Sille ei vain mahda mitään, että kun on joka tapauksessa valmis pitämään huolta siitä, ettei hölmöile ruokavalion kanssa tai jää sohvalle makaamaan, ja päälle tulee vielä velvoite kytätä sokereita, jotka eivät maalaisjärjellä ajatellen ihan taivaissa huitele, kyllä siinä vähän semmoinen olo tulee, että pitäkää nyt vain huoli omista asioistanne ja antakaa keskittyä asioihin, joilla on tällä hetkellä oikeasti jotain merkitystä. Erityisesti semmoinen olo tulee, jos ohjeita antaa hoitaja tai lääkäri, jolla on itsellään 20-30 kiloa ylipainoa, ja itsellä kaikki muut mittaukset paitsi ne aamusokerit ovat olleet koko ajan ok... Mitä nyt viimeksi neuvolassa nalkutettiin, että paino ei kyllä saisi jäädä liian alas, kun sitten kaikki ne elimistöön elämän aikana kertyneet raskasmetallit ja muut tappavat jutut lähtevät liikkeelle ja päätyvät sikiöön. Ja että pitäisi muistaa ottaa mahdollisimman rennosti, koska se olisi parasta sekä sikiölle että itselle. Hyvä, minäpä muistan!
Esimerkiksi tänään ei olisi ihan hirveästi hotsittanut nousta mittaamaan sokereita pystymättä sitten sen jälkeen enää nukkumaan, kun eilen oli pitkä ja hikinen päivä, tällä viikolla on muutto joka pitää järjestää yksin, ja tiedossa on hyvin se, että kovin pitkään niihin kunnon yöuniin ei luultavasti ole enää mahdollisuutta. Mutta tässä yhdessä asiassa tuntuu, että terveydenhuollon asiakas on tasan paastoarvotaulukko jolla sattuu olemaan kroppa ja kasvot.
Ketuttaisi ehkä vähemmän, jos neuvolassa olisi hoidettu hommat niin kuin kuuluu ja laitettu mut sinne sokerirasitukseen jo viikolla 16, jolloin olisin todennäköisesti myös jo silloin päässyt jonkinlaiseen neuvontaan. Mutta kun kukaan ei sattunut huomaamaan sitä sukurasitus-rastia ruudussa, ja loppu onkin sitten virheen hätäisen paikkailun historiaa
