Raskaus ja Tunteet

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Mimii
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Elmiina, ah siis juuri näin kun sanoit "mut jos tarkoitus on lohduttaa ni olis paljon enemmän avuks sanoo vaikka että "niin onhan se alkuvaihe rankkaa, mut siitä kun se puol vuotta tai vuos menee ni sie alat taas enemmän olla oma itsesi ja muista järjestää itselles sitä omaa aikaa ni hyvin se menee." Miks pelotella lisää ku pelottaa muutenkin tarpeeks. :oops:" Näin se just on, tällasta sitä haluais kuulla niiltä joilla on jo lapsia :)

Kyllä se totuus sitte iskee päin kasvoja varmasti ja mustahan voi hyvinki tulla se äiti joka sanoo että "ei oo aikaa käydä ees kusella saati sitte suihkussa, ja tässä on muutaki tärkeempää kun omasta painosta huolehtiminen ja ei nyt viiti mitään meikkaamisia miettiä kun on toi vauva ja univaje on niin paha että kävelen zombiena pitkin asuntoa päivät pitkät" jne...! Mutta mä koko sydämestäni toivon että se ei oo ihan tuollasta kuitenkaan! *tähän kohtaan tulis varmaan räkäset naurut ja tuhahtelut äideiltä tyyliin sittenhän näät.... :P

Mut onneksi tosiaan kavereistakin löytyy niitä jotka ovat eläviä todisteita siitä, ettei aina noin käy! Eli mulla on toivoa, ja siitä aijon pitää kiinni! hih.


Ja muuten, Jos ei olekaan väsyneen näköinen ja aivan kulahtanut niin se on jotenkin sit huono asia.
Yksi ystäväni sai esikoisensa hiljattain, ja synnytys meni yllätävän hyvin, samoin vauva on nukkunut alusta lähtien hyvin joten mun ystävällä ei pahasti univajetta ole, ja on pirteä. Siitä on varmasti pahastunut ne jotka hänelleki koko raskausajan jakso paasata että tee nyt vielä kun voit, kohta et jaksa enää yhtään mitää, sellainen hieman "kyllä mä tiedän" ärsyttävä asenne päällä. Että kohta sä oot tällanen kun me ettei oma naama ja vaatteet ja kilot kiinnosta.

Niin ja Elmiina, mäkin olen Oinas.... :P Eli vahvat mielipiteet ainaki löytyy asiaan kun asiaan :)
 
Toi on muuten jotenkin jännä. Että jos vaikka synnytyksen jälkeen haluaa meikata ennen kuin tulee ihmisiä käymään tai otetaan valokuvia vauvan kanssa ni sitä on turhamainen ämmä, jonka prioriteetit on päin persettä. Ihan niinku se lapsi olis vähemmän tärkeä jos ei halua näyttää persereiältä siinä perhealbumissa vielä 20 vuoden päästäkin.

Itellä ei siis mitään tarvetta oo meikata tai laitattaa rakennekynsiä tai värjätä tukkaa synnytystä varten mut ymmärrän kyl hyvin niitä jotka niin tekee. Varsinkin, kun se voi oikeesti olla se viimeinen kerta hetkeen. :)
 
Meitä oinaita on sitten enemmänkin :grin Mulla mies kanssa leijona, joten välillä keskustellaan isoilla kirjaimilla oikein kunnolla. Tällaisten natsien lapsilla on tiukat rajat, mutta rakkauttakin on. Välillä tehdään retkiä ja arjen sekaan yritetään keksiä pieniä hauskoja juttuja.

Itsellä esikoinen oli melko helppo lapsi. Pientä iltahuutelua oli, mutta muuten nukkui päivällä ja yöllä tosi hyvin. Silti olin uudessa tilanteessa tosi väsynyt, kun kaikki piti opetella ja olin myös asettanut (tosin tiedostamatta) itselleni ihan liian suuret tavoitteet. Seuraavien vauva-aika suju huomattavasti helpommin, kun osasi hellittää.

Jos vaan suinkin vauvan syntymän jälkeen jaksaa niin kannattaa lähteä etsimään seuraa esim. seurakunnan kerhoista tai MLL:n perhekahviloista tms. Niistä voi löytyä semmosiakin ihmisiä, joista saa hoitoapua puolin ja toisin jos omaa verkostoa ei oo.

Kyfixfix ymmärrän ton sun "syyllisyydentunteen" töistä poisolosta. Itse olin edellisessä raskaudessa kuukauden pois töistä pahoinvoinnin takia muistaakseni viikot 6-10. Koko ajan oli tunne, että pitäs olla töissä kun siellä muut joutu tekemään munkin hommat, mutta eihän siitä mitään olis tullu. Sitten kun huono olo loppu kun seinään, epäilin kuvitelleeni kaikki oloni. Nyt pitää vaan olla itsekäs, sekä itsensä, että masussa kasvavan vauvan takia. Jos raskausaikana jo uuvahdetaan niin ei elo vauvan syntymän jälkeenkään helppoon ole.

Niin ja vielä tuo, että nainen muuttuu "äiti-ihmiseksi". Minusta ärsyttävintä on, kun ihmiset olettaa mun olevan ihan "mamma" kun on kolme lasta, etten osaisi muusta puhua. Toki täytyy vähän omia lausuntojaan miettiä kun pieniä korvia on paikalla, mutta jos jossakin ollaan miehen kanssa kahdestaan se on ihan eri juttu. Joskus jutut menee vähän turhan lennokkaiksi ja olen kuullut myös kommentteja, että "eihän äiti voi tommosia puhua". No mistä ne äidit sitten saa puhua? Vissiin niistä kakkavaipoista, yöheräilystä ja imettämisestä sekä synnytyksistä aina tilaisuuden tullen :rolleyes:
 
Täällä kylällä ainoa perhetoiminta on seurakunnan perhekerho kerran viikossa. Ja mie oon aivan umpipakana ni en kyllä jotenkin tunne oloani luontevaksi sinne lähdön suhteen. Enhän mie edes maksa kirkolle mitään. Yksinäisyys ei oo miua ikinä haitannut mitenkään, viihdyn tosi hyvin itekseni. Jotenkin tuntuu väärältä ajatukselta mennä tuollaiseen kerhoon vaan saadakseen jotain lapsenlikkaa itselleni ku muuten ei mikää vertaistuki tai tän kylän ihmisiin tutustuminen kiinnosta pätkääkään. Enkä tosiaankaan haluais vastavuoroisesti mennä jonkun muun lapsia vahtimaan.

Taitaa olla parempi vaan kysellä jonku tuttavaperheen teinejä lapsenlikoiks sitten aikanaan jos haluaa sitä hoitoapua eikä oo ihan pikkuisia enää kotona tai on joku ihan vauvoihinkin tottunut hoitaja kyseessä. Perhekahvilat on kaikki kaupungissa ja ku sinne on se 55km ni niistä ei paljon verkostoitumisapua ole ja tunnin matkakin suuntaansa bussilla, kahteen autoon kun ei ole varaa eikä muuten tarvettakaan.

Joo kyllä nainen on nainen ja pitää oma persoonansa säilyttää, vaikka kuinka olis äiti myös. Lapset on kuitenkin vain lainassa. Mitä sit, kun huomaa, että on pesä tyhjä, eikä oo elämältä enää mitään odotettavaa? Alkaa se kyylääminen ja painostaminen et pääsee lastenlapsia sorkkimaan?
 
Heh, eipä täälläkään kovin hartaita olla :rolleyes: Noissa seurakunnan kerhoissa on paljon eroja. Esim. täällä kaikki uskonnolliset jutut on heti alussa ja ne voi skipata menemällä vähän "myöhässä". Joissakin taas uskontoteemaa pyörii koko kerhon ajan. Ja käy täällä kerhossa myös kirkkoon kuulumattomiakin ja muiden uskonnon edustajia. Perhekahviloita on kyllä aika pienilläkin paikoilla, mutta onhan noita katveitakin tietty :sad001

Ite olen kanssa luonteeltani erakko, enkä koskaan uskonut löytäväni itteäni mistään mammakerhosta. Tässä vaan ku päivät näiden nappuloiden kanssa pyörii niin klisee aikuisesta seurasta on noussut esille. Kyllä mä välillä puhaltelen tän äijägeenini kanssa niitä juttuja joita siellä pyöritetään o_O Mutta lapset saa seuraa ja välillä jutut on ihan mukavia. Tai sitten oon vaan tullu vanhaksi :grin
 
Minua ainakin lohdutti tieto että kaikki menee omalla painollaan aikanaan, kai se on sitten niin miten jokainen asiat ottaa :)

Myöskin se, että jos näet väsyneen äidin joka on 3 vuotta ollut "harmaa" ei sekään välttämättä ole lopullista elämää :) Minua lohdutti se kun exäni sairastui. Tieto siitä että voin uhrata montakin vuotta lapselleni, mutta joku päivä on asiat toisin, lapsi isompi ja aikaa enempi.
Ei se elämä lapseen lopu! :) Vaikka niitä omia juttuja ei kerkeisi kokoajan tekemään..
 
Ja miksi muuten ihmiset jotka itse vannovat meikin nimeen, arvostelevat "väsyneitä" äitejä?! :D Minä meikkaan sekä en meikkaa, mutten ketään arvostele ulkonäön perusteella, ulkonäkö ei ratkaise mitään varsinkaan äitiysasioissa :)
 
Ja ei meillä kaikilla ole sanottavana "sinusta tulee läski, meikkaamaton, suttunaama", jos sanotaan "tiedät sitten mitä äitiys on", ilmeisesti teillä on monella hyvin negatiivisia kokemuksia jos otatte neuvon aina yhtä negatiivisesti :)

Itse ainakin olen onnellinen muiden puolesta, jotka saavat helpon lapsen, itselläni alku esikoisen kanssa oli ihanaa vaikka vaikeaa, en silti oleta että jokaisen alku olisi samanlainen tai jokainen äiti samanlainen, mutta äitiyden tietää vasta sitten kun on äiti. Ikävää että usea ajattelee minun tarkoittavan "rupsahtamista" tekstilläni :D
 
Iiii-saaa sanoi:
Ja miksi muuten ihmiset jotka itse vannovat meikin nimeen, arvostelevat "väsyneitä" äitejä?! :D Minä meikkaan sekä en meikkaa, mutten ketään arvostele ulkonäön perusteella, ulkonäkö ei ratkaise mitään varsinkaan äitiysasioissa :)
Click to expand...

Näinkinpäin varmasti joo on :) Äidit jotka laittautuu saa kritiikkiä heiltä jotka eivät laittaudu ja toisinpäin. Totta se on että oli sitten naamassa sentin paksunen kerros pakkelia tai ei yhtään mitään niin ei kerro onko kyseessä ns. hyvä äiti vai ei. Molemmat varmasti ovat.

Mulle on oikeastaan aivan sama miltä muut äidit näyttävät, en ole heitä yhtään arvostellutkaan, vaan kyse on siitä mitä itseltään haluaa, ja että olisin pettynyt itseeni jos en äitiyden myötä enää meikkaisi/laittaisi hiuksia/ välittäisi vaatetuksesta. Se on se mun pelko.

Oon varmaan käyny liian usein jossain KaksPlussan palstalla katsomassa miten katkerat mammat arvostelee kaikkea ja kaikkia, varmaan taustalla tyytymättömyys omaan tilanteeseen ja siihen omaan ulkomuotoonsa... Sitä mä en halua.

Olet Iii-saa varmasti oikeassa kun sanot että "äitiyden ymmärtää ja tietää vasta sitten kun on äiti".
Mutta omasta näkökulmastahan tässä vaan kirjotellaan ja mä kun en vielä ole äiti niin tänne "raskaus ja tunteet" puolelle suollan sitä tekstiä ja ajatuksia tästä perspektiivistä, ja tällä mielentilalla, ja asioita mitä en täällä oikeessa elämässä uskalla ottaa puheeksikaan! :)

Mutta onneksi on tää paikka, niin voi avautua ihan kaikista fiiliksista ja peloista mitä tähän raskauteen kuuluu!
 
Muistakaa rakkaat esikoista odottavat myös puhua näistä tunteista puolison kanssa. Vaikka mies ei kaikkea aina ymmärtäisi, niin hän voi kokea jäävänsä paitsioon.

Mulla on 7v ja 6v pojat. Heillä on ikäeroa 1v5kk. Esikoisen vauva-aika oli suht helppoa. Käytiin vauva-uinnissa ja vauvamuskarissa. Meikkasin, jos huvitti ja jos vaan ulkoiltiin, niin pipo päähän.
Kun kuopus syntyi, kuvittelin kaiken menevän samoin kuin esikoisen kanssa. Noh... Ei meidän kuopus mikään vaikea lapsi ollut, mutta univelkaa tuli, kun vuva söi 3 tunnin välein öisin eikä kumpikaan nukkunu yhtä aikaa päiväunia. Kuopuksen eka vuosi meni minulta aika sumussa. Parisuhde oli koetuksella; minä olin väsynyt, mies kävi 3-vuorotyössä ja samalla remontoi meidän asuntoa. Eli emme juurikaan nähneet eikä miehestä ollut apua lastenhoidossa. Se kiristi välejämme silloin. Pakko oli välillä käydä keskellä yötä ulkona kävelemässä. Mutta kaikesta tästä olemme selvinneet ja odotamme innolla kolmatta lastamme.

Esikoista odottaessa minulla oli kovasti suunnitelmia millainen äiti haluaisin olla ja mitä kaikkea tekisimme vauvan kanssa. No ihan kaikki ei menny niin kuin suunnittelin. Kuopuksen kanssa mentiikin sitten ilman mitään suunnitelmia. Kun kaikki ei vaan mee niinku Strömsössä :grin

Itse olin hyvin ulkonäkökeskeinen asuessani Helsingissä. Mutta täällä "maalla" (asutaan pienessä keskisuomalaisessa kaupungissa) minusta on tullut vähän hällä väliä-tyyppi. Toki jos kaupungille lähden, niin laitan tukan, siistit vaatteet ja joskus jopa meikkaan. Mutta jos vaan vien lapset aamulla kouluun autolla, laitan pipon päähän ja tuulipuvun päälle.

Mielestäni ei ole oikeaa tai väärää tapaa. Jokainen tekee niin kuin haluaa. Jos tykkää meikata, ni mikä ettei. Oli mullakin meikit mukana synnytyslaitoksella :p Ja käytinkin niitä siellä. Jos taas ei välitä pätkän vertaa miltä näyttää, ni sekin on sallittua. Se meikin määrä ei todellakaan kerro onko hyvä äiti vai ei.

Jopas tulee pitkä sepustus :rolleyes: Mutta näin vanhemmiten sitä on oppinu kaikenlaista. Ja niin te muutkin opitte. Vain kokemus opettaa. Jos joku arvostelee teitä, ni kannattaa opetella sulkemaan korvansa. Loppujen lopuksi muiden sanomisilla ei ole paskankaan väliä. Tärkeintä on oma olo ja lapsen hyvinvointi. Jos äiti voi hyvin, lapsikin voi hyvin ja mieskin voi hyvin :)
 
Huh, olihan kamala yö. Jostain syystä kaikki mahdolliset huolet ja murheet päättivät tulla käymään enkä saanut nukuttua kuin pari tuntia :sad001. Tuli mietittyä äitiysrahan suuruutta / pienuutta ja vanhempainvapaita ja asuntolainaa ja sitäkin ettei liikkeitä vielä tunnu (ei kai pitäisikään, mutta silti) ja töitä ja miehen töitä ja pikkujouluja ja kaikkea mahdollista...

Nyt kun valoisalla ajattelee samoja asioita, niin ei kauhistuta enää yhtään samalla tavalla. Miksen osaa järkeillä niitä ajatuksia pois silloin, kun pitäisi nukkua???
 
Cedju2: Välillä sitä vaan tulee huolehdittua kamalasti ja sit ei tuu millää uni. Mä näin viime yönä sellaista unta, että mulle tuli keskenmeno, verta vaa ja kauheeta kipua. Aamulla pelästyin, et onkohan mulla oikeesti ollu yöllä sellassia kipuja :( Jännään varmaan vaan näitä riskiviikkoja.
 
Elämä alkaa voittamaan ja eilinen kruunasi kaiken: käytiin katsomassa uutta asuntoa,(tilan ahtaus tässä vanhassa kämpässä, missä ollaan siis asuttu vaikka miehellä omakotitalo toisella paikkakunnalla, aiheutti suurta ahdistusta 61 neliötä ja melkein kokoajan nyt 4 ihmistä), uusi työpaikkani on huippu ja mun on ehkä mahdollisuus saada sijaisen paikka ennen vauvan syntymää <3 Olen niiiiiin helpottunut, että kaikki aikaisemmat pienetkin murheet ovat hävinneet <3
Tuntuu että muutamasta isosta asiasta kertyy tonni kakkaa niskaan ja kaikki tulee isommaksi, huh, onneksi stressi on nyt ohi!

Life is goooood! <3
 
Minnuu niiiiiiiiin sieppaa nyt. Löydettiin halvalla Emmaljungan vaunut ja ne oli miehen kotikaupungissa niin pyydettiin "anoppia", et ois käyny kattomassa. Niin hälle tämä on liian aikasta, jumakekka! Myö päätettään, mie päätän millon hankitaan ja mitä! Hitto miulle ei tulla päsmäröimään millon, miten ja millon se jollekulle käy! Siis ai että!! Argh!! Juma, mie teen niin, et mie hoidan ite oman perheeni kanssa nää vauva jutut,enkä pyydä "anopilta" enää mitään! Eka kerta kun pyydettiin jotain....... Onneks oma rakas äitini lupas hoitaa sen vaunujutun matkahuollon kautta <3 Se on kyllä oneissaan asiasta ja haluu olla mukana näis jutuis, eikä pelkää pahinta taikka maalaa piruja...

Edit:
Tilasinpa tästä pikku tönäisystä, sitterin, turvakaukalon ja syöttötuolin! Heti tuli parempi mieli, kun mie ite haluan niin mie haluan ja mieskään ei laita vastaan ja halukas hankkii :)
 
Last edited by a moderator:
Tämä viikonloppu on ollut hieman vaikea. Mulla huoli on kova aivan kaikesta,eniten miehen ja mun välisestä suhteesta ja tästä raskaudesta.

Onkohan mussa jotain outoa, kun ei ole edes mitään "tyttö-tai poikaoloa"?? Pitäiskö sellanen olla? Onkohan tuolla vielä elämää mahassa, kun on niin epätodellinen olo välillä, ja vaikea uskoa että tää tulee etenemään normaalisti ja toukokuussa saadaan lapsi. Mistä ihmeestä te muut saatte tota positiivisuutta ja uskoa siihen että kaikki menee hyvin?? :)

Tällainen avautuminen tällä kertaa. Kumpa asiat selkenisivät ja fiilikset muuttuis luottavaisemmiksi :)
 
Muokattu viimeksi:
Mä olen välttynyt tunnekuohuilta, toistaiseksi, mitä nyt joskus joku pikkuasia saa silmät kostumaan. Mutta tuon tunnistan että multakin on kadonnut seksihalut aivan totaalisesti. Läheisyyttä ja lämpöä on mutta sen pidemmälle ei innosta.

Joka puolella sanotaan että nyt jos koskaan pitäis olla himokas. Ihan ärsyttää noi ohjeet raskausinfoissa että seksistä ei ole mitään haittaa ja hommiin vaan sen mitä ehtii. Mutta kun ei yhtään huvita!

Eikä mullakaan kyllä tosiaan meinaa usko riittää vaikka osaan jo hiukan hössöttää ja ollaan infottu lähipiirit. Vaikka kuinka mietin että kyllä se isolle porukalle ihmisiä niitä terveitä vauvoja putkahtelee niin kaikki mahdolliset ja mahdottomat riskit pyörii mielessä. Ja aika moni onnistuu siinä sivussa pitämään vielä parisuhteen ja muunkin elämän jollain lailla paketissa.

Mutta eipä mikään muukaan ikinä varmaa ole ja tässä silti päivästä toiseen pötkitään ja kummasti ne huolet ja murheet on ennenkin tavalla tai toisella lutviutunut!
 
Muokattu viimeksi:
Ei ole seksihaluja täälläkään... Liittyy varmaan tähän turvotukseen ja ei niin seksikkääseen olotilaan... Osaltaan myös varmaan huoleen. Muistan ekasta ihan saman alussa. Sit pikkuhiljaa kun rv 20 läheni niin halut taas palautuivat. Musta oli ihanaa harrastaa seksiä kun oli se söpö maha ;) sit taas lopussa se maha vähän haittaa noita puuhia mutta muuten halut kyllä säilyi... :) sitä oikeeta raskausvatsa odotellessa niin johan taas sänkypuuhatkin kiinnostaa ;)


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Höpöhöpö Mimi2013! Nyt sä sorrut näihin median luomiin myytteihin :grin Joillakin raskaus vaikuttaa seksihaluja lisäävästi toisilla taas ei tosiaankaan. Ja onnenkukkuloiden välissä on laaksoja...

Mun ekassa raskaudessa mieheltä meni jossain vaiheessa into kokonaan. Jotenkin sitä varmaan häiritsi ajatus vauvasta mun sisällä ja että musta tuleekin äiti ja kai se oli jotain isäksi kasvamista sekin. Loppuraskaudessa tais lakanoiden välissä olla elämää säännöllisen epäsäännöllisesti, vaikka kukaan ei olis ollu häiritsemässäkään. Toista odottaessani mä olin se innokkaampi ja sain sitten miehenkin välillä houkuteltua mukaan. Meillä esikko oli tyttö ja toka poika. Kolmannen kanssa mentiin tilaisuuksien mukaan kun oli jo noi kaksi käpsijää talossa lisänä, ei mitään suuria muutoksia normaaliin. Tän neljännen kohdalla ei ole oikeen peitto heilunu kun olo on mikä on :confused:

Ja hei, meillä ainakin tapellaan vähintään kerran päivässä. Meillä nyt kumpikin onneksi ymmärtää, että se on "normaalia" tässä tilassa. Mä itken paljon herkemmin esim. just noissa riitatilanteissa, mitä en yleensä tee. Riitely vähenee meillä ainakin sitä mukaan, kun mun olo paranee... Toivottavasti paranee ja vähenee :) Kannattaa yrittää sille miehelle selittää näitä asioita, vaikka ne voi olla vähän hepreaa.

Ei mullakaan ole koskaan mitään vahvoja poika- tai tyttöoloja ollu. Tai oli viime raskaudessa vahva poikaolo ja tyttö synty :p Että se niistä.

Niinku Nipsumuki sanoi, mikään ei elämässä ole varmaa. Kyllähän se mielessä käy, että jos on kolme täysin tervettä lasta maailmaan saattanu ni vieläkö sitä muka voisi neljännen saada. Mutta tässä elämässä voi tapahtua niiiin paljon lapsille vielä raskauden ja synnytyksen jälkeenkin, että jos kaikki alkaisi murehtimaan ennalta ni ihan seinähulluhan sitä olisi. Mun mielestä on ihan tervettä pyrkiä olemaan realisti, eikä lähde niitä pilvilinnoja vielä kauheasti rakentamaan.

Tulipahan taas vuodatus, mutta siis ei mitään hätää Mimi2013.
 
Onhan tässä jo kuivaa kautta takana itse kullakin. Lohduttaa kuulla etten ole ainoa 'pihtari' ;D sen kerran kun ei itellä tehnyt mieli ja erehdyin 'säälistä' antamaan ni sattui niin perkeleesti. Muutenkin kovia kohdun kasvukipuja. Ja sen jälkeen sanoinkin miehelle että ihan turha vongata, että nyt mennään mun ehdoilla! Onnekseni tuo tuntui ymmärtävän ja on jaksanut kiltisti odotella. Ärsyttää vaan tosissaan toi joka paikassa luettavissa hehkutus kuinka kiimassa sitä ollankaan! Ystäväni osasi lohduttaa, että puolivälissä raskautta se viimeistään alkaa sitten. No sitä odotellessa.
 
Itellä palasi halut entistä voimakkaampina kun pahoinvoinnit lieveni ja ainakaan vielä ei ole seksi aiheuttanut kipuja. Meillä on riitelyt vähentyneet paljon raskauden myötä ja tuntuu että suhde toimii paremmin kuin ennen. Mies välillä jotenkin huokuu onnea ja on muutenkin paljon hyväntuulisempi kuin ennen raskautta. Hyvä niin! :) Kyllähän sitä tuntee ittensä jo tosi turvonneeksi ja ei enää niin "hehkeeksi",mutta näillä mennään ja pitää vaan ajatella että tää nyt kuuluu tähän asiaan. Oikeen välillä harmittaa kun ei enää mahdu joihinkin vaatteisiin.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top