa ollenkaan, esikon kohdalla repesin hiukan! Toivottavasti tämänkin otetaan kannustavana kirjoituksena tarkoitus ei ole pelotella! :)
yassi
Oman äänensä löytänyt
Hei kaikki, ilmottelen itestä nyt täälläkin :) plussasin eilen ja viikkoi 7+1, synnytys mietityttää vaik toinen lapsi tulos mut viimeks oli pitkä synnytys ku ei meinannu millää aueta ja oksitosiini sai supistukset vaa huononee ja mitää ei saanu juua ku mietittii leikkausta.. pahinta oli just se ku ei saanu juua ja oksensin siel, oisin varmaa maksanu tonnin vesilasista:) loppu peleis sit ultrattii ja sanottii et no ei se mahtuis ees ulos sieltä et leikkauksee, 4kg 530 g ja 53 cm poika tuli ja pääki oli ollu viel vääräs asennos ni nyt mietityttää tuleeks taas iso ja haluisin synnyttää alateitse ni seki mietityttää:)
annabel
Silmät suurina ihmettelijä
Synnytys ei kipujen kannalta pelota, aiemmin oon pelännyt lähinnä sitä paikkojen repeämistä ja niitä laskeumia. Nyt kun on raskaana en oo niitä miettinyt vaan ainoastaan vauvan hyvinvointia :D joten eiköhän se varsinkin siinä synnytyshetkellä ole tärkeintä että vauva saadaan keinolla millä hyvänsä terveenä pihalle :) Mä en tiedä millaisia ne supistukset on, mutta itellä ollu aina aivan törkeen kipeet menkat joten luulis että ainakaan se kivun määrä ei tuu yllätyksenä.
Lollo
Vauhtiin päässyt keskustelija
Itse esikoisen kohdalla en miettinyt synnystä paljonkaan etukäteen. En ole stressaajaa muutenkaan ja ajattelen että miljoona naista on selvinnyt niin enköhän minäkin siitä selviä jotenkin. Luotan että hoitohenkilökunta ohjaa ja neuvoo minua. Jännitin vain osaanko lähteä sairalaan oikeana hetkenä ja sitäkin jännitin turhaan kun jouduin yliajalla käynnistykseen enkä kokenut lainkaan supistuksia tai muuta synnytystä viittaavaa ennen käynnistystä. Eli cytotecin avulla lähti synnytys käyntiin ja sitten kaikki meni suht luonnollisesti. 12h ensimmäisestä supistuksesta tyttö oli maailmassa, 33 min ponnistin, muutaman tikkiä sain ja ei niistä jäänyt jälkeä. Repeäminen toki joskus mietityttänyt. Olihan se tuskallisin/kivuliain kokemus elämässäni, olin hiki-puhki-loppi, mutta siitä huolimatta oli heti sillainen olo että haluaisi sen synnytyksen ihmeen kokea uudelleen. Pitää toivoa että tämä toinen sujuu tällä tai vähän helpommalla/nopeamalla tavalla. Onhan se niin ettei sitä voi suunnitella tai erikoisemmin toivoa, uskon siihen että oma motivaatio, energia, positiivinen asenne tälläkin kertaa ovat tukenani.
Isabell
Näppärä viestien naputtelija
Minulla toinen synnytys tulossa, ja kyllä jännittää enemmän kun ensimmäisellä kerralla. Synnytys oli vaikea, sitä en onneksi osannut pelätä etukäteen, koska en tiennyt mitä odottaa..
Supistuksia en kyllä pelkää yhtään, ne kestin hyvin ja sairaalassa niihin saa hyvää kipulääkettä, sitten kun sen vaativat..
Mutta ponnistusvaihetta pelkään kyllä, mulla kesti ponnistuvaihe vähän yli tunnin, oli siis todella pitkä ja kivulias. Ensisynnyttäjillä kuulemma tunnin ponnistusvaihe kuitenkin ihan normaalinpituinen. Tyttö syntyessään tasan 4 kg, eli isompi, mitä oli arvioitu ja itse olen aika pieni kokoinen kuitenkin niin se varmaan vaikutti asiaan, sekä olin todella uupunut ja huonovointinen kun ponnistusvaihe vihdoin koitti, olin valvonut yli vuorokauden (supistuksilta en saanut nukutuksi) ja oksensin runsaasti ennen h-hetkeä sekä lämpö nousi.. Kuului kuulemma asiaan, kertoi vaan sen että synnytys hyvässä vauhdissa.
Eipä siinä tosiaan auttanut muu kuin ruveta ponnistelemaan, sydänäänet hävisi jossain vaiheessa vauvalta (itse en onneksi tätä ollut tajunut) yhtäkkiä havahdun vaan siihen että ympärillä seisoo kolme kätilöä ja huutaa että nyt pitää ponnistaa ja lujaa, nyt se vauva pitää saada ulos! Ja yksi painoi vielä kovasti mahan päältä, vauhditti kai vähän sitä ulostuloa sitten ? No sieltä se pikkuinen sitten syntyikin
eikä hätää ollut, pinni mikä siis seuraa vauvan tilaa, oli kai huonosti päässä tai irronnut. Mutta, tästä jäi se kammo, että mitä jos seuraava vauva on isompi ? Mahtuuko se todella syntymään ? Pelkään kauheasti sitä, että jäiskin olkapäistä kiinni Pitää jutella tästä neuvolassa, sitten kun raskaus on jo pidemmällä..
Mutta, multa ei leikattu välilihaa. Oli se kätilö ilmeisesti yrittänyt viimetinkaan leikata, et saatais vauvalle vähän lisätilaa, mutta ei pystynyt enää leikkamaan, kun ei saanut saksia mahtumaan vauvan pään vierelle tai jotain..
Niin sain lievät repeämät, tikkejä tuli, mutta selvisin vähällä :) Pystyin heti synnytyksen jälkeen normaalisti istumaan ja vietiin osastollekkin pyörätuolissa vauvan kanssa ja haavat paranivat nopsaan.
Niin ja tyttömme ei itkenyt syntyessään, eikä reagoinut ärsykkeisiin, oli kyllä muuten ihan virkeän näköinen. Niin mies ei ehtinyt leikkaamaan napanuoraa, kun kiireellä punnasivat ja mittasivat ja veivät lämpökaappiin (vai mikä lie) virkoamaan, mies oli vauvan vierellä koko ajan siellä. Itse sillä aikaa synnyttelin istukan ja kätilö hoiti tikkaukset. Mun ajantaju oli kadonnut kokonaan, koska en tajunnut, että ne olivat viettäneet siellä tunnin! Kyselin kyllä kätilöltä, että onhan kaikki hyvin ? Vannoi, että on, koska oltais jo tultu kertomaan, jos ei olisi. Ja kuulemma yleistä just et viedään vauva "virkoamaan" synnytyksestä.
Mutta syynä olikin siihen itkemättömyyteen se, että neiti oli ehtinyt hörpätä lapsivettä ja pulauttikin sitten ison määrän lapsivettä siellä lämpökaapissa, jonka jälkeen rupeskin hyvin huutelemaan :)
Loppu hyvin, kaikki hyvin Mutta lyhyesti siis, pelkään ponnistusvaihetta ja sitä, että vauvalle sattuis jotain..
Cupcake mua kiinnostais kuulla sun synnytystarinaa ja pelkoja. Jos haluat jakaa niitä täällä :)
Enkä siis halua pelotella tällä tarinalla ketään, mulla siis ei jäänyt mitään suurempia traumoja synnytyksestä kuitenkaan, vaikka ei ollutkaan mistään helpoimmasta päästä varmaan. Ihan hyvillä mielin lähden synnyttelemään kun saan näitä ajatuksia ensin purettua neuvolassa :)
Ja sen palkinnon mitä siitä saa, niin unohtuu kyllä kaikki kivut siinä vaiheessa kun sen oman pikkuisen saa syliin Meillä neiti siis syntyi rv 39+4 , limatulppa irtos pari päivää aikasemmin ja synnytys käynnistyi siis supistuksilla.
Supistuksia en kyllä pelkää yhtään, ne kestin hyvin ja sairaalassa niihin saa hyvää kipulääkettä, sitten kun sen vaativat..
Mutta ponnistusvaihetta pelkään kyllä, mulla kesti ponnistuvaihe vähän yli tunnin, oli siis todella pitkä ja kivulias. Ensisynnyttäjillä kuulemma tunnin ponnistusvaihe kuitenkin ihan normaalinpituinen. Tyttö syntyessään tasan 4 kg, eli isompi, mitä oli arvioitu ja itse olen aika pieni kokoinen kuitenkin niin se varmaan vaikutti asiaan, sekä olin todella uupunut ja huonovointinen kun ponnistusvaihe vihdoin koitti, olin valvonut yli vuorokauden (supistuksilta en saanut nukutuksi) ja oksensin runsaasti ennen h-hetkeä sekä lämpö nousi.. Kuului kuulemma asiaan, kertoi vaan sen että synnytys hyvässä vauhdissa.
Eipä siinä tosiaan auttanut muu kuin ruveta ponnistelemaan, sydänäänet hävisi jossain vaiheessa vauvalta (itse en onneksi tätä ollut tajunut) yhtäkkiä havahdun vaan siihen että ympärillä seisoo kolme kätilöä ja huutaa että nyt pitää ponnistaa ja lujaa, nyt se vauva pitää saada ulos! Ja yksi painoi vielä kovasti mahan päältä, vauhditti kai vähän sitä ulostuloa sitten ? No sieltä se pikkuinen sitten syntyikin
eikä hätää ollut, pinni mikä siis seuraa vauvan tilaa, oli kai huonosti päässä tai irronnut. Mutta, tästä jäi se kammo, että mitä jos seuraava vauva on isompi ? Mahtuuko se todella syntymään ? Pelkään kauheasti sitä, että jäiskin olkapäistä kiinni Pitää jutella tästä neuvolassa, sitten kun raskaus on jo pidemmällä..Mutta, multa ei leikattu välilihaa. Oli se kätilö ilmeisesti yrittänyt viimetinkaan leikata, et saatais vauvalle vähän lisätilaa, mutta ei pystynyt enää leikkamaan, kun ei saanut saksia mahtumaan vauvan pään vierelle tai jotain..
Niin sain lievät repeämät, tikkejä tuli, mutta selvisin vähällä :) Pystyin heti synnytyksen jälkeen normaalisti istumaan ja vietiin osastollekkin pyörätuolissa vauvan kanssa ja haavat paranivat nopsaan.
Niin ja tyttömme ei itkenyt syntyessään, eikä reagoinut ärsykkeisiin, oli kyllä muuten ihan virkeän näköinen. Niin mies ei ehtinyt leikkaamaan napanuoraa, kun kiireellä punnasivat ja mittasivat ja veivät lämpökaappiin (vai mikä lie) virkoamaan, mies oli vauvan vierellä koko ajan siellä. Itse sillä aikaa synnyttelin istukan ja kätilö hoiti tikkaukset. Mun ajantaju oli kadonnut kokonaan, koska en tajunnut, että ne olivat viettäneet siellä tunnin! Kyselin kyllä kätilöltä, että onhan kaikki hyvin ? Vannoi, että on, koska oltais jo tultu kertomaan, jos ei olisi. Ja kuulemma yleistä just et viedään vauva "virkoamaan" synnytyksestä.
Mutta syynä olikin siihen itkemättömyyteen se, että neiti oli ehtinyt hörpätä lapsivettä ja pulauttikin sitten ison määrän lapsivettä siellä lämpökaapissa, jonka jälkeen rupeskin hyvin huutelemaan :)
Loppu hyvin, kaikki hyvin
Mutta lyhyesti siis, pelkään ponnistusvaihetta ja sitä, että vauvalle sattuis jotain..Cupcake mua kiinnostais kuulla sun synnytystarinaa ja pelkoja. Jos haluat jakaa niitä täällä :)
Enkä siis halua pelotella tällä tarinalla ketään, mulla siis ei jäänyt mitään suurempia traumoja synnytyksestä kuitenkaan, vaikka ei ollutkaan mistään helpoimmasta päästä varmaan. Ihan hyvillä mielin lähden synnyttelemään kun saan näitä ajatuksia ensin purettua neuvolassa :)
Ja sen palkinnon mitä siitä saa, niin unohtuu kyllä kaikki kivut siinä vaiheessa kun sen oman pikkuisen saa syliin
Meillä neiti siis syntyi rv 39+4 , limatulppa irtos pari päivää aikasemmin ja synnytys käynnistyi siis supistuksilla.
Muokattu viimeksi:
cupcake
Puuhakas puhuja
Rv 41+2 yöllä kahden tietämissä meni vedet piiiiitkän supistelurupeaman jälkeen. Supistukset voimistui tosi rutkasti vesien jälkeen, en siis saanu itteäni puettuakaan kun tehtiin lähtöä sairaalaan. Kolmen aikaan pääsin synnärille, kätilö toteaa mun olevan 3cm auki (mitä olin ollut jo varmaan kuukauden), kaula oli kokonaan kadonnut. Sain kipupiikin ja käskyn nukahtaa hetkeksi. Ei se piikki auttanut kipuun kuin ehkä tunniksi, kätilö tuli tekemään alatutkimuksen ja olin 5cm auki. Hänen päätöksellä epiduraalin sijasta spinaali, koska avauduin kuulemma hyvää tahtia. Fail. :D
Spinaali oli taivas toki, mut eihän se kestänyt ku pari tuntia. Kivut palasi kaks kertaa kamalimpina oksitosiinin takia, ja alaosasto oli 9cm auki. Aamuvuoron kätilöt neuvoi ilokaasun käytön ja sillä yritettiin. Olin kuitenkin niin helvetillisen kipeä, ettei se mitään auttanut. Kuin olisi happea hengitellyt :/ Avautuminen hidastui/pysähtyi kokonaan. Meni varmaan kaks tuntia itkiessä ja huutaessa, et kun ei tää toimi. Synn. lääkäri kävi tekemässä alatutkimuksen ja olinkin enää 8cm auki. :D Hän pisti pudendaalin, jonka laitto kävi todella kipeästi, mut ei se kipua vienyt, todellakaan. Kirosin vaan sen lääkärin alimpaan h*lvettiin, mä olin niin kipee ja väsynyt siihen saikkaamiseen. Oksitosiini tippu älytöntä vauhtia, ja mä pelkäsin (ja salaa samalla toivoin) sektiota! :D
Enhän mä avautunut, olin vaan kipeä. Itkin, tärisin, noiduin ja olin aivan sängyn omana, ku ei vaan uskaltanu lähteä enää liikkeelle kun pelkäsin sitä kipua. Eräs kätilö sit alkoi puhua epiduraalista ja ihmetteli mulle et miksei sitä laitettu jo yöllä.. Kerroin syyn ja hän vaan totesi et niin, synnytykset ei aina mene niinkuin ajattelisi. Kutsuivat anestesialääkärin, jonka kans meillä ei synkannut ollenkaan. Hänen mielestään en ollut tarpeeksi kipeä epiduraalille, ja koska olin saanut jo spinaalin, en saisi enää toista puudutetta, koska minä saattaisin saada siitä pääkivun!! Siinä vaiheessa mä huusin sille lääkärille, et nyt sitä piikkiä selkään niinku olis jo, tai tuu ite tähän synnyttämään. Sain epiduraalin.
Siinä odoteltiin ja avauduin taas. Epiä laitettiin annos tai kaksi, oksitosiini tippui ja olin 9,5cm auki ties kuinka kauan. Kävin siinä vessassa ku tuntu et rakko on aivan täys mut mitään ei tullu ulos. Kätilö katetroi melkeen litran virtsaa, jonka jälkeen hävisi se vika puolsenttiä kohdunsuulta ja sain alkaa ponnistella. Vauva oli kuitenki aika korkealla ja ponnistelu oli aika raskasta, kun se maaginen "kakkahädän tunne" puuttui kokonaan. :D
40min ponnistuksen (ja aivan hirveiden kipujen) jälkeen tyttö syntyi! Mitat oli 4050g ja 50cm, py 34. Eli semmonen potra tyttöhän se oli. Vielä kaks viikkoa aiemmin mulle sanottiin ultran yhteydessä, että vauva ei ainakaan nelikiloiseksi kasva. Joopajoo..
Vauvan kanssa voitiin molemmat hyvin synnytyksen jälkeen. Sain 2. asteen repeämät, seitsemän tikkiä, mutta kykenin heti istumaan ja liikkumaan aivan normaalisti. Maito minulla ei noussut, mistä olen syyttänyt osittain kipeää synnytystä. Synnytys kesti kok. 14h. Mua jäi kaivertamaan tuo kivunlievitys. Kun synnytysvalmennuksessa sitä terotettiin et kenenkään ei tartte olla kipeä, ainakaan kauaa, kun synnyttämään tulee. En minä kokenut asiaa näin. Seuraavassa synnytyksessä minä kirjaimellisesti huudan jo sairaalan ovelta, et mulle epiduraali valmiiksi, mulle ei muita ruveta edes ehdottamaan. Sektiota en halua, se on viimenen vaihtoehto. Alatiesynnytyksestä toipuu niin paljon helpommin ja nopeammin. :)
Kyllä mua vähän jännittää, et tässä sitä taas ollaan.. Mutta pelkokeskustelun kautta. Jospa saisin siellä käydä asiaa ja tunteitani läpi. Se edellinen anestesialääkäri kylläkin saa mun puolesta painua sinne missä pippuri kasvaa. Ei ole tervetullut seuraavaan synnytykseeni.
Sent from my GT-I8190 using Vau Foorumi mobile app
Spinaali oli taivas toki, mut eihän se kestänyt ku pari tuntia. Kivut palasi kaks kertaa kamalimpina oksitosiinin takia, ja alaosasto oli 9cm auki. Aamuvuoron kätilöt neuvoi ilokaasun käytön ja sillä yritettiin. Olin kuitenkin niin helvetillisen kipeä, ettei se mitään auttanut. Kuin olisi happea hengitellyt :/ Avautuminen hidastui/pysähtyi kokonaan. Meni varmaan kaks tuntia itkiessä ja huutaessa, et kun ei tää toimi. Synn. lääkäri kävi tekemässä alatutkimuksen ja olinkin enää 8cm auki. :D Hän pisti pudendaalin, jonka laitto kävi todella kipeästi, mut ei se kipua vienyt, todellakaan. Kirosin vaan sen lääkärin alimpaan h*lvettiin, mä olin niin kipee ja väsynyt siihen saikkaamiseen. Oksitosiini tippu älytöntä vauhtia, ja mä pelkäsin (ja salaa samalla toivoin) sektiota! :D
Enhän mä avautunut, olin vaan kipeä. Itkin, tärisin, noiduin ja olin aivan sängyn omana, ku ei vaan uskaltanu lähteä enää liikkeelle kun pelkäsin sitä kipua. Eräs kätilö sit alkoi puhua epiduraalista ja ihmetteli mulle et miksei sitä laitettu jo yöllä.. Kerroin syyn ja hän vaan totesi et niin, synnytykset ei aina mene niinkuin ajattelisi. Kutsuivat anestesialääkärin, jonka kans meillä ei synkannut ollenkaan. Hänen mielestään en ollut tarpeeksi kipeä epiduraalille, ja koska olin saanut jo spinaalin, en saisi enää toista puudutetta, koska minä saattaisin saada siitä pääkivun!! Siinä vaiheessa mä huusin sille lääkärille, et nyt sitä piikkiä selkään niinku olis jo, tai tuu ite tähän synnyttämään. Sain epiduraalin.
Siinä odoteltiin ja avauduin taas. Epiä laitettiin annos tai kaksi, oksitosiini tippui ja olin 9,5cm auki ties kuinka kauan. Kävin siinä vessassa ku tuntu et rakko on aivan täys mut mitään ei tullu ulos. Kätilö katetroi melkeen litran virtsaa, jonka jälkeen hävisi se vika puolsenttiä kohdunsuulta ja sain alkaa ponnistella. Vauva oli kuitenki aika korkealla ja ponnistelu oli aika raskasta, kun se maaginen "kakkahädän tunne" puuttui kokonaan. :D
40min ponnistuksen (ja aivan hirveiden kipujen) jälkeen tyttö syntyi! Mitat oli 4050g ja 50cm, py 34. Eli semmonen potra tyttöhän se oli. Vielä kaks viikkoa aiemmin mulle sanottiin ultran yhteydessä, että vauva ei ainakaan nelikiloiseksi kasva. Joopajoo..
Vauvan kanssa voitiin molemmat hyvin synnytyksen jälkeen. Sain 2. asteen repeämät, seitsemän tikkiä, mutta kykenin heti istumaan ja liikkumaan aivan normaalisti. Maito minulla ei noussut, mistä olen syyttänyt osittain kipeää synnytystä. Synnytys kesti kok. 14h. Mua jäi kaivertamaan tuo kivunlievitys. Kun synnytysvalmennuksessa sitä terotettiin et kenenkään ei tartte olla kipeä, ainakaan kauaa, kun synnyttämään tulee. En minä kokenut asiaa näin. Seuraavassa synnytyksessä minä kirjaimellisesti huudan jo sairaalan ovelta, et mulle epiduraali valmiiksi, mulle ei muita ruveta edes ehdottamaan. Sektiota en halua, se on viimenen vaihtoehto. Alatiesynnytyksestä toipuu niin paljon helpommin ja nopeammin. :)
Kyllä mua vähän jännittää, et tässä sitä taas ollaan.. Mutta pelkokeskustelun kautta. Jospa saisin siellä käydä asiaa ja tunteitani läpi. Se edellinen anestesialääkäri kylläkin saa mun puolesta painua sinne missä pippuri kasvaa. Ei ole tervetullut seuraavaan synnytykseeni.
Sent from my GT-I8190 using Vau Foorumi mobile app
della_79
Asioista perillä oleva
toipa juuri, et jos kipua ei oteta vakavasti.. musta tuntui et sain rukoilemalla rukoilla sitä ekaa epiduraalia, eka en ollut tarpeeksi auki ja sit piti konsultoida lääkäriä. sit kun epiä laitettiin, olin jo niin tuskissani et tärisin enkä meinannu saada tärinää loppumaan niin, että epi-katetri voidaan laittaa. jotenki se kuitenki saatiin paikoilleen. mulle tarjottiin ennen epiä vielä ilokaasua, jota en todellakaan halunnut, sillä oksensin sen ja oksitosiinin yhteisvaikutuksesta koko päivän ruokalistan ja salissa tarjotut mehukeitot myös :/
me saatiin tytön kans molemmat joku tulehdus synnytyksessä, mulla sitä hoidettiin kahdella kaikentappavalla antibiootilla ja tyttö joutui toiselle osastolle antibioottitiputukseen kolmeksi päiväksi ennenkuin sain hänet taas omaan hoitoon, ja yhteensä oltiin viikko sairaalassa.
en kuitenkaan sen enempää pelkää alatiesynnytystä, vaan luulen että se voisi nyt kakkosen kohdalla olla vähän helpompaa, kun esikoinen "avasi paikat".
me saatiin tytön kans molemmat joku tulehdus synnytyksessä, mulla sitä hoidettiin kahdella kaikentappavalla antibiootilla ja tyttö joutui toiselle osastolle antibioottitiputukseen kolmeksi päiväksi ennenkuin sain hänet taas omaan hoitoon, ja yhteensä oltiin viikko sairaalassa.
en kuitenkaan sen enempää pelkää alatiesynnytystä, vaan luulen että se voisi nyt kakkosen kohdalla olla vähän helpompaa, kun esikoinen "avasi paikat".