Mulla myös kaksi aiempaa lasta pitää äidin kiireisenä, varsinki tää kohta vuoden ikäinen. Mutta välillä (lue:suurimman osan ajasta) sekin on rasittavaa ja mä haluisin vaan nukkua!
Käytiin alkuraskauden ultrassakin ja ajattelin, että kyllä ne hellät tunteet herää, kun näkee pienen katkaravun sydämen sykkivän. No ei heränny ei. En jaksa innostua mistään, mikä on aiemmin tuonu jonkunlaista mielihyvää eikä tee edes karkkia mieli! Välillä oikein havahdun, jos ilahdun jostain, että hei, onkohan meikäläinen kuitenkin vielä jossain tallella?!
Välillä meinaa ihan huvittaa, kun en tunne itseeni tän negatiivisuuden alla, mut useimmin itku vie voiton. Edelleen odottelen muutosta parempaan enkä luovu toivosta, vaikka välillä toivottomalta tuntuu. Ja oon muuten päätänyt, että tää on kolmas ja viimeinen lapsi mulle.
Tsemppiä kaikille tunneviidakossa rämpiville!
Käytiin alkuraskauden ultrassakin ja ajattelin, että kyllä ne hellät tunteet herää, kun näkee pienen katkaravun sydämen sykkivän. No ei heränny ei. En jaksa innostua mistään, mikä on aiemmin tuonu jonkunlaista mielihyvää eikä tee edes karkkia mieli! Välillä oikein havahdun, jos ilahdun jostain, että hei, onkohan meikäläinen kuitenkin vielä jossain tallella?!
Välillä meinaa ihan huvittaa, kun en tunne itseeni tän negatiivisuuden alla, mut useimmin itku vie voiton. Edelleen odottelen muutosta parempaan enkä luovu toivosta, vaikka välillä toivottomalta tuntuu. Ja oon muuten päätänyt, että tää on kolmas ja viimeinen lapsi mulle.
Tsemppiä kaikille tunneviidakossa rämpiville!